1.Yleistä

1.1. Käsiteltävien asioiden rajaus

Tämä oppimateriaali on tarkoitettu niin melonnan harrastajille, melontaohjaajille ja oppaille kuin melontaa opettaville oppilaitosten opettajille, Suomen Melontakouluttajien kouluttajille tai muille vastaaville. Erilaisia lukijoita on pyritty palvelemaan taittoratkaisulla. Oppimateriaali etenee johdonmukaisesti kolmipalstaisena. Oikeanpuoleisella palstalla käsitellään varsinaista asiaa. Koko tarinan voi lukea paloittain tai kokonaan seuraamalla vain tätä palstaa. Keskimmäisellä palstalla käsitellään aiheeseen liittyviä opetus- ja koulutusmenetelmiä ja vasemmanpuoleisella palstalla käsitellään sisällön liittymistä Kanoottiliiton ohjaaja/opas koulutusjärjestelmään. Samalla tämän palstan sisältö heijastaa niitä normeja, joita ympäröivä yhteiskunta odottaa melonnassa noudatettavan (lait, asetukset, viranomaisten ohjeistus omaan tarkastustoimintaansa, hyvä melonta(veneily)tapa. Tarkasti otettuna Suomen Melontakouluttajien organisoima koulutus on Melontaturvallisuuden Neuvottelukunnan alaista toimintaa Neuvottelukunta edustaa keskeisiä yhteiskunnallisia toimijoita, joilla on perusteltu intressi suhteessa melontaan.

Tässä oppimateriaalissa keskitytään retkimelontaan ja siihen liittyviin aihealueisiin. Monia hyvinkin olennaisia teemoja on kokonaan sivuutettava. Melontatekniikka luku 2. laajasti ymmärrettynä on nostettu kaiken turvallisen melonnan kivijalaksi. Sen lisäksi oppimateriaalin ytimeen kuuluu Melontaturvallisuus luku 4. ja useampipäiväisen melontaretken tai ajalliselta kestoltaan lyhyemmän kaupallisen melonnan ohjelmapalvelun järjestäminen erämaaolosuhteissa meri-järvi-joki tai koskireitillä luku 5. Sen lisäksi käsitellään lajiin liittyvien välineiden tyyppitietoutta luku 3., koski- ja freestylemelontaa (luku x), perehdytetään opiskelija jokimelontareittien analysointiin ja koskiluokitteluun (luku x). Oman lukunsa (luku x) ansaitsevat myös eri tyyppisten melontakurssien järjestämiseen liittyvät käytännön neuvot. Lopussa esitetään lyhyitä kuvauksia muutamista kiehtovista melontareiteistä (luku x) ja annetaan vinkkejä lähdekirjallisuudesta (luku x).

Melontaretkeily on Suomessa edelleen suhteellisen pienen ryhmän harrastus, vaikka kasvu lähes kaikilla melonnan lohkoilla on viimeisen 20 vuoden aikana ollut voimakasta. Suomen Kanoottiliiton jäsenseuroissa on vajaat 10 000 jäsentä ja erilaisia kanootteja ja kajakkeja maassamme lienee noin 50 000. Kansakuntana olemme venekulttuurin edustajia. Siksi tavalliselle suomalaiselle on edelleen usein tuntematonta, millaiset ainutlaatuiset mahdollisuudet tuhansien järvien ja purojen Suomi tarjoaa melontaretkeilyyn.

Monipuolisen retkeilyn harrastajana olen monasti kokenut melontaretken kutkuttavan jännityksen, luonnon poikkeavan läheisyyden ja liikkeen äänettömyyden...- Soisin, että nämä ja monet muut voimakkaat elämykset ja tuntemukset tulisivat yhä uusille melontaretkeilyn harrastajille tutuksi, sillä onhan vesistöissämme (180 000 järveä) ja rannikoidemme merialueilla melontaretkeilyyn soveltuvia reittejä lähes kaikkialla. Syvimmän luonnon rauhan toki voi kokea vain Lapissa ja ulkosaaristossa, mutta usein myös kulttuurialueiden vesistöjen rantamaiden luonto on rikas ja aito. Menneiden sukupolvien luontoon sopeutuvia kulttuurisia aikaansaannoksiakaan ei sovi unohtaa.

Turvallisuuden kannalta melonta eroaa muusta perinteisestä eräretkeilystä melkoisesti. Melonnassa on varauduttava äkilliseen vaaratilanteeseen aivan eri tavalla kuin hiihdettäessä tai patikoitaessa. Melonnan vaaratilanteet syntyvät usein yhtäkkiä eikä niistä selvitä elleivät taidot ole riittävät eikä niihin ole ennakolta varauduttu oikein. Näistä syistä melontataitoon perustuva turvallisuus on nostettu keskeiseksi teemaksi tässä oppimateriaalissa. Taidon lisäksi turvallisuuden suunnittelun pitää olla osa melontaretkeä/melontatapahtumaa.

Esitettävät turvallisuuteen, retken suunnitteluun ja melontatekniikkaan liittyvät asiakokonaisuudet eivät muodosta melontaretkeilijälle 'tee se näin - kakkureseptiä'. Vähintään näitä asioita on harkittava retkeä suunniteltaessa ja sen aikana. Annettuja ohjeita ja neuvoja voi käyttää myös retken suunnittelun tarkastuslistana. Jos jokin seuraavien kappaleiden asioista voidaan unohtaa, niin siihen on oltava hyvät perustelut.

Retkellä jokainen meloja on lopulta omien tietojensa, taitojensa ja tuntemustensa varassa. Ei minkään oppimateriaalin teoreettinen omaksuminen, normiston ulkokohtainen noudattaminen eikä myöskään melontatapahtuman organisaatio vapauta melojaa omasta harkinnasta ja vastuusta, oli hän retken vetäjä tai osallistuja.

Kulttuurimme on yleisellä tasolla jo vuosikymmeniä (hyvinvointivaltion kehittyminen) kulkenut suuntaan, jota voisi nimittää vastuun siirtämiseksi muille. Kansalaisia on suojeltu ylhäältä hallinnosta erilaisilla velvoitteilla (aluksi oppivelvollisuus, myöhemmin esimerkiksi työeläkejärjestelmä ja vielä myöhemmin kuluttajansuoja). Yhteiskunnan säätely pyrkii luonnollisesti siihen, että vähäosaisia, köyhiä, omaa parastaan ymmärtämättömiä kansalaisia suojellaan (koulutuksessa jaetaan tieto kaikille riippumatta opetettavien taloudellisesta tilanteesta tai omasta henkilökohtaisesta motivaatiosta, työeläkkeet kerätään kaikille riippumatta henkilön omasta halusta ja tuotteista tehdään turvallisia riippumatta kuluttajan omista arvioista...) Tässä on paljon hyvää, mutta samalla se sisältää ajatuksen siitä, että joku toinen on jo päättänyt sinua koskevista asioista. Lantin kääntöpuoli sisältää mahdollisuuden, jossa väestön valtaenemmistö loittonee henkilökohtaisen vastuun ottamisesta. Aina on olemassa joku taho, joka on jo miettinyt asian puolestani ja pahassa tapauksessa se taho on vielä lähes äärettömän kaukana eli hallinnossa. Kukaan ei vastaa säännöistä ja normeista, vaan vastuuta siirretään eteenpäin. Hyvää tarkoittava suojeleminen on omatoimisuuden ja vastuun ottamisen näkökulmasta avuttomaksi jääneen kansalaisen kohtaamaa kasvotonta byrokratiaa.

Kuluttajansuojan tunkeutuessa ohjelmapalveluiden alueelle on vaarana, että vastuun siirtämisen arvomaailma leviää myös melontaan, ja samalla tavalla kaikkeen muuhunkin luontoon ja liikuntaan liittyvään elämystuotantoon. Tärkeintä ei olekaan, mitä etulinjassa, ryhmän vetäjän ja vedettävien välillä tapahtu, mistä siellä sovitaan ja millä tavalla vastuuta jaetaan ja otetaan, vaan vaarana on, että tärkeimmäksi asiaksi muodostuu, että tuote (ohjelmapalvelu) on viranomaisnormitettu, jotta vakuutukset ovat voimassa. Tähän normitukseen kuuluu, että vetäjä on käynyt auktorisoidun kurssin jne.

Mielestäni edellä kuvattu vastuun siirtäminen on osa eräänlaista orwellilaista kauhuvisiota ja pahalta näyttää, että olemme hyvää vauhtia kulkemassa sitä kohti. Jos säätely on EU:n laajuista, niin kuin melonnassa kypärien, kuivapukujen ja liivien osalta jo on, väristykset vain lisääntyvät. Kuinka moni meistä tietää, että omatekoinen kypärä tai kelluntapukine omassakin käytössä on laiton, (jos viranomaiset eivät ole sitä kalliilla tyyppitestillä hyväksyneet). Sen sijaan ilman niitä melominen on lain mukaan sallittua. Tämä johtuu siitä, että turvavälineet ovat henkilösuojaimia, joista on EU:ssa on säädetty varsin voimakkaasti, mutta kanootit (käyttö) on rajattu EU:n huviveneilydirektiivin ulkopuolelle.

1.2. Melonnan eri muodot

Melonta on hyvin monipuolinen harrastus sekä urheilu- että retkeilymuotona. Se sisältää useita toisistaan huomattavasti poikkeavia liikuntalajeja. Osa näistä lajeista on Suomessa lähes tuntemattomia. Siksi lienee paikallaan lyhyesti kuvata melonnan koko skaala.

Melonnassa käytetään joko kajakkeja (lyh. K) tai kanadalaiskanootteja (lyh. C). Lyhenteen perässä oleva numero ilmoittaa monenko hengen aluksesta on kyse. Kajakkimelonta ja kanadalaismelonta erotetaan toisistaan siitä, millaisella melalla melotaan eikä kanootin rungon muodon tms. tekijän perusteella. Kajakkimela on kaksilapainen ja kanadalaismela eli inkkarimela on yksilapainen.

1.2.1. Kilpamelonta

Kilpailumuotona melonta jakautuu ratamelontaan, maratonmelontaan, koskimelontaan ja kanoottipurjehdukseen. Ratamelonta ja koskimelonnan pujottelu ovat olympialajeja.

Ratamelonnan tyypilliset kilpailumatkat ovat: 200 m, 500 m, 1 000 m, 2 500 m, 5 000 m, ja 10 000 m. Näitä matkoja melotaan yksikkö- ja miehistökanooteilla, joita ovat K1, K2, K4, C1 C2 ja C4. Kilpailuja järjestetään nuorisosarjoissa tytöille ja pojille, yleisessä sarjassa naisille ja miehille sekä 40-vuotiaille tai vanhemmille ikämiehille. Kilpakaluston pituus (esim. K1 max 520 cm) ja paino (K1 min 12 kg) ja kaarimuodot (ulospäin kupera) on säännöissä määrätty.

Maratonmelonnan kilpailumatka on vähintään 20 km. Maraton voidaan meloa järvellä, merellä tai joella. Järvellä tai merellä järjestettävät maratonkilpailut melotaan tyypillisesti ratamelontakalustolla tai ratamelontakalustosta kehitetyllä maratonkalustolla. Jokimaratonilla käytetään kanootteja, joiden koskikäyttäytymistä on parannettu verrattuna ratakalustoon. Lisäksi molemmissa maratonmelontamuodoissa voi olla kilpailuluokkia, joissa melontakaluston mitat poikkeavat normaalin kilpakaluston määräyksistä. Kilpailuja voidaan järjestää ns. kuntokajakeille, perinteisille avoinkkareille tms. kilpailun säännöissä määritellylle kalustolle.

Melonnasta on tullut myös osa multisport- ja seikkailu-urheilua ja tätä kautta syntynyttä kilpailutoimintaa, jossa kansalliset eivätkä kansainväliset kanoottiliiton kalustosäännöt ole välttämättä voimassa. Suomessakin on voinut jo meloa ainakin X-sprint seikkailukilpailuissa runkonopeudeltaan rata K1-kajakkia nopeammilla yksiköillä.

Koskimelonnan päälajit ovat pujottelu (slalom) ja syöksy (WWR - White Water Racing). Pujottelun ja syöksyn kilpailuluokat ovat ovat K1, C1 ja C2. Sarjoja kilpailuissa on samantyyppisesti kuin ratamelonnassakin. Pujottelussa radan mitta on vajaa kilometri ja siinä on portteja, joista melotaan joko myötä- tai vastavirran suuntaisesti. Porttivirheistä saa sakkopisteitä. Loppuaika sekunneissa lisättynä sakkopisteiden määrällä ratkaisee sijoituksen. Pujotteluradan kosken luokka on tyypillisesti II-III.

Koskisyöksyssä lasketaan 3-4 km mittainen rata, jonka pitäisi pääasiassa olla koskea ja joiltakin osiltaan vähintään vaikeusluokkaa III. Kansainvälisissä kisoissa radat ovat nykyisin usein huippuvaikeita (IV-V) ja vaarallisia syöksykalustolla laskettuna. Toisaalta syöksykalustolla melotaan kisoja myös helpoilla radoilla.

Koskimelonnassa järjestetään myös erilaisia freestyle / fun tyyppisiä kilpailutapahtumia. Freestyle kilpailussa on jokaisella melojalla käytettävissä vakioaika. Tämän ajan puitteissa hän esittää suorituspaikassa melonta-akrobatiaa (tyypillisesti kivetön pintastoppari (kuitenkin riittävän pitävä, mahdollisesti lisänä myös seisova aalto). Suorituspaikka on niin syvä, että pystyliikkeissä ei kajakki eikä meloja iske pohjaan. Arvostelutuomarit antavat pisteitä vaakkaliikkeistä (erilaiset surffit ja vaakapyörähdykset eli spinnit) sekä pystyliikkeistä (perän ja keulan upotukset kärrynpyörät suunnan vaihtoineen, voltit jne.) Pystyliikkeet ovat arvokkaampia kuin vaakaliikkeet. Liikkeitä voidaan tehdä myös ilman melaa. Laji on kehittynyt aikaisemmasta moniosaisesta kilpailumuodosta, jossa akrobatialiikkeiden lisäksi oli lyhyt syöksykilpailu (rapid racing). Edelleen voidaan järjestää myös tällaisia "vanhahtavia kisoja", joissa perinteisemmät noin 3,5 m pitkät koskikajakit ovat omiaan.

Nykyiset freestyle -kajakit ovat lyhentyneet jo alle kaksimetrisiksi ja ovat perästä ja keulasta hyvin litteitä. Kajakin tilavuus on keskittynyt melojan ympärille. Kajakki on keskiosastaan hyvin laatikkomainen eli sen korkeat kyljet toimivat liikkeissä vähän samaan tapaan kuin pohjakin. Pohjan ja kylkien välinen noin 90 asteen kulma on murrettu jollakin tavalla, esimerkiksi kulmaan sijoittuvalla uralla. Laji kehittyy huimaa vauhtia ja joka vuosi keksitään uusia temppuja. MM tasolla mitalit voitetaan uusilla kajakkityypeillä. Kärrynpyörä, joka vielä 10 vuotta sitten oli freestyle melonnan huippuliikkeitä, on tänä päivänä perusliike, josta tämän melontamuodon harrastaminen oikeastaan alkaa.

Kajakkien pienentäminen on saanut esikuvansa USA:ssa 1980-luvulla syntyneestä squirt melonnasta. Squirt -kajakki on tilavuudeltaan niin pieni (reilut 100 l), että taitava meloja voi sen kokonaan upottaa. Melojan istuessa sopivan kokoisessa squirt -kajakissa vesilinja hipoo aukon reunoja. Lajissa puhutaankin ns. melonnan kolmannesta ulottuvuudesta eli hallitusta sukeltamisesta (mysteeriliike). Mysteeriliikkeitä voidaan saada aikaan myös nykyisillä freestyle -kajakeilla ja isommillakin koskikajakeilla, jos pyörrelinja tai stoppari on tarpeeksi voimakas.

Valtamerien hiekkarannoilla, joihin iskeytyy sopiva maininki, järjestetään myös surffimelontakilpailuja. Laji muistuttaa lainelautailua.

Kajakeilla ja kanooteilla voi myös purjehtia ja purjekanooteille järjestetään omia kilpailuja.

Alkuperäiskansojen keskuudessa melonta on levinnyt Pohjois- ja Etelä-Amerikan mantereelle, Tyynen meren alueelle Afrikkaan ja arktisille eskimoiden asuinalueille. Eskimot melovat kaksilapaisella melalla eli kajakkia, muut yksilapaisella melalla eli kanadalaiskanoottia. Kansalliset melontaperinteet synnyttävät eri puolille maailmaa erilaisia melontakilpailuja. Viimeisimpänä eksoottisena tuulahduksena Suomeenkin on levinnyt Tyynenmeren alueelta peräisin oleva, kanadalaistyyppisellä suurella miehistökanootilla melottava lohikäärmemelonta.

Suomessa perinteisesti lähes kaikki retkikanadalaiset, inkkarit ovat C2 tyyppiä. Jotkut mallit voivat olla niin suuria (pituus väh. 17'), että ne sopivat hyvin myös kolmelle melojalle. Jonkin verran näkee yksin melontaan suunniteltuja retki- inkkareita. Pohjois-Amerikassa ja Keski-Euroopassa markkinoilla on monipuolinen valikoima suuria retkikäyttöön soveltuvia miehistökanadalaiskanootteja. Varsinaisia suuria kanadalaisia ovat vasta C4-C10…. Varsinaista ylärajaa ei ole. Suomessakin suurinkkareita on jo parikymmentä.

1.2.2. Retki- ja kuntomelonta

Melontaretki voi kestää viikkoja, jopa kuukausia hyvin erämaisissa olosuhteissa merellä, järvellä tai joella. Pisimmän tietämäni melontaretken reitti alkoi Kanadasta, kulki läpi USA:n Mississippiä Meksikonlahdelle, kiersi sen rantoja Karibian merelle ja edelleen rantoja Orinoco-joen suulle, suuntautui vastavirtaan tätä maailman 10 suurimman joen joukkoon kuuluvaa kymiä kohti sen alkulähteitä ja sieltä edelleen Rio Negroa Amazonille. Retki päättyi Amazonin suulle Belemin kaupunkiin!!! Ja kaikki tämä tehtiin vain avioerokriisin selvittämiseksi.

Kuntomelonnasta puhutaan silloin, kun lähdetään melomaan korkeintaan muutamaksi tunniksi ja ensisijaisena motiivina on fyysisestä kunnosta huolehtiminen. Kuntomelontaa voi olla myös osallistuminen kuntoilumielessä melontakilpailuun.

Retkeilyn, kuntoilun ja kilpailun välille ei voida eikä pidäkään tehdä jyrkkiä rajoja. Kilpailuun voi osallistua kuntoilumielessä ja joihinkin useampipäiväisiin maratontapahtumiin myös retkeilyllisesti.

Seikkailu/multisport -tapahtumat ovat uusi esimerkki liikuntatapahtumasta, johon voi osallistua perinteisellä kilpaurheiluasenteella, kuntoilumielessä tai retkeilyllisesti. Taitaa olla niin, että juuri tämän tyyppisissä uusissa urheilumuodoissa on vielä aistittavissa citius, altius, fortius sen alkuperäisessä hengessä.

Melontaretkeily voi ammentaa monipuolisen kilpailutoiminnan tuloksena syntyvästä välinekehityksestä sekä melontaan (esimerkiksi lajitekniikat) liittyvän tietämyksen kasvusta. Samoin kilpamelonta voi löytää uusia piirteitä retkeilystä. Suomessa esimerkki tästä ovat Erämelonnan SM kilpailut.

Olennainen oivallus retkeilijälle ja kuntoilijalle on huomata melontaharrastuksen monipuolisuus. Retki- ja kuntomelonta on jopa monivivahteisempaa kuin kilpamelonta, koska samaan retkeen voidaan sisällyttää retkeilyä ja kuntoilua, joella, järvellä ja merellä; jopa freestyle melonnan alkulähdettä jokamiehen koskipuljaustakin.

2. Melontatekniikka

Mitä monipuolisemmin hallitset lajia, sitä helpompaa on myös kehittää omia vahvuuksia. Erityisesti kajakkimelojalle voi sanoa, että kajakista kanadalaiseen siirtyminen on varsin helppoa, koska tarvittava melontatilanteen dynaamisen tasapainon hallinta on jo olemassa. Kajakkimelojan kannalta uutta on c2 melonnan tyyppinen yhteistyötilanteen hallinta. Toisaalta kanadalaismeloja voi parantaa erityisesti virtaavassa vedessä tarvittavaa vesivaistoa melomalla kajakilla. Kevyessä ja pienessä koskikajakissa saa paremman tuntuman veden virtauksiin kuin isossa inkkarissa.

Melonta on teknisesti vaativa laji ja oikean melontatekniikan ja erityisesti teknisten puutteiden korjaaminen vain muita katselemalla ja saamalla suullista palautetta on vaikeaa.

Mitä teknisemmästä melontaharrastuksesta on kyse, sitä tärkeämpää tekniikan omaksuminen on. Perusretkeilijälle, jolle retkikokemus, maisemat, porukkahenki ja näihin asioihin liittyvät esteettiset elämykset ja sosiaaliset kokemukset ovat melontaharrastuksen pääasioita, ei tekniikalla ole samaa merkitystä kuin koskipuljailijalle tai merisurffailijalle. Nykyajan freestylemelonta on "voimistelua", jota on hyvin vaikea oppia ilman videointia.

Harrastelijatasolla jo vaativampi melontaretkeilykin vaatii tekniikkaa, jossa normaalit liikevaistot ja terve järki eivät aina johda oikeaan suoritustapaan. Itsekseenkin oppii melomaan, eteenpäin ja taaksepäin sekä tekemään käännöksiä jarruttamalla ja käyttämällä melaa peräsimenä. Toinen asia on, kuinka hyvin ja oikeaoppisesti nämä taidot omaksuu vain omin päin harjoittelemalla. Kohtuullisen perusmelontatekniikan lisäksi retkimelojankin taitovalikoimaan tulisi ehdottomasti kuulua sekä kajakki- että kanadalaismelonnassa keulaperäsinvedot eri sovellutuksineen. Kanadalaismelonnassa kampeamisvedot ovat myös hyödyllinen lisä taitovalikoimaan. Samaa voi sanoa eskimopyörähdyksestä kajakkimelonnassa. Vaativilla retkillä merellä tai joella jokaisen pitäisi hallita tämä temppu myös tositilanteessa.

Keskeistä monimutkaisten liikuntasuoritusten opiskelussa on mallioppiminen. On päästävä näkemään oikea mallisuoritus käytännössä ja harjoiteltava sitä matkimalla. Tätä oppimismuotoa voidaan vielä tehostaa videoimalla sekä oppilaan suorituksia että huippusuorituksia ja vertaamalla niitä toisiinsa. Monimutkaisia liikesuorituksia ei voi oppia kirjoja lukemalla.

Liikesuoritusten parantaminen sujuu usein parhaiten "pakottamisen menetelmällä". Tämä tarkoittaa sitä, että harjoitukseen on suunniteltu tilanteita, joissa huonoa tekniikkaa on pakko parantaa, jotta yleensä selviytyy. Pakottamisen menetelmä tarkoittaa sitä, että luodaan harjoitteita, jotka automaattisesti kehittävät harjoittelijan huonompia osaamisalueita enemmän kuin vahvoja alueita. Jos koskimelonnassa aaltoon murtautuminen tai vastavirtalähtö ovat toispuoleisia, pitää huonomman puolen harjoitteluun panostaa. Huonommalle puolelle pitää saada toistoja enemmän ja mieluummin vielä sellaisesta kiven kulmasta, joka pakottaa tehokkaaseen suoritukseen.

Kirjoissa voidaan tiiviissä muodossa esittää lajiin liittyvät eri taidot nikseineen. Jo jonkin verran lajia harrastanut voi sieltä löytää neuvoja, miten parantaa liikesuorituksia ja minkä taitojen kehittämiseen erityisesti kannattaa kiinnittää huomiota. Varsinaisten taitojen oppiminen tapahtuu kuitenkin valmennusmenetelmällä.

Tässä esitetään tiiviissä muodossa melonnan eri tekniikat. Tavoitteena ei ole kirjoittaa melontatekniikan valmennusopasta, vaan kiinnittää retki/virkistysmelojan huomio melontatekniikan avainkohtiin. Luku on täyttänyt tehtävänsä, jos se herättää perehtymään muihin tekniikasta kertoviin lähteisiin, videoihin ja oppikirjoihin sekä hakeutumaan melontakurssille tai harjoittelemaan osaavaan seuraan.

Yksin harjoitelleena entisenä kilpamelonnan harrastajana ja paljon paremmalla tekniikalla meloneen poikani valmentajana tiedän puutteellisen tekniikan haitat ja olen liian myöhään kokenut sen, mitä iloja tekniikan parantamisesta on löydettävissä.

Retkillä olen kohdannut pääsääntöisesti melojia, joiden tekniikka kilpamelonnan näkökulmasta on paremminkin välttävä kuin edes tyydyttävä. Pitämilläni kursseilla ja retkillä olen myös nähnyt, kuinka puutteellinen perustekniikka estää kokonaan joidenkin melontasuoritusten oppimisen. Hämmästyttävää on ollut todeta, kuinka harva melontaretkeilyn harrastaja pitää oikean perustekniikan omaksumista tärkeänä. Melotaan asenteella: "näin on tehty ennenkin ja tämä riittää mulle" . Ei huomata sitä, että moni koskessa kaatuminen, merellä uupuminen tai pitkillä taipaleilla iskenyt rasitusvamma olisi voitu välttää, jos vuosien varrella, kenties tuhansien melontakilometrien aikana, olisi kiinnitetty huomiota tekniikan parantamiseen.

Löysä asenne suhteessa melontatekniikkaan näkyy myös lehtien sivuilla. Harvoin näkee retkeilyyn liittyvää melontakuvaa, jossa melojan kyynärpäät eivät laahaisi toivottoman alhaalla. Jopa melontaan liittyvien julkaistujen varustetestien kuvat ovat usein tässä aivan keskeisessä eteenpäin melonnan tekniikka- asiassa välttäviä. Kilpamelojilta on retkeilijöiden, olivatpa he sitten jokamiehiä, ohjaajia, oppaita tai kouluttajia, turha odottaa arvostusta, jos melontatekniikka on vain välttävä. Retkeilijöiden ihmettelemä kilpamelojien asenne "menkööt retkeilijät sinne, missä kaislikko kahisee" saa voimaa varmasti tästä asiasta. Olisi syytä katsoa kriittisesti peiliin. Massatapahtuma Suomi Meloo antaa harrastajajoukkojen tekniikan osaamisesta luultavasti kaikkein heikoimman kuvan.

Sylistä melominen kyynärpäät alhaalla altistaa ranteet rasitusvammoille ja estää tehokkaasti melojaa käyttämästä lantiotaan ja ylävartaloaan melontavoiman peruslähteenä.

Verrataanpa maastohiihtoa ja retkimelontaa. Hiihtoperinteet ovat Suomessa niin vahvat, että vielä nykyisestä hiihtävästä aikuisväestöstä suurin osa hallitsee maastohiihdon perustekniikan paljon paremmin kuin vastaavat melonnan harrastajat. Suomi on hiihtokulttuuri, mutta vähittäisellä asennemuutoksella siitä voisi tulla myös melontakulttuuri.

Koski- ja meriretkellä huono melonnan perustekniikka ja huono suoritusvarmuus on johtajan kannalta aina koko retkikuntaan liittyvä turvallisuusriski, vaikka teknisesti puutteellisesti melova ei asiasta piittaisikaan. Tekniikka ei ole koskaan täydellinen, sitä voi aina parantaa. Jo pienikin edistys herättää ilon avatessaan uusia melontamahdollisuuksia – parantuneen kajakin hallinnan ansiosta uskallat esimerkiksi meriretkellä rantautua ratsastamalla aallon mukana kalliosaaren suojaisaan koloon. Meri- järvi- ja jokiretkeilyssä lähes 100 % matkasta taittuu eteenpäin melomalla ja lähes 100% melonta-ajasta kuluu myös tähän. Siinä on kylliksi perustetta, miksi kunnollisen eteenpäin melonnan tekniikan omaksuminen on olennaista. Muut melatekniikat auttavat koskissa ja myrskyävällä merellä ja niiden hyvä hallitseminen parantaa retken turvallisuutta ja lisää melojan mahdollisuuksia kokea retkillään uusia seikkailullisia ulottuvuuksia.

2.1. Kajakkimelonta

Kajakkia melotaan kaksilapaisella melalla, jonka lavat ovat lähes ristikkäin. Ristikkäisistä lavoista on se etu, että työntökäden puoleisen ilmassa olevan lavan ilmanvastus minimoituu sen halkaistessa ilmaa veitsimäisessä asennossa.

Sopiva oteleveys melasta haetaan nostamalla mela pään yläpuolelle siten, että olkavarret ja käsivarret ovat suorassa kulmassa. Oteleveys on tätä otetta jonkin verran kapeampi. Otteen pitää olla symmetrinen eli molemmat kädet ovat yhtä kaukana melanvarren keskipisteestä. Oteleveyttä ja otteen symmetrisyyttä voidaan kontrolloida tehokkaasti teippaamalla melanvarteen merkit.

Ristikkäisistä lavoista johtuen melaa on käännettävä lapakulman verran jokaisella vedolla. Kääntävän käden ote melan varresta on kiinteä. Toisessa kädessä melan varsi pääsee vapaasti pyörähtämään. Kiinteä ote on oikea, kun kiinteän otekäden puoleinen melan lapa(taso) on kohtisuorassa veteen käsien ollessa ranteet suorana (rystyset ylöspäin) eteen ojennettuina. Tästä alkutilanteesta kiinteän otekäden puoleinen veto lähtee automaattisesti oikein kurotettaessa vartaloa kiertämällä ja vetokäsi ojentamalla mahdollisimman kauas eteen. Toisen puoleinen lapa käännetään vetoasentoon eteenpäin kurotettaessa samalla kiinteän otekäden rannetta ylöspäin (rystyset melan varren yläpuolella) taivuttamalla. Oikeankäteisessä melassa kiinteä ote otetaan oikealla kädellä.

Joki- järvi- ja meriretkeilyyn ja kuntomelontaan sopiva melan pituus vaihtelee aikuisen melojan koon ja voimien mukaan 214 - 220 cm. Vastaavasti perinteisen koskimelan pituus on 200 - 208 cm. Nykyisessä freestylemelonnassa käytetään reilun 190 cm mittaisia meloja, joissa on vain noin 45 asteen lapakulma. On parempi meloa hieman lyhyellä kuin pitkällä melalla. Koskimelonnassa lyhyellä melalla ehtii reagoida nopeammin. Jokiretkeilyssä voi käyttää vähän pidempää melaa. Sillä suvanto-osuudet taittuvat joutuisammin.

Perinteisesti kajakkimelan lapakulma on ollut hieman yli 80 astetta. Perinteisissä koskimeloissa näin on edelleen. Lusikkamelojen yleistyttyä ovat lapakulmat alkaneet pienentyä. Maratonmelonnasta suuntaus on siirtymässä myös retkeilyyn ja perinteisen mallisiin meloihin. Pienemmillä noin 70 asteen lapakulmilla melaa ei tarvitse kääntää niin paljon. Melaa kääntävän käden ranne rasittuu vähemmän. Nykyisen koskipuljauksen ja freestylemelonnan vaatimukset pieneen lapakulmaan johtuvat siitä, että vertikaaliliikkeissä tilanteeseen ehtii paremmin mukaan, kun melaa ei tarvitse kääntää kovin paljon.

Kajakissa istutaan takapuolen muotoisessa kuppimaisessa istuimessa. Istuimen etäisyys kajakin etuosassa olevasta jalkatuesta on oikea, kun jalat ovat sen verran koukussa, että niitä polkemalla voidaan tehostaa eteenpäin melonnan tekniikkaan liittyvää lantion kiertymistä. Lantion kiertoa tehostava poljenta ei oikein onnistu ahtaassa koskikajakissa, mutta merikajakissa tai yleiskäyttöisessä retkikajakissa sen pitäisi onnistua ainakin tyydyttävästi.

Kanoottia sen rungon suunnassa eteen- tai taaksepäin kuljettavia melavetoja nimitetään voimavedoiksi.

Koskessa meloja istuu sitä tiiviimmin kajakissaan, mitä vaativammasta koskimelonnasta on kyse.

2.1.1. Kajakkiin ja sieltä pois

Kajakkiin istuminen on ensimmäinen liikesarja, johon ensikertalainen törmää. Jos oikea tekniikka ei ole tiedossa, ennakkokäsitykset kajakkien kiikkeryydestä vain vahvistuvat. Useimmat vasta-alkajan kaatumiset sattuvat kajakkiin mentäessä tai sieltä poistuttaessa.

Kajakkeja on pieni- ja isoaukkoisia. Ratamelontaan tarkoitetut kajakit ovat isoaukkoisia. Kaikki kajakit, joilla voi tehdä sujuvasti eskimopyörähdyksen ovat paremminkin pieniaukkoisia. Tämän tyyppiset kajakit ovat virkistys- ja retkimelonnassa sekä joilla, järvillä ja merillä vallanneet markkinat 1980- luvulta alkaen. Suomalaiset retkimelojat ovat 1970-luvun lopulle saakka meloneet pääasiassa isoaukkoisilla kajakeilla. Tästä syystä meillä on käytössä edelleen jonkin verran isoaukkoisia retkikajakkeja.

2.1.2. Eteenpäin

Kajakkimelonnassa työskentelee pääasiassa ylävartalo lantiosta ylöspäin. Jalkojen merkitys on vähäinen. Niiden poljenta kuitenkin tehostaa melontaliikettä. Melontaliikkeisiin osallistuvista lihaksista voimakkaimmat ovat lantiossa ja selässä. Heikoimmat ovat kädet. Voimakkaimmat lihakset on saatava tehokkaaseen työhön, pelkillä käsillä melomista on vältettävä. Käsillä melominen on retkimelojilla yleinen tekniikkavirhe. Käsillä melominen aiheutuu väärästä melonnan liikeradasta, joka vähentää voimavedon alkuosan tehokkuutta. Juuri voimavedon alkuosassa lantion ja selän voiman tuotto vaikuttaa eniten. Pitkäkestoisessa suorituksessa kädet myös väsyvät.

Keskeisenä tekniikkamottona retkimelojalle voikin sanoa: vältä käsillä melomista, pistä lantio ja selkä töihin, sillä siellä on voimaa. Tähän tulokseen päästään, kun sisäistetään käytännössä seuraava kajakkimelonnan liikkeiden peruslogiikka:

1. Voimaveto alkaa eteen ojennetulla kädellä, vartalon kierto lantiosta ja selästä lisää vielä kurotusta vetokäden puolelle. Muista:
   1. Vartaloa kierretään, nyökkääminen on tekniikkavirhe
   2. Jos melan lapa eteen työnnettäessä ylittää reippaasti kanootin rungon keskilinjan syyllistytään ylävartalon ylikiertoon, joka ei enää lisää melontaliikkeen ulottuvuutta, vaan aiheuttaa kanootin turhaa keikkumista.
2. Mela pistetään juohevan nopeasti veteen aivan kajakin rungon vierestä käden olleessa ojentuneena. Muista: Vedon aloittaminen silloin, kun lapa on vielä ilmassa tai sen kärki vain vähän vedessä on tekniikkavirhe.
3. Veto aloitetaan lantion lihaksilla. Ensimmäisenä vetoliike tuntuu pakaroissa ja etenee selän kiertymisenä vetokäden puolelta taaksepäin. Viimeksi koukistuu käsi. Melaa kuljetetaan lähellä kajakin runkoa. Kun vetokäden nyrkki on lantion kohdalla, nostetaan melaa jo ripeästi pois vedestä. Muista: Kauas taakse suuntautuva saattoveto on tekniikkavirhe. Se ei ole eteenpäinmelonnan kannalta tehokas, vaan lisää kanootin liukua haittaavaa pömppimistä. Peräsimettömän kajakin ohjailussa saattovetoa tarvitaan.
4. Mela nostetaan vedestä käsivarsi vaakasuorassa hartian tasalle. Noston jälkeen käden liike suuntautuu työntönä eteenpäin. Työntävä nyrkki suuntautuu aluksi jonkin verran silmän tason yläpuolella kohti kajakin keulaa. Sen tullessa melojan näkökenttään liikettä hidastetaan, jotta työskentelevä lapa parhaalla vetoalueella pysyy mahdollisimman pitkän matkan lähes pystyasennossa. Hidastusvaiheessa työntöliike suuntautuu osittain sivulle vetopuolelle. Työntökäden ranteen pitäisi työntövaiheessa pysyä melko suorassa. Ristikkäisistä melanlavoista johtuva melan kääntö kiinteän otekäden ranteella tapahtuu räväkästi työntövaiheen päättyessä samalla hetkellä kun toisen käden puolella mela nostetaan vedestä. Työntökättä pitää ajatella tukena, jota vasten aktiivinen veto tapahtuu eikä niinkään aktiivisena työntönä.
5. Kokonaisuutena melontaliike on sujuvaa pyöritystä, jossa ei ole havaittavissa nykimistä ja kulmikkuutta. Hyvässä tekniikassa kohdat 1-4 yhdistyvät sulavaksi kokonaisuudeksi.

2.1.3. Taaksepäin

Perusteena ja lähtökohtana taaksepäinmelonnassa on nopea ja tehokas kajakin pysäyttäminen. Erityisesti koskimelonnassa ja jokiretkellä, mutta myös virtaamattomassa vedessä melottaessa, tulee tilanteita, joissa kajakki on nopeasti pysäytettävä. Kunnollinen taaksepäinmelonnan osaaminen auttaa näissä tilanteissa. Kajakkia ei toki tarvitse osata meloa sujuvasti takaperin pitkiä matkoja. Tärkeätä on osata muutama raju tasapainoinen kajakkia taaksepäin vievä työntö ja joissakin tilanteissa on kajakkia myös kyettävä ohjaamaan taaksepäin melottaessa (esimerkiksi perälossaus ja siinä erityisesti pyörrelinjan ylitykset).

Taaksepäinmelonnassa työskentelee melan lavan selkäpuoli. Siinä melonnan liikerata on päinvastainen kuin eteenpäin melottaessa. Myös tämän liikkeen salaisuus piilee tehokkaassa ylävartalon lihaksien käytössä. Koskessa käsivoimat eivät riitä tehokkaaseen työntöön.

Taaksepäinmelonnan peruslogiikka on seuraava:

1. Alkutilanteessa työntökäden puolella lantio, selkä ja hartia ovat kiertyneet taakse jotta melan voi pistää veteen mahdollisimman takaa läheltä kajakin runkoa. Vartalon nyökkimistä on vältettävä. Hyvä vartalon kierto helpottaa myös taaksepäin vilkaisemista. Melojan on varsinkin koskessa tiedettävä, mihin on kajakkinsa perää työntämässä.
2. Työnnön alkuvaiheessa lantio ja selkä kiertyvät eteenpäin, loppuvaiheessa ojentuu käsi. Työntöä ei kannata jatkaa kauas eteen, koska se on tehotonta. Työnnön loppuosassa ohjausliikkeellä saadaan pyörteet kajakin keulan alle.
3. Taaksepäinmelonnan teho on alun tasapainoisen voimakkaassa työnnössä. Silloin tehoa vähentävää työnnön loppuosaa ei tarvita ohjailuun.
4. Taaksepäin melottaessa kajakin ohjailu on huomattavasti eteenpäinmelontaa vaikeampaa, joten on erityisesti vältettävä kajakin karkaamista kontrolloimattomaan liikkeeseen. Kääntymistä on hyvin vaikea pysäyttää sen päästyä alkuun. Työntöjen alkuosien on oltava kontrolloidun tasavahvoja. Ohjailtaessa kajakkia työntöjen loppussa, on pyörteiden työntäminen keulan alle paljon hankalampaa, kuin eteenpäinmelonnassa niiden vetäminen perän alle. Jos haluaa kehittää taaksepäinmelontaan liittyviä ohjailutaitoja, on heti opeteltava kajakin kallistelu ohjausliikkeiden vahvistajana.

2.1.4. Ohjaavat melanvedot ja melatuet

Meriretkeilyyn ja koskisille jokiretkille soveltuvat kajakit ovat peräsimettömiä. Niiden kulkusuuntaa ohjataan erilaisilla melatekniikoilla. Rata- ja maratonmelontaan tarkoitettuja kilpakajakkeja ohjataan jalkaterien avulla liikuteltavalla peräsinlaitteella. Vastaavanlaista peräsinlaitetta käytetään myös retkikajakeissa, joita ei ole suunniteltu käytettäväksi kuohuvissa koskissa tai vaahtopäisellä merellä. Lähes kaikissa kajakkikaksikoissa on peräsin.

Yksinkertaisin melatekniikka peräsimettömän kajakin ohjailuun on kaariveto. Se on muunnelma tavallisesta eteenpäin vievästä voimavedosta. Alkutilanteessa vetokäsi on suorana edessä, lantio ja selkä eteenpäin kiertyneinä. Vedossa melan lapa tekee laajan, kajakin rungosta ulospäin suuntautuvan puoliympyrän kaaren. Veto päättyy siihen kun melan aiheuttama pyörre vedetään kajakin perän alle. Varsinkin vedon loppuvaihe kääntää kajakkia voimakkaasti.

Peräsimettömän kajakin eteenpäinmelonta koostuu normaaleista voimavedoista ja hieman kaarivedon tapaisista vedoista, joilla suuntaa korjataan. Tekniikka on sitä parempi, mitä vähemmän tarvitaan kaarivedon tyyppisiä vetoja. Liian pitkälle taakse jatkuva voimaveto poikkeuttaa kajakkia suunnasta. Lopettamalla veto riittävän aikaisin päästään eroon tilanteesta, jossa lähes jokaista vetoa joudutaan ohjailun takia jatkamaan kauas taakse.

Tilanteessa, jossa pyritään ensisijaisesti vain ohjaamaan kajakkia eikä haeta tukea, muutetaan alatuki melaperäsimeksi. Perusasemassa, jossa melaperäsin ei käännä kajakkia kumpaankaan suuntaan, on työskentelevä melan lapa kajakin sivulla takana pystysuorassa veden pintaan nähden ja melan varsi kajakin rungon suuntaisesti. Kun työskentelevää lapaa työnnetään takakädellä ulospäin kajakin rungosta, kajakki kääntyy melapuolelle. Päinvastainen, mutta tehottomampi käännös saadaan aikaan, kun yläkädellä työnnetään melan vartta ulospäin kajakin rungosta ja takakädellä melan lapa pidetään aivan kajakin vieressä. Näillä melaperäsinliikkeillä kajakkia ohjaillaan ennen muuta erilaisissa surffaustilanteissa sekä kosken että meren aalloilla.

Melatukien harjoittelussa alkuun pääsee parhaiten alatuella. Varsinaisesti melatukien ominaisuudet ymmärtää vasta sitten, kun osaa eskimopyörähdyksen. Silloin ei enää jännitä kaatumista ja kykenee siksi ottamaan tuista riittävästi nojaa rennolla tavalla.

Kaikessa melontatasapainon ylläpitämisessä lähtökohtana on se, että meloja on lantiosta saranoitu. Kun kajakki ja alaruumis kallistelevat, ei yläruumis lähde tähän kontrollimattomasti mukaan, vaan ylävartalo pysyy melkolailla pystysuorassa. Tätä lantiolla tapahtuvaa tasapainon kontrollia vahvistetaan melatuilla

Paikallaan tehty alatuki virtaamattomassa vedessä on paremminkin tasapainoa ylläpitävä kuin horjahdusta korjaava melatuki. Siinä melan lapa on lähes vaakasuorassa vedessä jonkin verran vedenpinnan alla lavan kupera puoli alaspäin, melan varsi melojan sylissä. Silloin meloja voi hetkellisesti nojata melapuolelle estääkseen sille puolelle alkavan horjahduksen. Pienen tasapainon järkkymisen voi samasta mela-asemasta estää myös toiseen suuntaan, koska melan lapa on veden sisässä ja alatukipuolen kädellä voi siten nostaa melan varresta ja estää horjahdusta toiselle puolelle. Parempi tasapainon varmistus saadaan melapuolelle. Horjahduksen jo tapahduttua on alatuki usein liian tehoton horjahduksen korjaukseen. Alatukea käytetään pysähdyksissä oltaessa virtaamattomassa vedessä horjahdusten ennalta ehkäisyyn. Virtaavassa vedessä alatuen avulla voi meloja pyörähtää akanvirrasta virtaan tai virrasta akanvirtaan. Tässä tilanteessa kajakin runko on akanvirrassa ja melan työskentelevä lapa virrassa tai päinvastoin. Nojan mahdollisuus perustuu silloin virran ja akanvirran nopeuseroon. Kajakkia on muistettava kallistaa riittävästi tuen puolelle. Aiheuttamansa liukuman vuoksi alatuki on tässä tilanteessa huomattavasti tehottomampi kuin keulaperäsin. Voimakas virta voi potkaista kajakin takaisin akanvirtaan ja virrasta akanvirtaan pyörähdettäessä valutaan helposti akanvirran ohi.

Alatukeen ja takaa eteenpäin suuntautuvaan kaarivetoon perustuvan käännöstekniikan huono puoli on liukuma. Vaikka käännökset ovat jyrkkiä, ne eivät ole teräviä. Useita peräkkäisiä päinvastaisia käännöksiä tehtäessä liukuma korostuu. On vaikea puikkelehtia nopeassa tempossa eteen tulevien esteiden kuten kosken kivien lomasta. Tilanne on sama kuin koko ajan luistossa olevalla autolla puikkelehtiminen. Ratkaisu tähän on keulaperäsinveto.

Keulaperäsinvedossa mela on melko pystyssä. Vetokäsi (alakäsi) on työnnetty lähes suoraksi eteen tai sivulle ja työntökäsi on koukussa pään yläpuolella. Otetta muuttamatta melaa on kierretty ranteilla siten, että vedessä olevan lavan lusikkapuoli on kanootin runkoon päin kääntyneenä ja lapa auraa 0 - 45 asteen kulmassa rungosta ulospäin. Kajakin liukuessa eteenpäin mela pyrkii loittonemaan kajakin rungosta ja melojan pitäessä kiinni kajakki kääntyy. Kun kajakilla on vauhtia eteenpäin, niin lavan auraus so. veden törmääminen lusikkapuoleen aiheuttaa kajakkia melakäden puolelle vetävän sivuttaisvoiman ja kajakkia kääntävän voiman. Pienellä kulmalla sivuttain vetävä vaikutus on vallitseva ja suurella kulmalla korostuu kääntyminen. Kääntymisen ja sivuttaisvetovaikutuksen suhteeseen vaikuttaa myös se, missä kohdassa suhteessa kajakin runkoon mela on. Tehokkaassa keulaperäsinkäännöksessä melan varsi muodostaa akselin, jonka ympäri kajakki kääntyy. Rajussa käännöksessä melaan voi nojata huomattavasti. Keulaperäsintä voidaan tehostaa pumppausliikkeellä, jossa mela vedetään aurauskulmaa vähitellen pienentäen kajakin kylkeen ja sitten aurauskulma avataan 90 asteeseen ja mela työnnetään ulos koko alakäden mitalta ja taas vedetään kajakin runkoa kohti. Tällä liikkeellä voi pyörittää kajakkia paikallaan. Keulaperäsinvedon vaikutuksista pääsee selville kokeilemalla.

Vihjeitä hyvään suoritukseen:

1. Eri malliset koskikajakit reagoivat keulaperäsimeen eri tavalla. Voimakkaan ja tehokkaan keulaperäsinvedon kannalta on tärkeä että yläkäsi on riittävän korkealla jonkin verran pään yläpuolella.
2. Koskessa pitää varoa sitä, että pyörteinen virta ei sieppaa työskentelevää melanlapaa kajakin alle, koska se aiheuttaa kaatumisen. Ongelma voidaan estää pitämällä melaa pyörteeseen reagointiajan verran irti kajakin rungosta sekä kääntämällä lavan harituskulma pyörteen napatessa niin isoksi, että veto kajakin alle lakkaa. Samalla työnnetään alakädellä ulospäin.
3. Jos keulaperäsinvedolla halutaan saada aikaan vain yhtäkkinen alkuperäisen melontasuunnan säilyttävä kanootin rungon siirtyminen sivuttaissuunnassa, menetellään seuraavasti. Vedetään ensin heikko kaariveto samalta puolelta, jolta keulaperäsin tehdään. Tehdään keulaperäsin ja jatketaan sitä kaarivedolla samalta puolelta. Tämä on nopein tekniikka väistää yksittäinen kapea este esimerkiksi kosken kivi.

Ratkaisun alatuen rajoitettuun kallistusmahdollisuuteen antaa ylätuki. Se muistuttaa keulaperäsintä, perusote on sama. Työskentelevä lapa on kuitenkin rungon suuntainen eikä se käännä kajakkia. Melan asema on usein melojan sivulla ja alakäsi on ojennettu melko suoraksi (joustovara on kuitenkin jätettävä olkapään nivelvammojen välttämiseksi. Pidempiaikaisen tuen saamiseksi melan lavan ja veden välillä on oltava nopeusero, joka työntää lapaa kohti pintaa.

Ylätuella voidaan kajakkia kallistaa paljon enemmän ja tasapaino korjata pahemmasta horjahduksesta kuin alatuella. Koska melan varsi on melojan pään yläpuolella, voi hän taivuttaa lantiota ja koko ylävartaloa kajakin kaatavaa liikettä vastaan. Kajakin kallistus voi olla siten paljon suurempi kuin melan lavan ja varsin pahoissakin horjahduksissa voidaan melalla saada hyvä tuki. Ylätuella voidaan kallistaa ja palauttaa kajakki takaisin pystyyn asemasta, jossa melojan pää käy veden alla ja kajakki on lähes ylösalaisin.

Koskessa virta voi syödä ylätuen työskentelevän melanlavan liian syvälle, jolloin tehokasta tukea ei enää saada. Silloin ylätuki lopetetaan kääntämällä ranteella työskentelevä melan lapa niin, että se voidaan vettä leikaten työntää räväkästi kohti pintaa ja ottaa heti uusi ylätuki. Tätä tekniikkaa on hyvä harjoitella virtaamattomassa vedessä. Samalla voidaan opetella sivuttaissiirtymistä.

Ylätuen tavanomaisin käyttö koskessa on aallon kainaloon ottaminen, jolla ehkäistään ennalta kaatuminen. Melalla otetaan ylätuki aallon harjan takaa juuri ennen aallon ylittämistä. Samaa tekniikkaa voidaan käyttää merellä ja isoilla järvenselillä aallokkomelonnassa kohdattaessa kaatuvia vaahtopäitä. Erityisesti sivuaallokossa tämä tekniikka on tarpeen. Ylätukea voidaan käyttää myös stopparileikeissä. Vaikeissa stoppareissa mela tempoo lähes ojentuneena olevaa alakättä voimakkaasti. Näissä nykäyksissä hartia ja selkä joutuvat koville. Silloin on parasta käyttää hartiatason alapuolelle laskettua ylätukiotetta.

Vihjeitä hyvään suoritukseen:

1. Ylätuen liikerata on laaja, melalla otetaan tukea mahdollisimman kaukaa kajakin rungosta, alakäsi on melko suorana ja yläkäsi riittävän ylhäällä.
2. Opettele automaattisen räväkästi kääntämään mela samalla kun tempaiset sen syvältä uuteen ylätukeen. (8-tekniikka on vaihtoehtoien tapa hakea uutta tukea ylätuen liikevaran loppuessa)
3. Tasapainoa palautettaessa käännetään ensin lantiolla kajakki ja sitten ylävartalo vempautetaan kajakin päälle. Lantion oikea toiminta on avaintekijä korjattaessa pahaa horjahdusta ylätuella.

Monissa melontatilanteissa pitää osata siirtää kajakkia sivusuunnassa. Sivuttaissiirtyminen on hyvä taito irtauduttaessa lähtö- ja rantautumistilanteissa tai lauttauduttaessa ulapalla kesken retkeä koskimelonnasta puhumattakaan.

Yksinkertaisin tapa sivuttaissiirtymiseen on ylätuki, jota jatketaan vetämällä alakädellä melan työskentelevää lapaa kohti kajakin runkoa ja jatkamalla heti uudella ylätuella ja vedolla. Kajakin runkoa kohti suuntautuva veto aiheuttaa kajakin sivuttaisen liikkeen. Liikkeessä nostetaan lantiolla vedon puoleista kajakin kylkeä, niin että se ei kynnä syvällä ja jarruta sivuttaisliukua. Suhteellisen jäykällä lantiolla estetään myös kajakin keinahtelu sivusuunnassa, koska silloin kajakki ei kulje tasaisesti ja melojastakin tilanne tuntuu tasapainottomalta.

2.1.5. Eskimopyörähdys

Eskimopyörähdys on avomerellä ja koskisella jokireitillä retkeilevän kajakkimelojan keskeisin aktiivinen turvallisuutta lisäävä keino. Pyörähdyksen osaaminen on myös perusedellytys varsinaisen koskimelonnan tai rantatyrskyissä tapahtuvan aallokkosurffauksen taitojen oppimiseen. Opittuaan eskimon ei enää pelkää kajakin kaatumista ja voi uudella tavalla lähestyä melontataitojensa, rohkeutensa ja kajakin suorituskyvyn rajoja. Aikaa ei myöskään tuhlaannu uuvuttaviin ja kylmiin uinteihin. Siksi eskimopyörähdys kannattaa opetella ja harjoitella, niin että se sujuu automaattisesti myös tosi tilanteessa.

Erilaisia eskimopyörähdyksiä kaikkine muunnoksineen on varmasti kymmeniä. Pyörähdyksessä käytetään tavallisesti melaa, mutta ilman sitä pelkän ylävartalon ja käsien avullakin voidaan pyörähtää. Peruspyörähdyksissä ylävartalon liike suuntautuu kanootin rungosta ulospäin kaarevasti joko edestä taakse tai takaa eteen, ja pyörähdys voidaan tehdä rungon kummaltakin puolelta. Tässä käsitellään edestä taakse tehtävää melaeskimoa, ja vastaavaa takaa eteen tehtävää melaeskimoa, takakautta tehtävää yhden käden melaeskimoa, takakautta tehtävää käsieskimoa sekä re-entry & roll tekniikkaa.

2.1.5.1. Perusmelaeskimo etunojasta sivukautta takakannelle

Edestä taakse tehty eskimopyörähdys on koskimelonnassa yleisimmin käytetty. Tämän liikesarjan päävaiheet ovat seuraavat:

1. Pyörähdyksen aloitusasento
   
   Tämä vaihe on parasta opetella kajakissa istuessa ennen kaatumista ja harjoittelussa ennen pyörähdyksen osaamista on parasta ottaa alkuasento ennen kajakin kaatamista.
   1. Ensin kannattaa opetella pyörähdys siten, että kiinteä otekäsi on alkuasennossa edessä.
   2. Otetaan normaali ote melasta.
   3. Käännetään mela kajakin sivulle rungon suuntaiseksi, edessä oleva lapa vaakasuorassa selkäpuoli kohti vettä (kajakin kantta).
   4. Pyörähdys on ainoita melontasuorituksia, jossa kiinteästä perusotteesta hieman luovutaan. Otetta joudutaan muuttamaan, jotta melan lapa on alkuasennossa vaakasuorassa lavan selkäpuoli kantta kohti.
   5. Pyörähdyksessä takakäsi on kiinteänä otekätenä, jolla työskentelevän lavan kulmaa hallitaan ja etukäden ranne ojentuu suoraksi, jotta veto on tehokas.
   6. Pyörähdyksen alkutilanteessa meloja kurottaa vartalolla eteenpäin niin, että nenä painuu kohti kajakin etukantta. Etukäsi on suorana edessä ja takakäsi hieman koukussa. Jalat ovat leveällä, päkiöillä tuetaan jalkatukeen ja polvilla painetaan vasten kajakin kantta ( hyvissä koskikajakeissa on reisituet tätä varten), niin että kajakista muodostuu ylävartalon jatke.
   Tämän alkutilanteen jälkeen hengitetään muutama kerta syvään. Kaadetaan kajakki ja yritetään säilyttää asento ja sen mahdollisesti muuttuessa korjata se veden alla. Suunnat muuttuvat veden alla. Kajakin kannessa oleva nenä osoittaa nyt ylöspäin. Edessä oleva vaakasuora melanlapa kurotetaan vedenpinnan yläpuolelle. Jos kaadetaan vasemmalta, niin noustaan oikealta.
2. Pyörähdys
   1. Vedon alkutilanteessa melan työskentelevä, edessä oleva lapa on pinnassa kajakin sivulla lusikkapuoli kohti pohjaa. Myös takakäden nyrkki on veden pinnan yläpuolella.
   2. Veto suuntautuu kajakin rungosta ulospäin niin, että työskentelevä lapa tekee laajan pyyhkäisevän kaaren veden pinnassa kajakin sivulla.
   3. Vedossa takakäden ranteella käännetään melaa siten, että työskentelevän lavan etureuna on kääntyneenä loivassa kulmassa ylöspäin ja nostaa siten lapaa kohti pintaa.
   4. Vedon aikana on muistettava, että etukäsi pysyy suorassa ja ylävartalo lähtee seuraamaan liikettä. Opeteltaessa on hyvä pitää sukeltajan maskia kasvoilla ja seurata katseella työskentelevää lapaa. Silloin vartalo automaattisesti seuraa vetoa.
   5. Kun mela on kaartunut rungosta ulospäin 20-30 astetta, otetaan etukädellä tukea melasta ja vartaloa kammetaan kohti pintaa. Samalla lantiolla terävästi pyöräytetään kajakin runkoa pystyyn. Jos liikesarja toimii, niin ensin pyörähtää kajakki lähes oikein päin ja lantiosta taittuneen melojan ylävartalo luiskahtaa viimeisenä kajakin takakannelle. Pyörähdys on onnistunut.
3. Vinkkejä pyörähdysharjoitteluun
   1. Kajakin jalkatuki on asennettava sellaiselle etäisyydelle, että meloja istuu kajakissa tiiviisti. Silloin vähänkin polvilla ja reisillä kajakin kannesta tukea ottaen pysyy pyörähdyksen aikana tukevasti istuimella.
   2. Pyörähdystä tehostava kajakkia kääntävä lantion liike on avaintekijä onnistumiseen. Siksi lantion liikettä kannattaa harjoitella erikseen ja melan liikkeeseen yhdistettynä ennen varsinaista pyörähdysharjoittelua:
      1. Ota kiinni käsillä laiturista tai uima-altaan reunasta. Kallista kajakkia, niin että hartiasi vajoavat veteen ja kajakki osittain kaatuu vartalosi päälle. Käännä nyt terävästi lantiolla kajakki oikein päin ja vippaa ylävartalosi kajakin takakannelle. Olet sitä parempi, mitä vähemmän käsitukea tarvitset.
      2. Vedä melalla laaja vettä pyyhkäisevä kaariveto ja nojaa siihen antaen samalla kajakin vedon alkuosassa kallistua ja osittain kaatua vedon puolelle. Vedon keski- ja loppuvaiheessa käännä kajakki lantiolla pystyyn ja vippaa ylävartalo kajakin takakannelle kaarivedosta tukea ottaen.
      3. Pyörähdettäessä kajakin ja melojan yhteinen painopiste pitäisi saada mahdollisimman lähelle pyörähdysakselia. Mitä lähempänä painopiste on pyörähdysakselia, sitä pienemmällä voimalla pyörähdys saadaan aikaan. Siksi on tärkeää, että pyörähdyksen alkuvaiheessa ylävartalo on kunnolla taivutettu kajakin etukannelle ja sieltä se sivukautta pyörähdyksen aikana kääntyy kajakin takakannelle. Jos pyörähdystä harjoitellessa etukantta vastaan taivutettu ylävartalo kajakin rungon suuntaisesti suoraan vedetään takakannelle ei eskimopyörähdys voi mitenkään onnistua. Näin tehtäessä melan veto lähtee suoraan kohti pohjaa eikä pintaa viistäen. Lisäksi ylävartalosta tulee köli, joka estää pyörähdysliikkeen. Ylävartalon pitää kaarivetomaista melanliikettä seuraten kaartaa sivukautta etukannelta takakannelle ja samalla lantiolla pitää kääntää kajakki oikein päin.

2.1.5.2. Takakannelta lähtevä melaeskimo

Yksi tapa päästä jyvälle takakannelta lähtevästä melaeskimosta alkaa edellä selostetusta etukannen eskimosta

Kun etukannelta lähtevä eskimopyörähdys sujuu, voidaan menetellä seuraavasti:

1. Kaadutaan samalle puolelle, jolta noustaan ylös. Tehdään edestä taakse suuntautuva eskimopyörähdysliike, mutta jätetään se hieman vajaaksi, jolloin pyörähdyksen loppuvaiheessa kaadutaankin uudestaan kaarivedon tehneen melan päälle. Jos tässä tilanteessa aloitetaan rivakasti kaariveto takaa eteen ja ranteet taivutetaan käden selkäpuolelle (kaarivedossa takaa eteen toimii normaalista poikkeavasti melan lusikkapuoli eikä selkäpuoli), niin kaatuminen pysähtyy ja eskimopyörähdys onnistuu. Takaa eteenpäin suuntautuva loppuveto on alku takakannen melaeskimon opetteluun.
2. Seuraavassa vaiheessa otetaan ylävartalon liike mukaan takaa eteen suuntutuneeseen kaarivetoon. Mitä paremmin vartalo on mukana takaa eteen suuntautuvassa kaarivedossa ja kajakin lopullinen pyörähdys oikein päin tapahtuu liikesarjan loppupäässä ja vartalo nousee oikein päin kääntyneen kajakin etukannelle viimeisenä, niin sitä pidemmällä ollaan takakannen melaeskimon liikesarjan oivaltamisessa.
3. Kun edellinen harjoite sujuu, annetaan etukautta tehdyn eskimon epäonnistua ja kaadutaan lopussa taakse jääneen melan päälle. Tällöin melan työskentelevä lapa jää taakse ja vartalo on takakantta vasten kasvot kohti pohjaa. Tästä pysähtyneestä tilasta vain tehdään kohdassa 2 opeteltu liike. Suorituksen onnistuessa on opittu takakannelta lähtevä melaeskimo.
4. Seuraavaksi tehdään koko pyörähdys eli liike aloitetaan kaatumalla päinvastaiselle puolelle kuin mistä ylös nouseminen tapahtuu. Alkuasennossa meloja nojaa valmiiksi takakannelle ja melan varsi on kajakin rungon suuntaisesti sillä puolella melojan päätä, jolta kariveto lähtee. Takana olevan melan työskentelevän lavan lusikkapuoli on ylöspäin ja melojan takakäsi koukussa silmien edessä. Kaaduttaessa tämä alkuasento pidetään kasassa ja tehdään vaiheen 3 liike, joka pyöräyttää melojan pystyyn.

2.1.5.3. Yhden käden melaeskimo ja takakannen käsieskimo

Yhden käden melaeskimo ja takakautta tehty käsieskimo ovat sama liikesarja. Yhden käden melaeskimon jälkeen on helppo opetella varsinainen käsieskimo. Molemmissa liikkeissä korostuu lantion hallinnan merkitys ja siinä mielessä ne ovat erittäin hyviä harjoitteita koskimelontaan, vaikka niiden käyttö varsinaisessa koskimelonnassa onkin rajoitettua.

1. Alkuasento
   
   Alkutilanteessa kaatunut meloja on selkä pitkin kajakin takakantta. Vartalo on hartioiden leveyden verran kääntyneenä sille puolelle, jolta aiotaan nousta ylös. Kädet ovat taakse ojentautuneina. Vedestä jälkimmäisenä nousevalla kädellä pidetään melan lavan tyvestä niin, että lusikkapuoli osoittaa kohti pohjaa. Kasvot osoittavat kohti pohjaa. Käsieskimossa alkuasento on sama ilman melaa.
2. Pyörähdys
   
   Vartalolla, käsillä ja melalla painetaan terävästi alaspäin ja samalla Käännetään räväkästi lantiolla kajakkia pystyyn. Kun pyörähdys on alkanut, heitetään vedestä ensin nouseva käsi kajakin takakannen yli ja luiskautetaan ylävartalo, viimeisenä pää ja perässä tuleva hartia kajakin takakannelle. Liikettä vahvistetaan ottamalla melakädellä vedestä tukea. Käsieskimossa pyörähdetään samalla periaatteella ilman melaa. Silloin käsien alkupainalluksen, lantion käännön ja käden heiton takakannelle on oltava vielä räväkämpiä. Pyörähdysjärjestyksen - ensin kajakki ja alavartalo, viimeisenä pää, jälkimmäinen hartia ja käsi - pitää olla kohdalla.

2.1.5.4. Re-entry & roll

Re-entry & roll on erityisesti merimelontaan soveltuva aktiivinen eskimopyörähdykseen perustuva pelastustekniikka. Alkutilanteessa meloja on joutunut veden varaan eli on tullut ulos kajakista. Tekniikan perusideana on ryömiä takaisin kajakkiin ja tehdä päälle eskimo, joka tyypillisesti on etukannen peruseskimo. Tekniikka onnistuu laipiollisilla merikajakeilla, jotka eivät täyty liikaa vedestä pyörähdettäessä aukkopeite auki.

Tekniikan harjoitteluun sopii parhaiten helposti pyörähtävä takakannestaan matala merikajakki. Tekniikka etenee vaiheittain seuraavaan tapaan:

1. Meloja kääntää kajakkinsa siten, että hän on aukon kohdalla sillä puolella, jolta aikoo nousta ylös. Katseen suunta on kohti kajakin keulaa.
2. Melaa kontrolloidaan etukannen kautta tehtävän eskimon takakädellä. Sillä pidetään melasta kiinni tai pienen hetken mela voi olla vapaana tämän käden puoleisessa kainalossa, jos kädellä pitää vetää kajakin aukon reunasta eikä samalla pysty pitämään kiinni melasta.
3. Meloja vetää keuhkonsa täyteen ilmaa ja kääntää sitten kajakin kyljelleen. Saman tien hän työntää jalkansa kajakin sisään ja vetää itsensä käsillä aukon reunoista paikalleen kajakin istuimeen, niin että saa polvilla tuen aukon reunoista.
4. Edellisen liikesuorituksen aikana kajakki enemmän tai vähemmän kaatuu kyljellään olevasta alkuasennosta melojan päälle. Helpoimmin pyörähtävät merikajakit eivät ehdi kaatua kokonaan, kun meloja on jo paikallaan.
5. Heti, kun polvet ovat kannen alla otetaan napakasti melasta kiinni molemmilla käsillä, kontrolloidaan työskentelevän lavan oikea asento ja tehdään eskimo.

2.1.6. Lossaus

Niin jokiretkeilyyn kuin puljaukseenkin liittyviä keskeisimpiä melontatekniikoita on lossaus. Se perustuu voiman jakamiseen komponentteihin. Kajakin runkoon kohdistuva virran aiheuttama paine jaetaan komponentteihin pitämällä kajakki vinossa virtauksen suuntaan keula vastavirtaan ja melomalla virtausta vastaan samalla kallistetaan alavirtaan sen verran, että vastavirran puoleinen paine ei pääse kaatamaan kajakkia. Melomalla kumotaan voima, jolla virta painaa kajakkia alavirtaan. Kajakkia sivuttain siirtävä komponentti jää jäljelle. Se siirtää kajakkia poikkivirtaan. Melontavoima on kajakin rungon suuntainen, joten myös siitä jää jäljelle kajakkia virran poikki työntävä komponentti. Kajakkia virran poikki siirtävät komponentit summautuvat. Tuloksena on kajakin liukuminen sitä rantaa kohti, jonne vastavirran puoleinen pää vinosti osoittaa. Vauhti kiihtyy aluksi, mutta erilaiset vastustekijät saavat nopeasti aikaan tasapainon. Se millaisella kulmalla mitäkin koskea kannatta ylittää on mutkikas ja kokemusta edellyttävä asia, koska tilanteessa vaikuttaa vielä muitakin tekijöitä. Ks. voimakuviota ja kuvasarjoja.

2.1.7.Toveripelastustekniikat

Toveripelastustekniikoilla tarkoitetaan menetelmiä, joissa 1 tai useampia apuun rientäviä melojia auttaa veden varaan joutuneen takaisin kanoottiinsa jatkamaan melontaa tai hinaa hänet varusteineen lähimmälle maihinnousukelpoiselle rannalle.

Toveripelastusta voidaan käyttää sekä kajakki- että kanadalaismelonnassa. Tässä luvussa perehdytään joihinkin päteväksi osoittautuneisiin kajakkimelonnan tekniikoihin. Kanadalaismelonnan toveripelastusta käsitellään luvussa 2.2.6.

Toimiakseen toveripelatustekniikoiden ehdoton edellytys on, että kajakit kelluvat vesilastissa vaakasuorassa

Kaatuneen kajakkikaksikon tyhjentäminen vesillä ja uhrien auttmainen takaisin melomaan on huomattavasti työläämpää kuin yksikkökajakin pelastaminen. Siksi kaksikoilla retkeilevien kannattaisi harjoitella pelastamista etukäteen ja miettiä, miten mikin kaksikko saadaan parhaiten tyhjenemään vedestä. Vaikeinta on luonnollisesti tyhjentää pitkää täysin avorunkoista kaksikkoa, jossa on vain minimikelluttavuus eli 200 N. Laipiollisessa kaksikossa on varmasti sitä helpompaa käyttää muunnetun x:n tekniikka, mitä suurempi on kajakin perän laipiolla suljettu tila ja mitä lähempänä takalaipio on taka-aukon takareunaa. Pitkä kaksikko, jossa on myös aukkojen välissä laipioilla erotettu tila ottaa kaatuessaan vähemmän vettä sisään, mutta muunnetun x:n tyhjennystavalla sitä jää kahteen paikkaan. Mitä leveämpi kaksikko on, niin sitä enemmän vettä jää sisälle, jos kaksikko vain käännetään kyljelleen ja keulasta vähän kohotetaan.

2.1.7.1. Hinataan rantaan

Yksinkertaisin toveripelastusmenetelmä on rantaan hinaaminen. Tekniikassa yksi pelastusmeloja ottaa hinattavakseen kaatuneen melojan ja toinen kajakin. Yksinkertaisuus on tekniikan vahvuus. Kuka tahansa meloja osaa jollakin tavalla hinata vesilastissa olevaa kajakkia tai uimaria ja toisaalta myöskään uhrilla ei tarvitse olla ennakkoon harjoiteltuja pelastautumistaitoja.

Toimiva hinaaminen edellyttää, että melojaryhmän jäsenillä on riittävän monella tilanteeseen sopiva hinausvyö, koskessa lyhyt ja merellä pitkä. Kajakeissa pitää olla perä/keulalenkit ja kansiköysistöt.

Pelastettava kulkee joutuisammin mahallaan kajakin takakannella jalat sivuilla vettä viistäen ja melojalle lisätasapainoa antaen. Takakannelle ei kuitenkaan pääse ei ainakaan aiheuttamatta ilmeistä pelastajan kaatumisvaaraa, jos kajakissa ei ole kunnon kansiköysiä.

Vain parimetrisen freestylekajakin tai lyhyen koskenlaskukajakin (creek boat) takakannelle ei voi ottaa ketään. Tästä seuraa, että koskipelastaja pääsääntöisesti käyttää työssään perinteistä noin 3,5 m pitkää koskikajakkia.

Rantaan hinaamisella on kuitenkin monia rajoitteita:

1. Toimiakseen suhteellisen joutuisasti se sitoo kaksi pelastusmelojaa yhtä kaatunutta kohti. Kylmissä olosuhteissa vähänkin kauempana rannasta hypotermian riski entisestään kasvaa jos uimarin rantaan hinannut lähtee hakemaan kajakkia ja tällä välillä uhri jäähtyy lisää. Tilannetta ei paranna se, että pelastaja yrittää hinata sekä uimaria että kajakkia yhtaikaa. Näin raskaan taakan vetäminen on hidasta ja uimari on koko pelastusoperaation ajan ainakin osittain vedessä ja jäähtyy tehokkaammin kuin rannalla.
2. Hinaaminen on hidasta ja raskasta melontaa. Myös tästä tekijästä seuraa, että varsinkin kylmissä olosuhteissa hinaamalla pelastaminen on toivotonta, jos lähin ranta on kilometrien päässä. Jo muutaman sadan metrin matka rannalle vaatii sekä pelastajalta että pelastettavalta hyvää kuntoa ja/tai vedenvarassakin kylmältä tehokkaasti suojaavia melontapukineita.
3. Varsinaisen merimelonnan kaatumistilanteissa on aallokko yleensä huomattavaa ja/tai kaatuja jo valmiiksi uupunut. Silloin takakannella rähmällään oleva pelastettava aiheuttaa kaatumisriskin myös pelastajalle. Jos pelastaja kaatuu, niin uhrin on heti irrotettava, jotta pelastaja voi tehdä eskimopyörähdyksen.

2.1.7.2. X-pelastus

Oletetaan tilanne, jossa toinen meloja on jostain syystä kaatunut ja joutunut veden varaan. X-pelastustekniikassa pystyssä oleva meloja (pelastaja) nostaa kaatuneen kajakin keulan syliinsä reippaasti siten, että vettä menisi mahdollisimman vähän kajakkiin (ks. kuva). Hän nostaa ja vetää kaatuneen kajakin oman kajakin etukannelle niin pitkälle että kaatuneen kajakin aukko on oman kajakin aukon päällä (kajakit ovat nyt X-asetelmassa, siitä tekniikan nimi). Pelastaja keinuttaa kaatunutta ylösalaisin olevaa kajakkia kallistelemalla omaa kajakkia (ks. kuva). Tällä tavoin vesi tulee ulos kaatuneesta kajakista.

Tarvittaessa kaatunut meloja auttaa tyhjentämisessä siirtymällä pitämään kiinni tyhjennettävän kajakin keulalenkistä. Tyhjennyksen alkutilanteessa kaikki vesi on tyhjennettävän kajakin perässä. Jos tyhjennettävässä kajakissa ei ole laipioita, niin pelastaja ei välttämättä jaksa keikauttaa tyhjennettävää kajakkia niin, että vesi tulisi pois. Silloin pelastettava auttaa vetämällä kajakin keulalenkistä keulan alas. Silloin vesi tyhjenee takarungosta. Tämän jälkeen kajakkia keikautetaan vielä pari kertaa, niin että se tyhjenee lähes kokonaan. Kun kajakki on tyhjä, se käännetään oikein päin. Samalla kajakit asetetaan kyljet vierekkäin eri suuntaisesti. Pelastaja asettaa melansa kaatuneen kajakin etukannelle poikittain niin, että hänen toinen kätensä menee melan varren alta kiinni kaatuneen kajakin aukonreunaan ja toinen käsi pitää kiinni suoraan kaatuneen kajakin aukonreunasta (ks. kuva). Tällä tavoin lauttana tilanne on hyvin vakaa. Kaatunut meloja kiipeää nyt turvallisesti omaan kajakkiinsa. Tapoja on monia ja niiden toimivuus johtuu monista eri tekijöistä: pelastajan ja uimarin kokosuhteista, pelastajan ja uimarin kajakkien koosta ja niiden kansiköysistön tasosta.

1. Melojan varusteet eli mahdollinen hinausköysi, katkaisuveitsi, vihellyspilli jne. pitää olla sillä tavalla kelluntapukineessa kiinni, että ne eivät tartu kajakin kansivarustukseen. Uimarin pitää myös huolehtia siitä, että hänen aukkopeitteensä ei tartu kajakin kansivarustukseen. Suoraan takaa oman kajakin takakannelle noustaessa aukkopeite tarttuu ensimmäiseksi oman kajakin takapiikkiin, jos sitä ei jo uimasillaan käännä sivuun.
2. Edellinen teema pätee myös sekä pelastajan, että uimarin kajakin kansivarustukseen. Kaikkein parasta pelastuksen kannalta olisi, jos kajakkien kansissa ei olisi muuta kuin kansiköydet kiinnitettynä upotettuihin kiinnittimiin. Kannelle pakatut merimelojan hinausköydet, varamelat, tyhjennyspumput yms. sinänsä tarpeelliset ja nopeasti käsillä oltavat varusteet haittaavat kajakkiin nousemista ja pahimmillaan tekevät sen erittäin hankalaksi. Merikajakin kannella olevat isot löysät verkkopussit ovat verkkoja, joihin uimarin liivistä roikkuvat pienetkin esineet tarttuvat. Lisäksi ne houkuttelevat lastaamaan huonosti mietityn kansilastin. Kajakin takakannella tällaista pussia ei pitäisi ehkä olla lainkaan. Pelastajan kannattaa heti harkita, onko uimarin kajakin takakannella liikaa tavaraa ja ottaa pelastusta eniten haittaavat esineet pois, sitoa ne omalla melaparkilla tai antaa ne vaikka kolmannelle melojalle. Tähän menee vähän aikaa, mutta enemmän menee siihen, että pelastaminen epäonnistuu ja sitten kuitenkin kansilastia joudutaan purkamaan.
3. Mitä pienempi on pelastettavan henkilön kajakki ja erityisesti sen takakansi, niin sitä hankalampaa on kiivetä kajakkiin siten, että se ei nouse pystyyn ja ryyppää uudestaan vettä sisäänsä aukon takareunasta. Ongelmaa voidaan korjata kahdella tavalla. Uimarin pitää kajakkiinsa kiivetessään nojata enemmän pelastajan kajakin etukanteen. Silloin hän painaa pienemmällä voimalla oman kajakkinsa perää alas. Toisaalta pelastaja voi estää pelastettavan kajakin pystyyn nousemista pitämällä siitä kiinni lähempää keulaa. Silloin hän voi tehokkaasti painaa keulaa alas ja estää pystyyn nousemista. Näiden tekniikoiden edellytys on se, että ainakin pelastaja meloo vähintään perinteisen kokoista koskikajakkia eli pituutta kajakilla on yli 3 m ja tilavuutta yli 250 l. Lyhyet creek boat kajakit sopivat x-pelastamiseen erittäin huonosti ja free style kajakit eivät sovi ollenkaan. Tämä on totta erityisesti silloin, kun myös uhrilla on pieni ja lyhyt kajakki.

2.1.7.3. Muunnettu x-pelastus

Muunnettu x-pelastus on kehitetty paremmin merellä korkeassa aallokossa tapahtuvaan pelastamiseen soveltuvaksi. Siinä on kaksi olennaista parannusta:

1. Kaatunutta kajakkia ei nosteta pelastajan kajakin päälle poikittain tyhjennettäväksi. Osittainen tyhjennys saadaan aikaan paljon vähemmän voimia vaativalla tavalla. Pelastaja ottaa kaatuneen kajakin keulasta kiinni ja nostaa jonkin verran. Silloin suurin osa laipiollisen merikajakin istuinkaukalossa olevasta vedestä valuu pois. Mitä lähempänä aukon takareunaa on takalaipio, niin sitä paremmin kajakki tyhjenee. Nopean tyhjennyksen jälkeen kajakki pyöräytetään rivakasti oikein päin, jotta vettä ei mene uudestaan sisään ja samalla se käännetään pelastajan kajakin viereen keulat vastakkaisiin suuntiin.
2. Muunnetussa x-tekniikassa uimari nousee kajakkiinsa takakannen sivulta. Alkutilanteessa hän kurottaa käsillään kajakkinsa takakannen yli pelastajan kajakin etukannen köysiin ja vetää niistä itsensä vatsalleen poikittain kajakkinsa takakannelle. Kun liike on edennyt sopivan pitkälle, niin pelastettava kääntää jalkansa oman kajakkinsa aukkoon ja hivuttautuu sinne takaperin ryömien. Kun hän on kajakkinsa aukossa sopivan pitkällä, hän kääntyy vatsaltaan selälleen. Liikkeen tuloksena pelastettava "putoaa" kajakkiinsa istumaan. Pyörähdysliike suuntautuu pelastajan kajakista poispäin eli jos oman kajakin aukko on vasemmalla puolella, niin silloin pelastettava kääntyy vasemmalle.

2.1.7.4. Jalalla aukosta ponnistaen kajakkiin

Tämä tekniikka tunnetaan englanninkielisellä nimellä heel hook (kantapääkoukku). Nimi tulee siitä, että tekniikassa uimari käyttää myös jalkaansa apuna noustessaan kajakkiinsa.

Laipiollinen merikajakki tyhjennetään vedestä samalla tavalla kuin muunnetussa x tekniikassa. Kajakkiin nousun alkutilanteessa uimari on kajakkinsa takakannen sivulla ja tarttuu käsillään pelastajan kajakin keulakannen köysistä kiinni samalla tavalla kuin muunnetussa x-tekniikassa. Tämän lisäksi hän nostaa kajakkinsa aukon puoleisen jalkansa aitajuoksijan askeleen tyyppisellä liikkeellä kajakkinsa aukkoon ja yhtaikaa käsillä vetämällä ja jalalla aukosta ponnistamalla punnertautuu kajakkinsa takakannelle mahalleen jalat oman kajakkinsa aukossa. Jatko sujuu samalla tavalla kuin muunnetussa x- pelastuksessa. Pelastaja pitelee uimarin kajakkia aukon etureunoista molemmilta puolilta. Hän voi auttaa uimaria saamaan jalkansa kajakin aukkoon kallistamalla kajakkia siten, että uimarin puolelta aukon reuna on aivan vesirajassa.

Tekniikan suurin etu muunneltuun x-tekniikkaan verrattuna on siinä, että jalkaa käyttämällä saadaan nousuliikkeeseen niin paljon lisää voimaa, että huonovoimainenkin väsynyt meloja varmasti pystyy punnertautumaan kajakkiinsa. Jalan käyttö vaatii hieman notkeutta ja harjoittelua. Erityisesti merimelontaa harrastavien naisten kannalta tätä pelastustekniikkaa kannattaa harjoitella. Naisilla on usein notkeutta vaikka kuinka, mutta pitkillä päivämatkoilla käsien voimataso ei iltapäivän haverissa välttämättä riitä kunnolla kajakkiin nousuun. Silloin jalasta saadaan hyvä lisäapu.

Tekniikan etu on myös siinä, että kunnolla harjoiteltuna sillä pääsee kenties vielä nopeammin ja sujuvammin kajakkiinsa kuin muunnettua x-tekniikkaa käyttämällä. Pelastajalta ei vaadita juurikaan enempää voimaa kuin muunnetussa x-tekniikassa. Tilanne on varsin vakaa, vaikka uimari käyttäisi jalkaansa voimakkaastikin, koska hän samalla vetää käsillään oman kajakkinsa takakannen yli pelastajan kajakin keulan kansinaruista.

2.2. Kanadalaismelonta

Kanadalaismelonnassa melotaan yksilapaisella melalla. Melontamuodot erottaa ensisijaisesti toisistaan mela eikä kanoottityyppi. Tosin useimmissa tapauksissa kajakit ja kanadalaiskanootit myös eroavat huomattavasti toisistaan.

Kanadalaismelassa on suora lapa ja siitä jatkuva suora varsi, joka päättyy lavan suuntaiseen kahvaan, litteäksi käteen sopivaksi muotoiltuun tai t- kirjaimelta näyttävään kahvaan. Lapa voi olla myös lievässä kulmassa varteen nähden.

Sopivan mittainen mela ulottuu seisovan melojan leuan alle. voimakas meloja voi käyttää hieman pidempää melaa. Etumelojan mela suhteessa hänen pituuteensa voi olla jonkin verran pidempi (5 cm –10 cm), koska takamelojan vedossa vedon pituutta ja aikaa kuluu j-ohjaukseen. Lajiin perehdyttäessä kannattaa melojen olla paremminkin liian lyhyitä kuin pitkiä. Tämä pätee sitä enemmän, mitä heikommat käsivoimat lajiin tutustujilla on. Liian pitkällä melalla melova aloittelija heikkovoimainen tyypillisesti nostaa yläkäden aivan liian ylös.

Perinteisellä avonaisella kanadalaiskanootilla melotaan joko istuvasta asennosta tai polviasennosta, jossa molemmat polvet ovat kanootin pohjalla. Ratakilpailuissa kanadalaista melotaan toisen polven varasta. Tätä tekniikkaa ei käsitellä tässä yhteydessä.

Oikeaoppista on meloa kanadalaiskanoottia polviasennosta, mutta pitkillä taipaleilla istuma-asento lienee useimpien retkeilijöiden mielestä mukavampi. Polviasennossa saavutetaan varsinkin koskimelonnassa tärkeä parempi ulottuvuus. Myös yksikkömelonnassa polviasento on huomattavasti tehokkaampi.

Kanadalaiskanootin suuresta koosta johtuu, että sen ohjailussa tarvitaan voimaa, vaikka aluksen runko olisikin suunniteltu liikkumaan ketterästi. Mitä suurempi koski ja mitä raskaammin lastattu kanootti, sitä selvemmin tämä korostuu. Koska kanootin runko on laaja ei meloja voi ilman apuneuvoja ottaa reisillään ja polvillaan samanlaista tukea kuin kajakissa. Rajussa koskessa voikin käydä niin, että melan liikkeen voima ei välity kanootin runkoon ja pahimmassa tapauksessa kanootti luistaa kokonaan melojan alta pois. Istuttiin tai oltiin polviasennossa, on rajuissa koskissa melottaessa kanoottiin rakennettava sellainen tukijärjestelmä, jota vastaan ponnistamalla jalat voidaan lukita kanoottiin.

Istuma-asennossa melottaessa pitää jalkojen edessä olla säädettävä jalkatuki, jota vastaan jalkapohjilla voi ponnistaa. Lisäksi tarvitaan reisituki, esimerkiksi lasikuidulla vahvistettu vanerin suikale. Se kulkee poikittain kanootin laidasta toiseen, niin että meloja voi ponnistaa sitä vastaan reisillään. Reisituen ja penkin välistä on melojan mahduttava kaikissa kaatumistilanteissa luiskahtamaan ulos kanootista.

2.2.1. Inkkariin ja sieltä pois

Kanadalaiskanoottiin ja kajakkiin meno ja poistuminen muistuttavat toisiaan. Avonaiseen isokokoiseen kanadalaiseen tosin voidaan hyvissä olosuhteissa astua kuin veneeseen. Toisaalta aukkopeitteellä katettuun inkkariin on mentävä aivan samalla tavalla kuin kajakkiin.

Kanadalaiskanoottiin mentäessä tai siitä poistuttaessa on yleensä toimivinta, että kanootti on rannan suuntaisesti. Jos kanootti on poikittain rantaan nähden, niin erityisesti jyrkässä (äkkisyvässä) rannassa syntyy helposti tilanne, jossa varsinkin voimakkaasti v- tai u-pohjainen inkkari on hyvin epävakaa.

Kanadalaiskaksikkoon ylävirran puoleinen meloja menee ensin ja poistuu jälkimmäisenä. Kumppani pitää silloin maalta ylävirran puoleisesta päästä kanoottia rannassa. Alavirran puoleisen melojan mennessä kanoottiin tai tullessa sieltä pois pitää ylävirran puoleinen meloja keulaa tai perää rannassa. Näin virta ei pääse sieppaamaan kanoottia koskeen.

2.2.2. Eteenpäin

Kanadalaismelonnan opettelu on hyvä aloittaa kaksikolla. Siinä oppii helpommin vaistoamaan kanootin käyttäytymisen koskessa ja aallokossa. Ohjailu ja tehokas eteenpäin melonta on kaksikolla yksikköä helpompaa. Kun kaksikkomelonta sujuu hyvin, on opitut melatekniikat helppo siirtää yksikkömelonnan teknisesti vaativampaan tilanteeseen.

Kanadalaismelonnan ja kajakkimelonnan tekniikat ovat lähellä toisiaan. Koska kajakit ovat tavallisesti pienempiä ja kiikkerämpiä, niin ne reagoivat horjahduksiin, kosken aaltoihin ja virtauksiin terävämmin ja nopeammin. Siksi kajakilla oppi nopeamman reagoinnin erilaisiin tilanteisiin ja saa paremman tuntuman aluksen käyttäytymiseen. Tästä syystä tottuneen kajakkimelojan on varsin vaivatonta opetella kohtuulliseksi kanadalaismelojaksi, mutta kanadalaismelojalta kajakkiin totuttelu vaatii enemmän harjoittelua.

Perusmelontaliikkeen suurin ero on siinä, että kanadalaisessa se on edestakainen ja kajakissa pyörivä. Ohjaavat melanvedot ovat kummassakin pääpiirteittäin vastaavat. Kanadalaisessa on helpompi saavuttaa hyvä melatuntuma, koska melaa ohjaavalla yläkädellä pidetään kiinni lavan suuntaiseksi muotoillusta kahvasta.

Eteenpäin melottaessa veto lähtee kaukaa edestä alakäsi ojentuneena ja ylävartalo kiertyneenä samalla tavalla kuin kajakkimelonnassakin. Istualtaan melottaessa veto on hyvin lähellä kajakkimelontaa. Myös kanadalaismelonnassa on vältettävä turhaa vartalon nyökkimistä. Se aiheuttaa liukua estävää keinumista kanootin pituussuunnassa. Pitkälle taakse jatkuva saattoveto ei vie kanoottia tehokkaasti eteenpäin. Melaa vedestä nostettaessa sitä käännetään noin 90 astetta niin, että lavan ulkoreuna osoittaa eteenpäin ja työnnetään mela uuteen voimavetoon alakautta. Melan kääntäminen vähentää ilmanvastusta ja mela nousee sujuvammin vedestä. Käännetty vettä viistäen eteenpäin työnnettävä mela on myös valmiina alatukiasennossa, jos satutaan horjahtamaan.

C2:ssa Etu- ja takameloja melovat luonnollisesti eri puolilta. Toispuoleinen melonta aiheuttaa eteenpäin vievän vaikutuksen lisäksi kanoottia sivusuunnassa kampeavan voiman. Eri puolilta melottaessa nämä voimat kumoavat toisiaan. Yhtä voimakkaissa vedoissa takamelojan kampeava voima on kuitenkin suurempi ja kanootti alkaa kääntyä etumelojan puolelle. Takamelojan tehtävänä on estää kanootin kääntyminen jatkamalla voimavetoa ohjaavalla melanvedolla.

Kääntämällä vedon loppuvaiheessa melan peräsimeksi takameloja estää kanootin kääntymisen. Vedon loppuvaiheessa takamelojan yläkäden peukalo osoittaa ylöspäin. Tekniikka on huono, koska se jarruttaa kulkua huomattavasti. Parempi tekniikka ohjaukseen on ns. j-veto. Siinä takamelojan mela tekee vedessä j- kirjaimen muotoisen liikkeen. Vedon loppuvaiheessa lavan työskentelevä puoli kääntyy kanootin rungosta ulospäin ja kampeaa silloin kanootin perää etumelojan puolelle. Oikeaoppisessa j-vedossa yläkäden peukalo osoittaa vedon loppuvaiheessa kohti kanootin pohjaa. Pienen j-kirjaimen muotoisella vedolla saadaan rauhallinen retkitahti aikaan, mutta siinä on tehon kannalta liian pitkä saattoveto. Tehoa tule lisää, kun käytetään ison J-kirjaimen muotoista vetoa ja J tehdään jo melojan rinnalla.

Kaksikkomelonnassa suunnan pitämiseen vaikuttaa takamelojan ohjaavan vedon lisäksi huomattavasti melontarytmi, melojien melontavoima, kanootin kulkuasento ja melojien istuinpaikat kanootissa.

Tuttu yhdistelmä kanadalaiskanootissa, niin seikkailukertomuksissa, kanoottien mainoksissa kuin todellisuudessakin on sekapari, jossa nainen meloo edessä. Useissa tapauksissa yhdistelmä on melontarytmin, melontavoiman ja kanootin kulkuasennon kannalta epäedullinen. Päinvastainen tilanne: iso mies edessä, pieni nainen takana ei ole niinkään hyvä. Tärkeää on miettiä keinoja, miten kooltaan ja voimiltaan eroavasta melontaparista saadaan mahdollisimman sopusointuinen.

Melontarytmin kannalta on tärkeää, että keulamelojan veto ei ole liian hätäinen (pidempi mela kuluttaa aikaa), jotta takameloja ehtii tehdä j-vedon kääntävän loppuosan siten, että eteenpäin vievää voimavetoa ei tarvitse lopettaa kesken. Jos edessä istuu huomattavasti pienikokoisempi meloja kuin takana (nainen - mies) niin etumelojan luonnollinen rytmi on takamelojalle liian nopea. Silloin on kiinnitettävä erityistä huomiota oikean rytmin löytämiseen. Kannattaa siis kokeilla myös erilaisia melapituuksia.

Takamelojan (mies) vedon kanoottia voimakkaammin kääntävä vaikutus korostuu, jos hän on voimakkaampi kuin etumeloja (nainen).

Takamelojan (mies) ollessa etumelojaa (nainen) painavampi kanootin keula ui korkealla ja perä syvällä. Takamelojan vedon alkuosa kääntää kanootin keulaa voimakkaasti, mutta j-vedolla on vaikea kompensoida kääntymistä, koska syvässä uiva kanootin perä ei luista sivusuunnassa. Korkealla uiva keula pyrkii lisäksi voimakkaasti nousemaan vastatuuleen.

Melojien sijainti kanootissa vaikuttaa sen ketteryyteen ja suuntavakavuuteen. Mitä keskemmällä kanoottia melojat istuvat, sitä ketterämpi kanootti on kääntymään, koska melojien massat ovat lähellä kokonaisuuden painopistettä. Ilmiö korostuu vielä aallokossa, koska kevyet perä ja keula eivät estä kääntymistä kyntämällä syvällä aalloissa. Melojien sijainti lähellä kanootin perää ja keulaa vaikuttaa päinvastoin.

Epäsuhtaisen melontaparin kohdalla tilannetta voidaan huomattavasti parantaa, kun edessä istuva kevyempi ja pienempi meloja muistaa meloa riittävän pitkillä vedoilla ja tavaroiden pakkauksella kanootti tasapainotetaan vaakasuoraan.

Yksikkömelonnassa suunnan pitäminen on huomattavasti vaativampaa. J-vedolla täytyy kumota vedon alkuosan koko kääntävä vaikutus. Kanootin kääntymistä voidaan vähentää istumalla tai olemalla polviasennossa sillä puolella, jolta melotaan. Silloin kanootti ui kallellaan toinen laita ylhäällä ja vesilinja kapenee. Lisäksi voidaan meloa pystympään aivan rungon vierestä. Voimavedon parhaassa osassa melan lapa on osittain kanootin alla. Nämä tekijät tuovat vedon lähemmäksi kanootin vesilinjan pituusakselia, jolloin vedon alkuosan kääntävä vaikutus vähenee. Toisaalta runko auraa enemmän siltä puolelta, jolle se on kallistettu ja tämä voi vahvistaa vedon alkuosan kääntävää vaikutusta. Kanootin kallistaminen tuulisissa olosuhteissa lisää sen tuulipintaa ja siksi siitä voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä.

Melojan paikka ja tavaroiden pakkaus vaikuttavat kanootin käyttäytymiseen yksikkömelonnassa samojen periaatteiden mukaan kuin kaksikkomelonnassakin. Massan keskittäminen keskelle kanoottia lisää ketteryyttä. Perän tai keulan kyntäminen syvällä vedessä estää sen sivuttaisluiston.

2.2.3. Taaksepäin

Taaksepäin melottaessa liike on työntävä. Ylävartaloa kierretään melakäden puolelta taaksepäin (samalla vilkaistaan olan yli kulkusuuntaan), niin että mela menee veteen mahdollisimman kaukana melojan takapuolella. Etumeloja ohjaa kanoottia työntävällä j-vetoa muistuttavalla liikkeellä, jossa työnnön loppuvaiheessa työskentelevä lavan puoli kääntyy kanootin rungosta ulospäin. Melontarytmi, kummankin melojan tasapainoinen voiman käyttö ja kanootin tasapainoinen lastaus ovat samalla tavalla tärkeitä kuin eteenpäin melottaessa. Jos kanootti pääsee karkaamaan kääntyvään liikkeeseen, on tilanteen korjaaminen vaikeaa. Siksi joka työnnöllä on pidettävä huolta suunnasta.

Taaksepäin melonta on koskessa kanadalaiskaksikon hallinnan perustekniikoita. Lossaamalla taaksepäin voidaan tehokkaasti siirtyä sivuttain ja väistää leveitäkin karikoita. Kosken vaatima voiman käyttö edellyttää hyvää tekniikkaa. Syvällä kyntävän perän kulmaa vastavirtaan on vaikea hallita. Siksi kanootti on kuormattava tasapainoiseksi. Lossattaessa taaksepäin perämeloja voi helpoimmin suurentaa lossauskulmaa omalle puolelleen kuokka vedolla. Kulmaa pienentäessään hän käyttää kampeamisvetoa. Tätä etumeloja voi vahvistaa peräsimellä. Taaksepäin lossauksen vaikeus on siinä, että perus melontavoima on pienempi kuin eteenpäin melottaessa ja siksi pienikin kanootin ryöstäytyminen on vaikea korjata.

Taaksepäin melominen on c1:llä kaksikkoon verrattuna vaikeampaa samoista syistä kuin eteenpäin melominenkin.

2.2.4. Kanadalaiskanoottia ohjaavat melanvedot ja melatuet

Kanadalaisen ohjaamiseen käytetään melaperäsintä, kaarivetoja ja keulaperäsinvetoja (lisänä cross bow veto). Ne muistuttavat paljon vastaavia kajakkimelonnan vetoja. Lisäksi C-melonnassa voidaan käyttää kampeamisvetoja. Niissä mela tuetaan ohjattaessa kanootin runkoa vastaan. Enemmän kuin yksittäisten vetojen hallinta korostuu kanadalaiskaksikkoa koskessa melottaessa parin saumaton yhteistyö. Se on osaavan C2 koskimelonnan keskeisin piirre. Erilaisissa käännöksissä ja väistöissä melojat käyttävät toisiinsa liittyviä melanvetoyhdistelmiä. Vajavaisellakin henkilökohtaisella melatekniikalla voidaan laskea vaativia koskia, jos yhteistyö on sujuvaa.

Keulameloja näkee paremmin. Siksi hän lukee koskea tai aallokkoa, tekee reittivalinnat ja meloo päätöstensä edellyttämällä tavalla. Takameloja seuraa koskea (melontaympäristöä) ja etumelojan melan käyttöä ja valitsee kulloiseenkin etumelojan liikkeeseen sopivan takamelojan vedon. Vaikeat ja pitkät kosket luonnollisesti tarkastetaan etukäteen rannalta, sovitaan reitti pääpiirteissään, valitaan melontapuolet sekä mahdolliset puolten vaihtopaikat (kosken helppoja kohtia) ja sovitaan, millä vaihtoehtoisista melatekniikoista vaikeimmissa kohdissa melotaan. Käytännössä ennakkoon sovitun taktiikan noudattaminen ei aina onnistu. Siksi takamelojan on varauduttava keulamelojan ennakkosuunnitelmasta poikkeavaan inspirointiin.

Melontaparin toisen jäsenen ollessa vasta-alkaja sijoitetaan hänet tavallisesti keulaan. Takameloja joutuu silloin vastaamaan reitin valinnasta ja sillä pysymisestä. Aloittelevan parin kanssa ei kokenutkaan meloja voi laskea juuri II luokka vaikeampia koskia varsinkin, jos reitillä pysyminen edellyttää tehokkaita käännöksiä. Kokeneista melojista pitäisi taitavamman koskenlaskijan istua edessä, jos se kanootin tasapainoisen kulkuasennon kannalta on mahdollista. Usein näkee itseoppineiden C2 melojien vaihtavan jatkuvasti melontapuolta keskellä koskea, kun he yrittävät pitää kanoottiaan halutulla reitillä. Tämä on väärin! Otteen vaihtamiseen kuluu liikaa aikaa ja kanootti ehtii pahassa paikassa kaatua ennen kuin melat ovat uudelleen vedessä. Otetta ei vaihdeta kesken melontasuoritusta. Käännökset ja väistöt kumpaankin suuntaan on osattava tehdä otetta vaihtamatta. Keulaperäsimessä melan lavan painepuoli auraa ulospäin (melapuolelle) kanootin rungon pituusakselin suunnasta. Normaalimelontatilanteen lavan sisäreuna on kääntynyt eteen ja melontapuolelle vetävään aurauskulmaan. Kaarivedossa mela tekee lähes 180 asteen kaaren edestä kanootin sivulta taakse kanootin sivulle. viimeisenä melalla vedetään pyörteet kanootin alle. Erityisesti perämeloja ovi tällä loppuvedolla vahvistaa käännöstä.

C2 melonnan käännös etumelojan puolelle

Etumeloja tekee puoleltaan keulaperäsimen ja takameloja omalta puoleltaan kaarivedon. Keulaperäsintä voidaan tehostaa vetämällä mela ulos kurotetusta alkuasennosta (alakäsi suorana) lähelle kanootin runkoa ja työntämällä melan lapa vedessä sopivasti käännettynä (lavan sisäreuna kääntyy keulaperäsimen aurauskulmasta osoittamaan suoraan ulospäin kanootin rungosta) uuteen kurotettuun asentoon ja toistamalla veto. Vastaavasti takameloja voi toistaa kaarivedon useita kertoja. Melan palautus uuteen kaarivetoon tehdään tavallisesti alatukiasennossa lapa vedenpintaa viistäen.

2.2.5. Lossaus

Lossaamisen osaaminen on kanadalaismelonnassa ainakin yhtä olennaista kuin kajakkimelonnassa. Lossattaessa kanootin runko on virtaussuuntaan nähden vinottain ja kanoottia melotaan vastavirtaan. Silloin sekä osa melontavoimasta, että virran voimasta kuljettaa kanoottia sivusuunnassa sinne päin, mihin vastavirran puoleinen pää on kääntyneenä. Lossauksen fysiikkaa on jo käsitelty kajakkimelonnan yhteydessä.

Kanadalaiskaksikolla lossataan koskia laskettaessa usein taaksepäin melomalla perä vastavirran puolella. Näin voidaan hidastaa kanootin vauhtia koskessa ja samalla kiertää leveitä estevyöhykkeitä: vaarallisia stopparirintamia, karikkoalueita, korkeimpia aaltovyöhykkeitä yms. Tekniikan perusedellytys on tehokas taaksepäin melonta. Kanootin pitää olla lastattu siten, että ylävirran puoleinen perä ei kynnä syvässä. Kyntävän perän kulmaa vastavirtaan on vaikea hallita. Melojien pitää hallita taaksepäin melottaessa kanootin ohjaaminen, perän kulman annostelu.

Keula vastavirtaan lossaus on paljon tehokkaampaa, koska voimavedot melotaan eteenpäin. Tekniikkaa voidaan käyttää varsinkin suurilla joilla laajojen estevyöhykkeiden väistämiseen kääntämällä kanootin keula ensin sopivassa akanvirrassa vastavirtaan. Vastavirtamelonnassa ja koskipuljauksessa tekniikka on myös olennainen. Siitä on kaksi muunnelmaa.

Helpommin hallittavassa vaihtoehdossa keulameloja meloo alavirran puolelta. Hän voi tehokkaasti ohjata keulaperäsimellä kanootin akanvirrasta virtaan siirtymistä ja kallistamista alavirtaan. Keulameloja voi myös nopeasti lisätä kulmaa virtaan tekemällä keulaperäsimen. Takamelojan tehtävänä on kulman pienentäminen peräsimellä.

Sivuttain siirtävä melontavoima saadaan suuremmaksi tekniikassa, jossa keulameloja meloo ylävirran puolelta. Hänen melontavoimansa virran poikki suuntautuva komponentti lisää kanootin kulmaa virtaan nähden ja vähäisessä määrässä siirtää sitä sivuttaissuunnassa. Virran suuntainen komponentti estää kanoottia valumasta alavirtaan. Se on keulamelojan suorituksen tärkeämpi komponentti. Alavirran puolelta melova takameloja roikkuu reilusti oman puoleisen laitansa yli ja kurottaa vedon mahdollisimman kaukaa sivulta. Veto suuntautuu kohti kanootin kylkeä virran suuntaa vastaan kohtisuorasti. Tämä veto siirtää kanootin perää tehokkaasti sivusuunnassa joen yli ja estää samalla keulan ryöstäytymisen alavirtaan. Osaavissa käsissä C2 singahtaa joen laidalta toiselle varsinkin jos lossattava virta ja aallokko on selkeä. Kriittistä tekniikassa on alavirtaan ryöstäytyvän keulan hallinta.

2.2.6. Kanadalaismelonnan toveripelastustekniikat

Yleisiä teemoja on käsitelty jo luvussa 2.1.7. kajakeilla tapahtuvan toveripelastuksen yhteydessä. Tässä luvussa keskitytään niihin erityispiirteisiin, jotka tulevat esiin, kun toimitaan avokanooteilla.

Inkkarikanooteilla tapahtuvia toveripelastusmenetelmiä tarkasteltaessa on aluksi syytä kiinnittää muutamiin pelastustoiminnassa olennaisiin c kanoottien ominaisuuksiin:

1. Yleisimmin käytetty kanadalaiskanootti on kahden henkilön melottava c2 pituudeltaan tavallisesti 15'-17' eli 4,5 m – 5,1 m. Tavanomainen kanootin leveys on 80-90 cm.
2. Kanootti on avoin joko venemäinen tai laidoiltaan sisäänpäin kääntyvä. Joissakin malleissa on perässä ja keulassa pienet kannet.
3. Tavanomainen c2 kanootin paino on 30-40 kg. Alle 25 kg painoinen c2 on jo kevyt.
4. Valtaosassa suomalaisista inkkareista on hädin tuskin rakenteellinen melontaturvallisuusohjeen mukainen minimikelluttavuus eli 200 N. Jos avokanootti ei vedellä täyttyneenä kellu vaakasuorassa, niin se on pelastamisen kannalta lähes mahdoton haaste.
5. Retkellä kaksikkoinkkarissa on luonnollisesti kahden henkilön retkivarusteet. Koska kanootin kantokyky on runsaaseenkin tavaramäärään varmasti riittävä ja pakkaaminen helppoa, niin keskiverto retkeilijän varusteet ovat melko painavat Viikon retkellä lastattu kanootti painaa lähes 100kg, jos varusteiden keveyteen ei kiinnitetä huomiota.
6. Tavallisesti kanootissa on nostamiseen vain kantolenkit, nappulat tai kahvat perässä ja keulassa.

1. Mitä kevyempi inkkari, niin sitä parempi
2. Veneen mallisen inkkarin tyhjentäminen on paljon helpompaa kuin paarteistaan sisäänpäin kaartuvan perästä ja keulasta osittain kannellisen mallin. Sisään päin kaartuvan laidan taakse jää pari ämpärillistä vettä, jos kanoottia ei saada täysin ylösalaisin ja sitä ei saada ylösalaisin, koska tämä vesi kaiken muun painon lisänä tekee inkkarista liian painavan nostettavan. Inkkaria kyljittäin nostettaessa sisään päin kaartuva paarre myös hidastaa veden ulos virtaamista.
3. Vesitiiviit varustepakkaukset pitää sitoa kanoottiin niin, että ne eivät haittaa kanootin tyhjentämistä vesillä. Kanootin laidan yli nousevat varustetynnyrit voivat vaikeuttaa tyhjentämistä tekemällä nostamisesta entistä hankalampaa. Esimerkiksi pelastavan inkkarin sivulta kanoottia kyljittäin nostettaessa liian suuret tynnyrit pakottavat nostettavan esineen niin kauas sivuille, että nostajilla eivät voimat riitä. Löysästi sidottu suuri varustesäkki tulee ulos inkkarista, jää roikkumaan kiinnikkeistään ja estää tehokkaasti tyhjentämistä.
4. Vaikka olennainen osa kanadalaismelontaa on mahdollisuus ottaa retkelle mukaan pikku mukavuuksia, koska pakkaustila ei lopu, niin silti kohtuus mielessä. Pelastustilanteessa voimien pitää riittää inkkarin kohottamiseen vedestä, jollakin ennakkoon harjoitellulla tekniikalla.
5. Kanootin päissä ja joissakin tapauksissa myös keskellä olevat suuret ilmasäkit auttavat pelastustilanteissa tyhjentämistä huomattavasti. Riittävän suuret kellukkeet muuttavat avokanoottia pelastamisen kannalta huomattavasti laipiollisen merikajakin tyyppiseksi. Jo kyljelleen käännetystä ja vain päästään kohotetusta inkkarista tulee suuri osa vedestä pois ja jäljelle jäävä vesi ei paljoa haittaa. Se voidaan äyskäröidä tai pumpata pois kanootista, kun kaatuneet ovat kömpineet alukseensa.

2.2.6.1. Avokanoottipelastus hinaamalla

Hinaamista on avokanoottipuolella pidettävä varsin tehottomana ja vaativammissa oloissa riskialttiina toveripelastustekniikkana. Tähän on muutamia selkeitä syytä:

Tavanomaisilla melontaturvallisuusohjeen mukaisilla minimikellukkeilla varustettu inkkari täyttyy kaatumistilanteessa lähes ääriään myöten vedellä. Sellaisenaan se on erittäin raskas hinattava. Jotta hinaaminen onnistuu, niin inkkari pitää ensin tyhjentää ja varsin tyhjäksi, koska vesilasti lellahtelee inkkarin rungossa puolelta toiselle siten, että kanootti täyttyy helposti uudelleen.

Kaksi uimaria saman pelastavan inkkarin hinauksessa on hitaasti melottava yhdistelmä. Jotta kaatuneet saadaan nopeasti maalle, on heidät otettava kyytiin. Veden varassa olevan kiipeäminen pelastajien inkkariin on aina riskialtis operaatio, jos kiipeämispuolen vastapainona ei ole toista pelastavaa inkkaria tai uimaria.

Edellisestä seuraa se, että toimivaan hinauspelastukseen sitoutuu monta pelastavaa inkkaria. Yksi hinaa kanoottia, ja kaksi muuta kumpikin yhtä uimaria. Toisessa vaihtoehdossa veden varaan joutuneet otetaan kyytiin kahteen pelastavaan inkkariin. Pelastavat inkkarit ovat vieretysten lauttautuneena ja lautan ulkosyrjiltä uimarit kiipeävät kumpikin omaan kanoottiinsa. Tämän jälkeen melotaan lähimmälle sopivalle rannalle. Pelastavissa inkkareissa luonnollisesti myös kyytiin nousseet melovat. Se estää hypotermiaa ja nopeuttaa rannalle pääsyä.

Hinausvaihtoehto, jossa kaatuneet ovat pelastavien kanoottien kyydissä on luonnollisesti tehokkaampi. Kun ripeän toiminnan ehtona on vielä se, että hinattavan inkkarin pitää olla vedestä lähes tyhjä, niin silloin on kysyttävä, miksi kaatuneet eivät ole melomassa omaa kanoottiaan. Hinaamalla pelastaminen on rajoittunutta ja sen tehon parantaminen johtaa väistämättä paremman menetelmän käyttöön ottoon: uimarit nousevat omaan tyhjennettyyn kanoottiinsa ja melovat sitä. todellisessa hädässä voidaan toimia myös niin, että vedellä täyttynyt kanootti tilapäisesti hylätään, jos uimarit on saatu pelastavien kanoottien kyytiin. Tärkeintä kylmissä olosuhteissa on saada uimarit rantaan suojaan, jos on hypotermian vaara.

2.2.6.2. Kaatuneen avokanootin tyhjennys vesillä

Tapa, mikä valitaan kaatuneen kanadalaisen tyhjentämiseen, riippuu olennaisesti siitä, kuinka monta pelastuskanoottia on käytettävissä ja kuinka painava ja minkä muotoinen on tyhjennettävä inkkari.

Nostotapa, jossa tyhjennettävä kanootti on pelastavan inkkarin vieressä pituussuunnassa on hyvin toimiva tilanteissa, joissa pelastajien voimat riittävät.

Alkutilanteessa veden varaan joutuneet ovat pelastavan kanootin toisella laidalla vastapainona laidasta kiinni pitäen, niin että pelastavan inkkarin molemmat melojat voivat tarvittaessa nostaa. Puhtaassa soolo melonnassa pelastajia ja uimareita on luonnollisesti yksi kumpaakin. Jos melojia on yhteensä kolme ja tyhjennettävä inkkari on raskas, niin voi olla viisasta, että pelastavassa kanootissa on kaksi melojaa ja yksi vastapainona vedessä.

Nosto tapahtuu siten, että tyhjennettävä inkkari käännetään aluksi kyljelleen vedessä pohja ulospäin pelastavasta kanootista. Sen jälkeen rauhallisesti kanoottia kohotetaan vedestä edelleen kylki asennossa, niin että vesi ehtii virrata pois. Jos pelastavassa kanootissa on kaksi henkilöä, niin kumpikin kohottaa tyhjennettävää inkkaria omasta päästään. Otekohta pitää valita siten, että pelastajien kanootin kaareva kylki ei estä nostamista. Kumpikin esimerkiksi nostaa inkkarin paarteesta toiseen menevästä tukipuusta tai penkistä. Yhden henkilön on parasta nostaa tyhjennettävää kanoottia sen keskellä olevasta tukipuusta/ämmän längestä. Täysin venemäin inkkari tyhjeneekin tällä tavalla jo varsin tyhjäksi. Mitä vahvempi on kanootin sisäpuoleinen paarre ja/tai laita on sisään päin kääntynyt, niin sitä enemmän vettä jää laidan taakse ja se pitää tyhjentää noston loppuvaiheessa kääntämällä kanoottia kumolleen pelastavan inkkarin päälle, niin että mahdollisimman suuri osa vedestä tulee pois. Joissakin laidoissa on reiät, joista vesi tulee pois. Kun tyhjennys on riittävän hyvä, niin sitten inkkari rivakasti vipataan oikein päin, niin että sinne ei mene vettä uudelleen ja sammalla säilytetään ote siitä.

2.2.6.3. Kuinka uimarit nousevat tyhjennettyyn kanoottiinsa

Avokanoottipelastuksessa tyhjennettyyn kanoottiin nouseminen on kriittinen vaihe, jossa huolimattomuudella ja/tai taitamattomuudella voidaan kanootti kaataa uudelleen ja pelastaminen joudutaan aloittamaan alusta. Kanoottiin kiipeäminen on ainakin joissakin erikoistilanteissa selvästi vaativampaa kuin kajakkiin nousu esimerkiksi heel hook tai muunnettu x tekniikalla.

Kanoottiin noustaan sivulta kohdasta, josta uimari saa käsillään hyvin kiinni kanootin penkistä tai laidasta toiseen menevästä tukipuusta. Vastakkaisella laidalla pelastava kanootti tasapainottaa tilannetta. Toinen pelastavan kanootin meloja pitää kiinni pelastettavan kanootin paarteesta ja estää kanoottia uudelleen katumasta, kun uimari kiipeää sisään. Jos uimarilla on vaikeuksia nousta korkean kanootin laidan yli, niin pelastaja voi kallistaa kanoottia niin, että sisään nouseminen helpottuu. Kiipeämistekniikassa käsillä otetaan tukeva ote penkistä tai poikkipuusta ja lähempänä kanootin kylkeä oleva jalka nostetaan sisään ja sitten ponnistetaan sisälle kanoottiin. Kun ensimmäinen meloja on päässyt sisälle, niin hänen on parasta jäädä polviasentoon, että kanootin painopiste on matalalla, kun toinen kiipeää sisään. Jos kanoottiin on jäänyt tyhjentämisestä huolimatta vettä, niin se kannattaa äyskäröidä pois ennekuin toinen kiipeää sisään, jos tilanne tuntuu huteralta.

2.2.6.4. Sekapelastus

Melontatilanteessa, jossa ryhmässä meloo sekä kanadalaiskanootteja, että kajakkeja kannattaa kaatumisen sattuessa ensisijaisesti toimia niin, että kajakit pelastetaan kajakeilla ka inkkarit inkkarilla. Tilanteessa, jossa kaatunut kanootti on tyypissään ainoa, tämä ei ole mahdollista. Silloin joudutaan sekapelastustilanteeseen. Kajakista pelastetaan inkkaria tai päinvastoin. Mahdollisia variaatioita, kuinka jossakin tilanteessa kannattaa toimia on lukuisia eikä niitä tässä käydä systemaattisesti läpi, vaan luotetaan siihen että opettelemalla sekä kajakkipelastuksen että kanadalaiskanoottien pelastustekniikoiden niksit, löytää jokainen käytännön tilanteessa oikean toimintatavan. Muutamia asioita kannattaa kuitenkin pitää mielessä:

1. Kajakin sivulta ei pelastava meloja pysty nostamaan juuri mitään. Tästä seuraa, että kajakista inkkaria on vaikea nostaa sivulta. Tekniikka voi olla vaikea, vaikka pelastavan kajakin toisella puolella olisi toinen pelastava kajakki lauttautuneena tilannetta tasapainottamassa.
2. Perinteinen x-pelastuksen tyhjennys soveltuu inkkarin tyhjentämiseen kajakista käsin paremmin kuin inkkari-inkkari tilanteessa. Tämä johtuu siitä, että matalan kajakin kannelle inkkaria on helpompi vetää kuin toisen inkkarin päälle. Tekniikkaa helpottaa huomattavasti, jos inkkarin vedessä olevassa päässä kellukkeet riittävät pitämään pään pinnalla. Tilanteessa, jossa inkkarin toinen pää painuu veden alle, kun toinen nostetaan kajakin kannelle, on suorituksen jatkaminen vaikeaa yhdelle kajakkipelastajalle. Kahdella rinnakkaisella kajakilla pelastettaessa ei edellisestä ole paljon haittaa.
3. Inkkari, jossa on päissä suuret ilmasäkit voidaan kajakista kätevästi tyhjentää muunnetun x-pelastuksen tyylillä. Inkkari vedetään kylkiasennossa niin pitkälle pelastavan kajakin etukannelle, että suurin osa vedestä tyhjenee.
4. Inkkarin tyhjennyksen jälkeen pelastuskajakki lauttautuu tukevasti inkkarin kylkeen ja uimarit kiipeävät vastakkaiselta laidalta yksi kerrallaan kanoottiinsa.
5. Kanadalaiskanootista kajakkia pelastettaessa, toimii muunnetun x:n tyhjennystekniikka parhaiten. Kajakkia nostetaan kylkiasennossa jonkin matkaa pelastavan inkkarin paarteen päälle, niin että suurin osa vedestä tyhjenee.
6. Laipiottoman kajakin tyhjentäminen inkkarista käsin on varsin hankalaa. H- pelastuskuvio ei oikein toimi, koska kylkiasentoon käännetty kajakki on paljon hankalampi tyhjentää tällä tavalla kuin kanadalaiskanootti. X-tyhjennyksessä kajakki joudutaan nostamaan korkealle kanadalaiskanootin paarteen päälle, jolloin kaikki vesi valuu toiseen päähän ja kajakin nostaminen siten, että vesi saadaan pois vaatii voimia. Parhaassakin tapauksessa vesi valuu pelastavan inkkarin sisälle. Tyypillinen tilanne, jossa tämä pelastuskuvio voi esiintyä on jokiretki sekakalustolla. Kaatunut kajakkimeloja inkkarin kyytiin ja kajakki hinaukseen on silloin luultavasti tehokkain pelastustapa.

3. Välineet, käyttö ja sopivuus

3.1. Kanootti- ja kajakkityypit

Tässä luvussa käsitellään lyhyesti kanootin runkoon liittyviä perusominaisuuksia, jotka vaikuttavat sen sopivuuteen erilaisissa melontatilanteissa.

Eri tyyppiset melontaretket edellyttävät erilaista kalustoa. Meri- ja järviretkillä korostuu kaluston nopeus ja hyvä suuntavakavuus tuulessa ja aallokossa sekä hyvä melottavuus. Vaativilla koskiretkillä kaluston keskeiseksi ominaisuudeksi nousee koskikelpoisuuden (ketteryyden) ja pakkaustilojen onnistunut kompromissi. Koskimelonnassa (ei retkellä) kalusto voi vaihdella perinteisistä koskikajakeista nykyisiin freestyle kajakkeihin.

Mitä isompi retkikunta (melojaryhmä), sitä varmemmin kalusto on eri tyyppistä. Retken onnistumisen kannalta asiat pitäisi pystyä järjestämään niin, että kalustoerot tasoittavat melontataitoihin liittyviä eroja eikä päinvastoin. Esimerkiksi jokiretkelle kanadalaiskaksikoilla melovien miesten joukkoon sopii todennäköisesti kajakkimelonnan taitavia naisia, mutta ei päinvastoin - nopeamman ja ketterän kajakin liikuttelu ei edellytä raakaa voimaa.

Jo retken suunnitteluvaiheessa on eliminoitava vaihtoehto, jossa retkikunnan kokemattomimmilla melojilla on myös huonoimmat välineet. Retken johtaja helpottaa huomattavasti omaa toimintaansa retken aikana hoitamalla tämän asian kuntoon jo ennakkoon.

3.1.1. Runkoon liittyvät perusasiat

Kanootin runkoon liittyvät muutamat perusseikat ratkaisevat varsin pitkälle, kuinka se käyttäytyy erilaisissa melontatilanteissa. Rungon nopeus: Pituus, leveys, märkäpinta ja kaarimuodot

Kanootin runkonopeus on suoraan verrannollien sen pituuteen ja kääntäen verrannollinen sen märkäpintaan. Märkäpinta minimoituu U-kaarimuodoilla.

Pituuden kasvattaminen lisää aina runkonopeutta. Runkonopeus tarkoittaa suurinta vauhtia, jolla alus kulkee uppoumassa pyrkimättä nousemaan oman keula-aaltonsa päälle. Jos halutaan maksimoida tietyn pituisen kanootin nopeus, niin leveys ja kaarimuodot valitaan siten, että ne minimoivat normaalilastissa uivan kanootin rungon vedessä olevan pinnan eli märkäpinnan. Jos kanootin pituutta kasvatetaan, niin silloin runkonopeus luonnollisesti nousee, mutta samalla väkisin lisääntyy myös jarruttava märkäpinta. Tästä seuraa se, että hyvin pitkä kanootti ei välttämättä hitaalla nopeudella liiku yhtä pienellä työntövoimalla kuin lyhyempi malli. Tämä on fysikaalinen tulkinta sille, että puhutaan lyhyemmän kajakin olevan kevytkulkuisempi kuin pidemmän. Periaatteessa se on fysikaalisesti mahdollista, mutta toisilta kuultuihin mutu arvioihin tässä asiassa ei ole syytä liikaa luottaa (ks. tarkemmin tästä asiasta kohdassa testaus).

Laivoissa käytetään pulpaa eli keulan vedenalaista pullistumaa, joka kompensoi keula-aallon muodostumista ja parantaa siten lyhyenkin rungon nopeusominaisuuksia. Ilmeisesti Aleutien eskimot ovat osanneet käyttää tätä tekniikka kajakeissaan tietämättä sen enempää laivanrakennusfysiikasta (samoin muinaiset roomalaiset kolmisouduissaan). Kanoottien suunnittelijana minusta ei tunnu ollenkaan kaukaa haetulta, että varsinkin miehistökanoottien alueelle ilmestyisi nopeita pulparunkoisia malleja.

Kaarimuodot ja kallistelu

Tasapohjainen pienessä syväyksessä uiva runko on alkuvakaa ja loppukiikkerä. Tämä tarkoittaa sitä, että normaalissa tilanteessa kanootti tuntuu hyvin tukevalta eikä reagoi pieniin horjahduksiin ja kallistuksiin. Tietyn kallistuskulman jälkeen kanootti kuitenkin kaatuu alkutilanteen vakauteen nähden herkästi.

Karimuodoiltaan v-pohjainen ja osittain myös u-pohjainen (avautuva u, esimerkiksi WWR runko siivekkeiden kohdalta) kanootti on alkukiikkerä ja loppuvakaa. Alkutilanteessa runko reagoi horjahduksiin terävästi ja aloittelevasta melojasta tuntuu siltä, että ollaan koko ajan kaatumassa. Tähän verrattuna pitkälle jatkuneen horjahduksen loppuvaiheessa laidan painuessa veteen kanootti saattaa vastustaa yllättävän paljonkin lopullista kaatumista.

On kuitenkin huomattava, että vähänkin enemmän u/v-runkoinen alus on aina melko kiikkerä. Sen loppuvakavuus on suhteessa sen omaan alkukiikkeryyteen eikä tasapohjaisen aluksen alkuvakavuuteen.

Ketteryys: Pituus, syväys ja pohjan käyryys pituussuunnassa

Pitkä ja syvässä uiva runko on suuntavakava, lyhyt ja pienessä syväyksessä uiva on ketterä. Ketteryyttä lisää vielä pohjan käyryys pituussuunnassa. Mitä enemmän vesilinjan alapuolella perä ja keula nousevat pitkällä matkalla, sitä ketterämpi runko. Ketteryys on siten selvästi ristiriidassa nopeuden kanssa. Tästä seuraa, että kanoottia, joka on hyvä melottava sekä koskessa (edellyttää normaalisti ketteryyttä) että järvellä tai merellä (edellyttää normaalisti suuntavakavuutta ja nopeutta) on mahdoton valmistaa. Kaikki yleiskanootteina/kajakkeina myytävät mallit ovat kompromisseja, jotka eivät ole hyviä eivätkä aivan huonoja missään suhteessa.

Ketteryyttä tarvitaan erityisesti kovassa aallokossa oli sitten kyseessä meri tai koski. Kajakin runko, jossa tilavuudesta mahdollisimman paljon on lähellä melojaa keventää parhaiten peräänsä ja keulaansa juuri kun meloja ylittää aallon harjaa ja mahdollistaa sillä hetkellä nopean ja tahokkaan kääntämisen. C2 melonnassa sama ilmiö saadaan aikaan kun melojat siirtyvät melomaan lähekkäin kanootin keskelle. Merikajakeissa edellä käsiteltyä ilmiötä voidaan vielä tehostaa sellaisella perän ja keulan muotoilulla, jossa vesilinjan alapuolella on veitsimäinen suuntavakavuutta lisäävä muoto, mutta vesilinjan yläpuolella on runsaasti tilavuutta. Tämä muotoilu estää kajakkia hautaamasta keulaansa tai peräänsä aallon sisään eli parantaa ohjattavuutta.

3.1.2. Eri tarkoituksiin suunnitellut kanootit

Kaikille kanooteille on ominaista, että ne käyttäytyvät melonnan kannalta parhaiten tietyssä lastissa. Jos kanootti on liian kevyesti lastattu, esimerkiksi suurta kanoottia meloo pieni lapsi, niin rungon sivupinta muodostaa melkoisen purjeen ja tuuli pääsee ajamaan kanoottia. Lisäksi melojalle saattaa muodostua aivan harhainen käsitys aluksensa luonteesta. Omasta kokemuksestani muistan, kuinka huolettomasti poikani Tapio noin 10-vuotiaana suhtautui kosken kuohuihin meloessaan suuritilavuuksisella (n. 400 l) Prijonin Olympialla, joka lisäksi oli hyvin kevyt (13 kg). Hänelle ei syntynyt kuvaa siitä, kuinka koski voi yllättää, koska alus käyttäytyi kuin lastu laineilla ensimmäiseen kaatumiseen saakka... ja kaatumatta melottiin muutama vuosi. Pojan piti kasvaa, jota koski sai otteen kajakista.

Liian raskaassa lastissa olevan kanootin käyttäytyminen on jähmeää ja ketteryys on huonontunut. Aallokkokäyttäytyminen niin koskessa kuin merelläkin voi poiketa huomattavasti normaalista, koska vesi pääsee nousemaan helpommin kannelle. Varsinkin koskessa kannelle nouseva vesi kaataa helposti.

3.1.2.1. Merikajakit

Merimelonnassa tärkeitä ominaisuuksia ovat kajakin suhteellisen hyvä runkonopeus, hyvä suuntavakavuus, stabiilisuus (vakavuus) ja yllätyksetön aallokkokäyttäytyminen. Hyvä aallokkokäyttäytyminen sisältää myös surffausketteryyden, joka on merikajakkien aateliston ominaisuuksia.

Merikajakkien hyvä nopeus johtuu pääsääntöisesti rungon suuresta pituudesta, tavallisesti noin 5,5 m. Vakavuus on saavutettu suhteellisen suurella tavallisesti 55 -60 cm leveydellä. Rungon pohja on usein u-pohjaisissa malleissa melko tasainen melojan kohdalta ja v-pohjaisissa malleissa v on loiva. Tämä lisää alkuvakavuutta. Samalla kanootin pakkaustilat ja kantavuus ovat riittävät pitkillekin retkille. Kaikilla aluksilla on taipumusta nostaa keulaansa tuuleen. Tätä ilmiötä on merikajakeissa pyritty estämään veitsimäisellä perällä ja keulalla ja useissa malleissa vielä säädettävällä peräevällä. Näin runko saadaan vielä suuntavakaammaksi. Korkealle nostetut perä ja keula parantavat aallokkokäyttäytymistä. Ylimitoitetut perän ja keulan veitsimäiset pinnat tekevät kajakista merisurffauksessa liian suuntavakaan ja hallitsemattoman. Yksinkertainen nyrkkisääntö tässä on: Jos perän ja keulan vettä leikkaavien kantamattomien veitsipintojen pinta-ala on lähes sama tai jopa suurempi kuin melan lavan pinta-ala, niin silloin kajakki ei voi olla surffeissa joustavasti ohjattavissa. Merikajakkien runkolinjojen uusimpia ideoita on valita perän ja keulan kaarimuodot siten, että perässä ja keulassa on huomattavasti kantavuutta normaalin melontatilanteen vesilinjan yläpuolella.

3.1.2.2. Koski- ja jokikajakit

Koskimelonnassa kajakin ketteryys ja selväpiirteinen aallokkokäyttäytyminen on sen tärkein ominaisuus. Myös koskisella jokiretkellä nämä ovat tärkeitä ominaisuuksia. Retkellä melotaan kuitenkin myös rauhallisissa suvannoissa ja mukana on usein suuri määrä varusteita. Siksi puhdasveriset koskikajakit ovat usein liian pieniä ja hitaita retkelle. Useampipäiväisellä jokiretkellä käytettävässä kajakissa on oltava tilavuutta mieluummin yli kuin alle 300 l eivätkä runkopalkit saa haitata pakkaamista. Sopiva jokiretkikajakin pituus vaihtelee 4 metrin kahden puolen sen mukaan, kuinka koskista reittiä melotaan. Koskireitillä lyhyt kajakki on mukavampi, suvannot taittuvat nopeammin pidemmällä mallilla.

Koskimelonta on kehittynyt koko ajan pitkin harppauksin. Nykyisin lasketaan koskia, joita vielä 10-15 vuotta sitten pidettiin mahdottomina. Kansainväliset huiput myös puljaavat uskomattomissa pyörrekurimuksissa. Lähes rikkoutumaton polyeteeni on korvannut lujitemuovin koskikajakkien valmistusmateriaalina. Kaluston rikkoutumisen puolesta nykyajan välineillä voi mennä melkein mihin vain. Ehkä tämä on ollut kimmokkeena entistä hurjemmissa olosuhteissa hallittavasti käyttäytyvien mallien suunnitteluun.

Koskikajakkien rungot lyhenivät aluksi lujitemuoviaikakauden noin 4 m (Prijon Olympia lujitemuovia 4,10 m – Prijon Taifun polyeteeniä 3,90 m) tuntumasta 3,5 m tuntumaan (Perceptionin Dancer ja paljon muita kajakkeja). Tästä lyheneminen jatkui edelleen (Prijonin T-Canyon 3,30 m, Topolino 2,20 m, muilla valmistajilla on löydettävissä vastaava kehityslinja). Varsinaisten koskikajakkien rungot ovat myös entistä käyrempiä ja kylki pyöreämpi (Perceptionin Dancerista alkanut kehityslinja). Lyhyimmät mallit ovat myös perästään ja keulastaan melko pyöreitä (creek boats). Tällaista kajakkia voi ohjata hurjassakin myllerryksessä. Se ei jähmety aaltojen ja pyörteiden vietäväksi.

Slalomkajakeille ominainen tasainen kansi, kulmikas kylki sekä veitsimäiset perä ja keula ovat harvinaisia ominaisuuksia nykyisissä peruskoskikajakeissa. Tämä tarkoittaa sitä, että niillä ei voi leikata aaltoa. Melonnan tekniikka eroaa siten koskipujottelun tekniikasta.

Freestylekajakeista perän ja keulan leikkaavuutta löytyy edelleen, vaikka ne ovat noin 10 vuodessa lyhentyneet reilun metrin jopa alle 2 m mittaisiksi. Yhtenä varhaisimmista esikuvista tälle kehityslinjalle on ilmeisesti ollut Pyranhan Stunt Bat ja toisaalta Squirt kajakit. Nykyiset kajakit ovat muuttuneet keskeltä laatikkomaisiksi eli niissä on melojan kohdalta lähes tasainen pohja ja siitä jyrkällä kulmalla lähtevät leveät (korkeat) kyljet. Tällainen muoto on omiaan freestylemelonnassa. Tasainen pohja tekee spinnaukset helpoiksi ja laatikkomainen keskiosa ja leveä kylki antaa tasapainoaseman erityisesti erilaisissa kärrynpyörissä. Litteät perä ja keula leikkaavat vettä kaatamatta kajakkia ja lyhyellä kajakilla, jonka massa keskittyy aukon ympärille on pyörähdysliikkeiden kannalta pieni hitausmomentti. Melojan ympärillä olevan laatikkomaisen osan kajakin kokoon nähden suuri tilavuus mahdollistaa lennokkaat vertikaaliliikkeet, esimerkiksi voltit. Kajakkien pohjan ja jyrkän kyljen laatikkomuodon kulma on murrettu sisäänotolla. Tämä ja joidenkin mallien pohjan uritukset vaikuttavat sen, että kajakki surffaa ilmakuplien päällä. Perus koskimelonnan kannalta tämä tarkoittaa sitä, että kajakki ei juutu aaltoon eikä se ole herkkä myöskään kaatumaan vastavirran puolelle kylkeen törmäävän veden vaikutuksesta. Monet freestylemelonnan perusliikkeet lähtevät alkuun peruskoskimelonnan näkökulmasta vääräoppisella kallistuksella vastavirran puolelle.

Hurjia V –VI luokan koskia lasketaan tänä päivänä freestylekajakkeja pyöreämpimuotoisilla mutta muuten vastaavilla creek boat kajakeilla (pyöreät muodot estävät kiilautumisen kivisissä putouskoskissa). Ilmeisesti on niin, että näillä pienillä kajakeilla ”hullunmelonta” on ”paljon turvallisempaa” kuin isommilla perinteisillä kajakeilla, koska osaavissa käsissä ne näyttävät sukeltavan (liukuvan) melojineen mitä kummallisimpien putousstoppareiden yms. voimakkaiden takaisinvirtausjaksojen ali/ohi. Kansainvälisen tason huiput käsittelevät pikkukajakkeja myös uskomattoman rennon oloisesti mitä ihmeellisimmissä vaahtovesimöyhissä.

Suomesta varsinaista kunnon koskivettä (pitkää koskijaksoa) tämän luokan touhuun ei löydy ollenkaan eikä ole monta melojaakaan, joka olisi vienyt harrastuksensa tälle tasolle. Ruotsista ja Norjasta sen sijaan löytyy melonnan kannalta lähes rajattomasti koskia joiden luokka vaihtelee V – varma kuolema.

Suomessa koskioppaan/koskiopaskurssin pitäjän kannalta kyse on siten pääasiassa tämäntyyppisen koskimelonnan perusilmiöihin (kajakkiin, koskeen, melojaan) liittyvän keskustelun herättäminen – sanoisiko tietoisuuden luominen hetken huumaan verrattuna varsin arkisen elämän arvokkuudesta.

3.1.2.3. Kanadalaiskanootit

Kanadalaiskanootteihin pätevät samat runkoon liittyvät tosiasiat kuin kajakkeihinkin. Yleensä retkikäyttöön suunnitellut kanadalaiset ovat kuitenkin hitaita. Merikajakkeja nopeudeltaan vastaavia retkeilyyn tarkoitettuja kanadalaiskanootteja suomalaisten melontakauppiaiden hyllyiltä löytyy vain jokunen malli.

Monet kanadalaiset ovat kohtuullisen hyviä kompromisseja monipuoliseen järvi- ja jokiretkeilyyn. Tasapohjaisuus merkitsee yleensä monissa olosuhteissa toimivaa kompromissia. Kölit tuovat suuntavakavuutta, mutta ovat selkeä haitta koskessa puikkelehdittaessa. Koskiselle jokiretkelle ei sovi lujitemuovikanootti, jossa on köli tai joustamattomia pohjan jäykistimiä. Kosken kiven osuessa kunnolla näihin taipumattomiin kohtiin on seurauksena murtuma, vaikka melottaisiin vain kosken ja nivan välimuotoon sijoittuvassa virrassa.

Kanadalaiskanooteissa noin xxx asteen v-pohja antaa todennäköisimmin kaikkein tasapainoisimmat kallisteluominaisuudet virtaavassa vedessä, kun tehdään vastavirtastartteja ja akanvirtaan pyörähtämisiä tai melontaan yksin kanootti kallistettuna pyrkimyksenä vähentää märkäpintaa.

Avoinkkarin melontaominaisuuksia rajussa aallokossa voidaan parantaa sijoittamalla varusteet ja melojat lähelle kanootin keskikohtaa, jolloin perä ja keula kevenevät ja niiden kyky nousta aallon päälle paranee ja samalla sisään pärskyvän veden määrä vähenee. Yksinmelonta tuottaa tässä mielessä optimiratkaisun. Avonaisen c:n aallokkokestävyys voidaan nostaa kajakkien tasolle käyttämällä kunnon aukkopeitettä.

3.1.2.4. Testaus

Erityyppisiä kanootteja testataan nykyään säännöllisesti ja tuloksia julkaistaan alan lehdissä niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Tässä luvussa käsitellyt asiat: nopeus, ketteryys ja melottavuus erilaisissa tilanteissa ovat niitä asioita, joista välinetesteissä tyypillisesti annetaan pisteitä. Pisteitä annetaan myös erilaisista paremminkin imago-ominaisuuksista. Nämä pisteet voivat olennaisesti muuttaa koko testin paremmuusjärjestyksen. Testejä lukiessaan lukijan onkin syytä tarkasti selvittää arvostelukriteerit ja niiden painotus. Painotettakoon vielä, että varsinaisia melottavuuteen vaikuttavia tekijöitä ovat nopeus ja ketteryys sekä melojan työskentelyolosuhteisiin vaikuttavat kanootin rakenteelliset ominaisuudet: saadaanko mela tehokkaasti veteen, onko penkillä hyvä istua, löytyykö istuinasennosta tarvittava tuki jne.

Osa testeistä on kokonaan mutu periaatteella laadittuja, toisissa taas on pyritty ainakin joidenkin muuttujien täsmälliseen fysikaaliseen mittaamiseen. Mutu arvioista ja mittaustuloksista on sitten jollakin tavalla saatu yhteiskriteeri, joka asettaa testattavat välineet paremmuusjärjestykseen. Tässäpä testin lukijalle pähkinä: mitä uskoa? Tämän oppimateriaalin kirjoittaja ja materiaalia kommentoineet ovat tehneet ja julkaisseet useita testejä sekä melonta- että muista retkeilyvälineistä(viitteet). Tässä työssä kehitetyn ammattitaidon pohjalta voidaan testaamisesta todeta seuraavaa:

1. Useimmissa tapauksissa retkeilyvälineitä testattaessa jotkut yksittäiset muuttujat ovat sellaisia, että niitä voidaan täsmällisesti fysikaalisesti mitata ja samalla ne ovat testaamisen kannalta niin olennaisia, että mittauksen antamilla tuloksilla on selkeää informaatioarvoa testin lukijalle mahdollista välineen ostopäätöstä tehtäessä ja harkittaessa välineen luotettavaa käyttöaluetta. Hyvän testin tunnistaa siitä että tämän tyypin muuttujia on mitattu asiallisesti.
2. Edellisiä muuttujia voidaan usein mitata laboratoriokokeen tyyppisellä järjestelyllä. Esimerkiksi kanootin virtausvastusta voidaan mitata vetämällä tyynessä säässä lastattua kanoottia konevoimalla ja mittaamalla pondimetrillä sen virtausvastusta eri nopeuksilla. Saatu mittaustulos on täsmällinen, mutta mitä se kertoo melojalle onkin jo toinen kysymys, koska kanoottia on hinattu eikä melottu. Edellä esimerkillä luonnehdittu ongelma vältetään kenttäkokeilla, joissa koehenkilöt käyttävät välineitä luonnollisissa olosuhteissa ja tuloksia mitataan käyttämällä apuna esimerkiksi sykemittaria ja sekuntikelloa. Esimerkiksi liikuntavälineen nopeutta /kevytkulkuisuutta eri nopeusalueilla voidaan mitata tällä tavalla. Kenttäkokeiden etu verrattuna fysikaalisiin laboratoriomittauksiin on siinä, että ne mittaavat ihmisen ja liikuntavälineen yhteispelin tehokkuutta.
   
   Menetelmä on yksinkertainen. Koehenkilön liikuntavälineeseen siirtämä teho vakioidaan jollekin tasolle käyttämällä sykemittaria ts. koehenkilö seuraa, (esimerkiksi meloessaan) että hänen sykkeensä on vakio ja kullakin testattavalla kanootilla melotaan vakiomatka mahdollisimman vakioiduissa olosuhteissa ja aika mitataan. Mitä alhaisemmalla sykkeellä testataan sitä enemmän mittaus kertoo kanootin kevytkulkuisuudesta. Sykettä nostettaessa taas esille tulevat kanootin maksimaaliset nopeusominaisuudet suhteessa koehenkilöön. Toistamalla koetta jokaisen kanootti/meloja yhdistelmän kohdalla saadaan tilastollinen aineisto, josta voidaan testata eri kanoottien erojen merkitsevyys erilaisilla (nopeus) sykealueilla. Vastaavan tyyppisiä kokeita voidaan suunnitella myös muunlaisia.
   
   Esimerkiksi kilpakajakkien huippunopeuksia voisi mitata vedättämällä kilpamelojilla lentävällä lähdöllä 10 – 20 s vetoja ja mittaamalla vakiomatkalla ajan (erot olisivat varmasti niin pieniä, että luotettavaan ajan mittaukseen tarvittaisiin valokennot). Riittävä havaintomateriaali tuottaa aineiston, jonka avulla kalusto voidaan panna tilastollisesti luotettavaan paremmuusjärjestykseen. Tulos, jos sellainen yleensä saadaan, eli mitattavien kajakkien välillä on tilastollisesti merkitseviä eroja, on erittäin luotettava käytettyjen koehenkilöiden kannalta ja siinä määrässä luetettava myös muiden kannalta kuin he melovat samalla tekniikalla kuin koehenkilöt.
   
   Kuvatun tyyppiset menetelmät kuuluvat tilastollisen koesuunnittelun alueelle. Systemaattisten virheiden välttämiseksi on koetilanne ymmärrettävä ja mahdolliset virhelähteet satunnaistettava. Esimerkiksi koemelojat ovat meloneet eri kerroilla eri kalustolla eri järjestyksessä siten, että 1.,2,3., jne. kokeita on koko havaintoaineistossa kunkin koehenkilön osalta yhtä paljon. Lopulliset tulokset saadaan laskemalla havainnoista keskiarvot eri testattaville laitteille ja testaamalla niiden eroja varianssianalyysillä. Myös erilaisia yhteisvaikutuksia voidaan testata, jos havaintoja on tarpeeksi.
3. Testien mutu mittareita tulkittaessa on aina muistettava, että ihmisen aistit toimivat suhteellisuusperiaatteella. Esimerkiksi yhden gramman painoero on helppo huomata, jos testaaja kokeilee yhden ja kahden gramman punnuksia. Sen sijaan hän ei huomaa painoeroa, jos kokeiltavat painot ovat 10000g ja 10001g. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi kanoottien kevytkulkuisuutta tuntumalta arvioitaessa voivat erot tuntua koemelojasta selviltä, koska hitaassa vauhdissa kaikki kanootit liikkuvat pienellä voimalla ja suhteelliset erot ovat siten suuria. Jos tällaisessa arvioinnissa ei kanootin nopeutta mitata tarkasti saattavat päätelmät olla täysin vääriäkin. Eli tasapohjainen alus tuntui kevytkulkuiselta, koska sen runkonopeus on pienempi kuin v/u-pohjaisella verrokilla ja siksi sitä melottiin vaistomaisesti vähän hitaammin ja myös tämä vaikutti arvioon kevytkulkuisuudesta. Kun samalla kevytkulkuisuuden arvio perustui vain melojan liikesuoritusaistimuksiin, niin päätelmissä on mahdollisuus mennä hakoteille.
   
   Tällä tavalla saatu arvio ei myöskään kerro sitä, kuinka olennaisesta asiasta on kyse eli esimerkiksi kuinka paljon pidemmän päivämatkan jollakin kanootilla meloo samalla vaivalla kuin jollakin toisella. Vertailtuamme mutu tuntumaa ja edellä kerrottua tilastollista mittaustapaa olemme huomanneet erot varsin pieniksi retkeilyn kannalta. Erot eri välineiden välillä ovat tyypillisesti vain prosentin kahden luokka. Testin huonoin ja paras voivat olla toisistaan vajan 10 % päässä. Retkeilyssä tällaiset erot ovat mitättömiä. Esimerkiksi 1% raskaskulkuisempi kanootti on 100 m päässä pysähdyspaikasta verrattuna kevyempikulkuiseen, kun on melottu 10 km etappi. Kilpaurheilussa vastaavasti em. ero on niin suuri, että moinen väline-etu jakaa mitalit arvokisoissa.
4. Edellinen ei tarkoita sitä, että mutu arviointi sinällään olisi aina epäluotettavampaa ja jotenkin huonompaa kuin insinöörimäisempi fysikaalinen mittaaminen. Esimerkiksi huippuhiihtäjät pystyvät aivan uskomattomalla tavalla aistimaan suksien paremmuutta (kitkan pienemmyyttä yms. tekijöitä) ja valitsemaan oikean suksen kilpailutilanteeseen. Vastaavan mittauksen aikaansaaminen teknisin keinoin on erittäin vaikeaa, jos ei aivan mahdotonta. Haluan kuitenkin korostaa sitä, että kaikki mutu mittaajat eivät ole taitavia eli eivät ole koskaan syventyneet ihmisten aistitoimintojen luonteeseen siltä kannalta, millaisia virheitä ne voivat tuottaa arvioihin.

3.2. Varusteet ja niiden pakkaaminen

Viime aikoina Suomeen on ollut leviämässä myös sellainen kuluttajasuojakulttuuri, että vaativammat varusteiden korjaamiset on jo syytä antaa asiantuntijan hoidettavaksi. Tämän tyyppinen ajattelu syntyy ajallemme ominaisesta vastuun siirtämisestä toisille, joistakin tiukoista tuotteita koskevista viranomaisnormeista (esim. henkilönsuojaimet) sekä uusavuttomuutta pelkäävästä ja sitä samalla lisäävästä virkamieskulttuurista. Jokaisen melontaoppaan ja kouluttajan on kuitenkin syytä muistaa, että aavalla merenselällä tai kosken suvannossa haverin jälkeen ainoa nopea ulkopuolinen apu on rukous. Vain sellaisessa melontatapahtumassa ( ei tyypillisesti retki), jossa pelastusviranomainen on koko ajan melojien huutoetäisyydellä, voidaan siltä taholta odottaa välitöntä apua olivatpa viestintäjärjestelmät ja ennakkosuunnitelmat miten kehittyneitä tahansa.

Monipuolinen varustetuntemus ja laajat kokemukset varusteiden korjaamisesta sekä maalla että vesillä saattaa olla se oljen korsi, joka pelastaa monella tasolla: välinerikon sattuessa jonkun osallistujan retken ja haveritilanteessa kenties vielä vakavammilta seuraamuksilta. Edellä kritisoitu kuluttajasuojaideologia sopii vain satunnaiselle melojalle ja hänenkin kohdallaan viestii alistumisesta uusavuttomuuteen. Ohjaajat ja oppaat ovat vastuussa käyttämistään välineistä siten, että se sisältää myös kyvyn arvioida tilannetta: entäs jos väline rikkoutuu ja kyvyn varautua tällaiseen tilanteeseen. Retken turvallisuus ja sujuminen ei koskaan saa olla sellaisen tekniikan varassa, jonka todennäköisiä ongelmia ei pystytä korjaamaan kenttäolosuhteissa. Edellisestä seuraa, että elektronisten laitteiden tuoma turvallisuus on vain lisä. Retki ei voi koskaan perustua monimutkaisen tekniikan periaatteessa antamaan turvallisuuslisään.

Melontaretkellä tarvitaan luonnollisesti melontakalusto: kajakit, kanootit ja melat. Useampipäiväisillä erämaaretkillä varamelat ovat välttämättömiä. Lisäksi tarvitaan turvallisuuteen ja melontamukavuuteen liittyviä varusteita (melontaliivit, kypärät, märkäpuvut, kuivapuvut melontajalkineet, aukkopeitteet, istuinpussit, kellukkeet, heittoköydet, hinausvyöt...) sekä muita tavallisia retkeilyvälineitä.

3.2.1. Melat

Meloihin pätee paljolta sama kuin kanootteihin. Erilaisilla retkillä tarvitaan erilaisia meloja.

Kajakkimelonnassa käytetään järvi- ja meriretkeilyssä huomattavasti (n. 10-25 cm) pitempiä meloja kuin joki- ja koskiretkeilyssä. Järvi- ja meriretkeilyn normaalikokoisille aikuisille sopivat melanpituudet vaihtelevat 214-224 cm välillä melojan koon mukaan. Pisimpiä meloja käytetään tyypillisesti miehistökajakeissa. Järvi- ja meriretkeilyssä melan lapa on tyypillisesti epäsymmetrinen. Lusikkamela, joka keksittiin kilpamelonnassa 1980-luvulla on myös saavuttanut jalansijaa järvi- ja meriretkeilyssä varsinkin pitkiä retkiä tekevien miesten keskuudessa. Ohjaavat melatekniikat onnistuvat paremmin symmetrisellä koskimelalla. Koskimelojan tyypilliset pituudet vaihtelevat rajoissa 196 –208 cm. Pidempi mela on suvannoissa parempi eteenpäin melonnan kannalta ja lyhyemmällä on nopeampi reagoida ohjaustilanteisiin kosken pyörteissä. Lyhyimpiä meloja käytetään siten free style melonnassa ja tässä lajissa myös kajakkimelan lapojen ristikkäisyys kulma on pienennetty alle 30 asteeseen. Ristikkäisyydestä on jopa luovuttu kokonaan. Myös lapakulman pienentäminen lisää reagointinopeutta ja sujuvuutta joihinkin liikkeisiin.

1. Karhennetaan ja valmistellaan muuten paikattava alue.
2. Leikataan kevlarista sopivat paikkakappaleet ja lasista hieman edellisiä suurempi pinnoituskappale.
3. Leikataan vaahtomuovista tai makuualusta materiaalista sopivat puristustyynyt paikattavalle alueelle (paikkoja jonkin verran isommat). Peitetään tyynyn toinen pinta tavallisella pakkausteipillä ja vahataan muottivahalla.
4. Leikataan polyamidi kankaasta hieman paikkoja isommat repäisykangas kappaleet.
5. Leikataan vanerista tai laudasta sopivat paikkoja vähän isommat puristuslevyt.
6. Sekoitetaan sopiva epoksihartsi annos.
7. Laminoidaan paikat Pienikokoisimmat paikkakappaleet päälle. Päällimmäiseksi ulkonäköä parantava lasi.
8. Peitetään paikka repäisykankaan palasella.
9. Asetetaan puristustyynyt: toinen paikan päälle ja toinen vastakkaiselle puolelle melan lapaa.
10. Asetetaan puristuslevyt tyynyjen päälle.
11. Puristetaan ruuvipuristimella paikka tiukasti paikalleen.
12. Avataan kuivumisajan jälkeen.
13. Repäistään repäisykangas pois.
14. Hiotaan ja maalataan geelcoat värillä, johon on lisätty pintakovettajaa (parafiinia 4 %)

3.2.2. Melontaliivit

Kanoottia ei pitäisi tarjota kenenkään käyttöön ilman mukana seuraavaa kelluntapukinetta ja melojan olisi muistettava aina pitää liivit päällä meloessaan. Perustelu tälle kahtalaiselle jyrkälle vaatimukselle on selvä: yksi tärkeä kuolemaan johtaneiden melontaonnettomuuksien tyypillinen syy on melonta ilman liiviä.

EU alueella käytetään viranomaisnormitetuista kelluntapukineista yleisnimitystä PFD (Personal Flotation Device eli suomeksi henkilökohtainen kelluntaväline. Kelluntavälineet kuuluvat henkilönsuojaimiin, jotka on EU alueella eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta säädetty pakollisen hyväksytyn tarkastuslaitoksen tekemän tyyppitarkastuksen piiriin. Myös tuotteen valmistusprosessi on laadun takaamiseksi oltava hyväksytty. Tarkastuksissa tutkitaan onko tuote sitä vastaavan Euroopan Standardoimisjärjestön standardin mukainen. Suomessa valtioneuvoston päätös henkilönsuojaimista 1406/1993 säätää asiasta EU direktiivien mukaisesti. Se löytyy esimerkiksi Kuluttajaviraston nettisivuilta http://www.kuluttajavirasto.fi kohdasta lait ja ohjeet/tuoteturvallisuus (valtioneuvoston päätökset. Avautuva linkki vie finlexiin. Tässä mainitulla säädösnumerolla päätöksen voi suoraan hakea finlexistä hakukoneella http://www.finlex.fi. Seuraava liivejä käsittelevä osuus on varmasti lukijasta paperinmakuinen ja byrokratialta haiskahtava esitys. Tähän on todettava, että näin se vain on. Melontaliivi on aivan olennainen osa melontaa ja kypärän ohella EU alueella varsin pitkälle normitettu ja säädelty. Asian tärkeydestä ja viranomaissäätelyn monimutkaisuudesta johtuu, että seuraavia kappaleita erityisesti melonnan vastuurooleissa (opas, ohjaaja, kouluttaja, vuokraaja…) toimivan on syytä lukea huolellisesti.

Osittain seuraavan esityksen perinpohjaisuus johtuu siitä, että EU:n alueella voimassa olevat normit ovat monimutkaisia, tyyppihyväksyttyjen liivien tuoteselosteet saattavat johtaa harhaan ja tähän mennessä vuodelta 1993 peräisin olevia liivinormeja on suomalaisessa melontakirjallisuudessa esitelty epätäsmällisesti.

Vielä hieman motivointia kelluntapukinefysiikan peruskurssille:

1. Esityksessä tavoitellaan sellaista tasoa, että tekstin luettuaan ja ymmärrettyään lukija voi omaan fysikaalisen tietonsa perusteella osittain arvioida liivejä ohjeteksteistä, tuoteselosteista ja viranomaisnormeista riippumattomalla tavalla. Tämän olen nähnyt aiheelliseksi vastapainoksi sille uhkakuvalle, että liivinormituksen vain koko ajan monimutkaistuessa liivien varsinainen käyttäjä jää jo liivejä ostaessaan ja niitä tavanomaisissa liikuntaharrastuksissa käyttäessään passiiviseksi uhriksi. Varsinaisessa onnettomuustilanteessa on hänen elämästään kysymys, ei minun ei viranomaisen eikä kenenkään muunkaan ulkopuoleisen. Olen aivan vakuuttunut, että liivin käyttäjän hyvät tiedot ja taidot liiveihin liittyvissä asioissa ovat keskeisesti auttamassa häntä pelastamaan itsensä, kun haveri on sattunut – hyviin tietoihin ja taitoihin kuuluu myös tarvittaessa kriittinen suhtautuminen kaikkea valmiiksi ”pureskeltua” ohjeistoa kohtaan tulee se sitten teollisuuden, viranomaisten tai järjestöjen taholta.
2. Välillä hoiva- ja holhousyhteiskunnan informaatiotulvan keskellä tuntuu siltä, että yksilön terve käsitys omasta vastuullisuudestaan kaikissa tekemisissään ja vastuun suhteesta tietoihin ja taitoihin on pahalla tavalla hautautumassa kansalaisia hoivaavien turvanormien alle. Tämä toteamus ei koske erityisesti kelluntapukineita, vaan sitä yleistä asenneilmastoa, joka on taipuvainen aina siirtämään vastuuta pois itseltä. Monimutkaisessa teknologisoituneessa yhteiskunnassa tämä on ymmärrettävää, koska me itse kukin olemme asiantuntemuksessamme varsin kapea-alaiseksi koulutettuja ja työelämässä tämä trendi on vain jatkunut. Siksi on luonnollista siirtää vastuuta pois itseltä.
3. Luonnossa tapahtuvassa liikunnassa ja seikkailussa olemme kuitenkin edelleen paremminkin lähellä muinaissuomalaista metsästäjää ja keräilijää kuin teknologisen tuotantoympäristön erikoistunutta työroolia. Kapean ja erikoistuneen ja toisten ihmisten jo ennakkoon standardeilla ja normeilla hoitaman vastuun käsitteen siirtäminen teollisesta tuotantoympäristöstä luontoseikkailuihin on tuhoon tuomittu yritys – Minä en siihen ainakaan usko kuin hitusen, sillä eiväthän nykyajan korkeatasoiset tekniset retkeilyvälineet oikein käytettyinä hyödyttömiä ole. Mutta ne eivät pelasta ketään kuin vahingossa, jos käyttäjältä puuttuu selkeä käsitys oman vastuunsa laajuudesta. Paremminkin on käymässä niin, että tämä vastuu vain kasvaa, koska hienoja välineitä käyttävän retkeilijän on ymmärrettävä myös välineiden tekniseen rakenteeseen liittyvät riskit.

3.2.2.1. 50N liivit

Tämän luokan liivi on kellunta-apu. Jotta se tarjoaisi ajateltua turvaa, on käyttäjän osattava uida ja hänen pitää olla tajuissaan. Ne eivät pelasta tajutonta, koska eivät käännä uhria selälleen.

Tästä syystä tämä liivinormi on jätetty kokonaan standardissa EN 393 määrittelemättä alle 30 kg lapsille ja uudessa standardiehdotuksessa alle 20 kg lapsille. Jos 50 N liivejä puetaan ala-asteikäisille, niin silloin on muistettava, että liivin toimivuuden turvallisuuden/vaarallisuuden kannalta ei lapsen paino ole yksin oikea päätösperusta. Lapsen uimataito ja vartalonmitat ratkaisevat sen toimiiko liivi. Liivi ei saa olla lapsen mittoihin nähden liian pitkä eli se ei saa ylettyä sillä tavalla vyötärön alapuolelle, että pään pinnalla pitäminen vaikeutuu). Hihnojen säätöjen pitää riittää kiristämään se asiallisesti lapsen vartalon ympärille. Tässä ovat pääperusteet sille, soveltuuko 50 N luokan kelluntapukine lapselle.

Huom! Liivinormi 50 N ei tarkoita sitä, että liivi on suunniteltu 50 kg painaville henkilöille. 50N normin mukainen kelluntapukine ei myöskään välttämättä kannattaa 50 N voimalla, niin kuin usein luullaan. 50 N on vähimmäisnormi L koon ja sitä suuremmille pukineille. Tyypillisesti isokokoisille henkilöille (L koko tai suurempi, henkilön paino yli 70 kg) tarkoitetut uudet 50 N liivit ovat selvästi yli 50 N voimalla kelluttavia (standardin sekä nykyisen että tulevan vähimmäisvaatimus tosin on vain 50 N yli 70 kg henkilöille, mutta markkinoilla olevat tuotteet sen usein ylittävät) ja toisaalta pienikokoisimpien 50 N liivien minimikelluttavuusvaatimus ei ole 50 N, vaan vähemmän. Voimassa olevan normin (EN393) mukaisesti alin henkilön painoluokka, johon tämä kelluntapukine on määritelty on 30-40 kg ja siinä vaadittu minimikellutusvoima on 35 N. Uudessa ISO/DIS 12402-5:2000 standardiehdotuksessa 50 N tyyppi on määritelty myös 20-30 kg painaville henkilöille ja liivin minimikelluttavuus on silloin 30 N ja 30-40 kg luokassa sama kuin ennen eli 35 N.

Tuoteselosteista nämä asiat eivät läheskään aina kunnolla selviä. Varsinkin jos painetut luvut ovat jo käytön hankauksesta nuhraantuneet. Liiviasiat ovat ehkä osittain koko EU:n laajuisen säätelyn myötä muuttuneet niin monimutkaisiksi (tuote on sama, mutta hallinto on paljon mutkikkaampaa kuin ennen kansallisten normien aikana). Vaarallisen huolimatonta asian käsittelytapaa edustaa ”50N liivit kelluttavat 5 kiloa” tyyppinen fraasi Tämän tyyppistä puhetapaa tulisi kaikessa melonnan ohjatussa toiminnassa, kurssilla ja oppimateriaaleissa välttää mm seuraavista syistä:

1. 
   
   Liivien käyttäjän keskimääräiseen tietotaitoon kuuluu aivan varmasti hyvin suurella todennäköisyydellä se, että hän ei osaa itsenäisesti soveltaa tilanteessa liivinen kelluttavuuteen ymmärtämiseen olennaisesti liittyvää Arkhimedeen lakia ja siten ymmärtää epätäsmällinen kielenkäyttö oikein.
2. Tarkasti ottaen kilo on yhtäpitävä kertoimen 10 potenssiin 3 kanssa eikä siten ilmaise mitään mitattavaa suuretta
3. Sanonta kelluttaa 5 kiloa ajatellaan tarkoittavan kelluttaa 5 kilogrammaa, niin se on väärä siinä mielessä että kelluttavuutta ei mitata kg yksiköissä (massan yksikkö), vaan voimayksiköissä esimerkiksi Newtoneina. Tällainen fysikaalisesti epätarkka puhetapa on kuitenkin yleistä ja hyvällä tahdolla (kun ymmärretään kelluntapukineiden yhteys Arkhimedeen lakiin) 5kg voidaan tulkita tarkoittamaan 50 Newtonin voimaa. Tosin tässäkin asiassa on muistettava, että 5kg ei tarkoita sitä, että liivi pitää juuri ja juuri pinnalla 5kg rautapainon niin kuin toisinaan näkee ajateltavan. Veteen upotettua rautaa 50 N liivin pitää kelluttaa noin 5,73 kg aiheuttaakseen 50 N kelluntavoiman. Huolimattoman kielenkäytön oikea ymmärtäminen edellyttää Arkihimedeen lain soveltamista ja koulufysiikan perusasioiden muistamista.
4. Vakavampi virhe on se, että pienimpien painoluokkien 50 N liivit eivät suinkaan kelluta vähimmäisnormin mukaan 50 N voimalla (ks. alimpien 50 N painoluokkien minimikelluttavuusvaatimukset yllä)).

Suomen viranomaisilta olen yrittänyt selvittää, onko PFD standardin tyyppihyväksynnän testivaatimuksissa olevia kelluntapukineita mittaavia laboratoriokokeita validisoitu kunnollisilla kenttätutkimuksilla eli katsottu että laboratoriokokeet antavat liivin kelvollisuudesta yhtäpitävän tuloksen todellisissa käyttöolosuhteissa saatuihin tuloksiin verrattuna. Työterveyslaitoksen Raija Ilmarisen ja Merenkulkulaitoksen Jan Janssonin kanssa asiasta keskusteltuani ei tietooni ole tullut, että edellä kuvattu tutkimus olisi jossakin tehty.

Tällä kaikella haluan viestittää sitä, että olivatpa standardin mukaiset hyväksymismerkinnät kuinka auktorisoidun järjestelmän tuottamia, niin todellista turva-ajattelua on suhtautua niihin varauksellisesti ja pitää omat aistit valmiustilassa tuotteissa mahdollisesti esiintyvien puutteiden huomaamiseksi ja jutella muiden alan ihmisten kanssa ja seurata erilaisia medioita esimerkiksi netin melontaan liittyviä keskustelupalstoja.

Laajojen markkinoiden tuottama käytännön testi (=tilastollinen aineisto todellisessa käyttötilanteessa esiintyvistä puutteista) on paljon luotettavampi tällaisissa asioissa kuin parhainkaan laboratoriotesti. Tämä johtuu siitä, että ei ole mitään aukotonta teoriaa, jonka valossa kaikki mahdolliset liivin turvallisuuteen/vaarallisuuteen liittyvät tilanteet voitaisiin etukäteen laskea ja laatia laboratoriokokeet näiden tulosten pohjalta. Liivien todellinen käyttö voi aina paljastaa sellaisia huonoja yksityiskohtia, joita normien rakentajat eivät ole tulleet ajatelleeksi.

Esimerkiksi tässä asiassa kelvannee liivien lämmön kestävyys. Liiveissä usein varoitetaan, että niitä ei saa käyttää tyynyinä, johon retkellä lienee houkutusta. Täytemateriaalin jatkuva puristaminen voi muuttaa sen kelluttavuutta. Sen sijaan en ole nähnyt, että liivejä varoitettaisiin kuivaamasta nuotion paisteessa. Syytä kyllä olisi. Omassa yrityksessäni ovat muutamat liivit paistuneet salakavalasti käyttökelvottomiksi, koska täyteaineen rakenteen muuttuminen ei vaadi kovaa kuumentamista – monilla retkeilijöillä lienee samoja kokemuksia makuualustasta.

Toinen esimerkki on standardin edellyttämä tuoteseloste. Se tyypillisesti nuhjaantuu parissa kolmessa vuodessa sellaiseksi, että siitä ei enää saa selvää tai repeytyy ompeleistaan kokonaan irti, vaikka liivi on muuten lähes uuden veroinen. Tämä on haitta erityisesti ammattikäytössä, jossa asiakkaille pitää tarvittaessa pystyä perustelemaan käytettyjen kelluntapukineiden asianmukaisuus.

Valveutuneen melojan ei myöskään pidä olla sellaisen harhaluulon vallassa, että standardeja suunnittelevat ja säätävät ja niiden mukaan tuotteita testaavat moraalisesti ylivertaiset henkilöt. Esimerkiksi PFD turvallisuusstandardi voidaan yhtä hyvin tulkita standardin laatimiseen osallistuvien tahojen valtapeliksi kuin neutraaliksi turvallisuuden edistämiseksi - Mitä monimutkaisempi standardi ja enemmän kustannuksia aiheuttava tuotehyväksyntä, niin sitä suurempi kynnyskustannus tuoda uusi tuote markkinoille. Jo alalla olevat suuret yritykset hyötyvät. Uusien kilpailijoiden tielle on tullut yksi este lisää. Tuoteturvallisuuden pitkän tähtäyksen kehityksen näkökulmasta pahinta on se, jos uusien tuotteita parantavien innovaatioiden pääsy markkinoille tällä tavalla osittain estyy.

Liivien kelluttavuus huononee ajan myötä käytössä. Esimerkiksi vuonna 1986 ostamastani M (muista lisätä tähän alkuperäinen noste) koon Wild-Waterin liivin noste keväällä 2000 oli enää noin 46 N ja 1998 ostetun Hiko Sportin liivin noste keväällä 2000 oli noin 57 N (ilmoitettu arvo 60 N). Sensijaan reilun 12 h vettymiskokeessa vanhan Wild Waterin kelluttavuus ei huonontunut eli liivi ei vettynyt.

Esimerkiksi Paakkisen kirjassa kehotetaan uusimaan liivit 5 vuoden välein. Tällainen sääntö on aivan liian yksinkertainen toimiakseen kunnon ohjeena (viite).

Kaikissa liiveissä ei ole mitään valmistuspäivämerkintää ja vaikka olisi, niin se kuluu ajan myötä pois. Lisäksi valmistuspäivästä laskettuna liivi saattaa olla jo ostohetkellä monta vuotta vanha. Melonnan ammattitoiminnassa ja myös melontaseurassa tämä tarkoittaa sitä, että ostohetkellä liiveihin pitäisi selvästi merkitä ostopäivä, jotta liivien ikääntymistä ja sen myötä tulevaa nosteen heikkenemistä on helpompi seurata.

Varmin tapa selvittää liivien kelluttavuus on mittaus. Huolellisesti toimittaessa ja todennäköisten käyttöolosuhteiden vaatiessa liiveiltä reilusti 50N normin mukaista kelluvuutta, on syytä suorittaa mittaus tarvittaessa ennen melontakauden alkua. Kotikäyttöönkin soveltuvia menetelmiä on useita:

1. Kotilaboratorioksi riittää irtohihna ja muutama rautapaino, joilla sopivia nostemääriä (kelluntavoimia) voidaan mitatta vaikkapa saunarannassa laiturilta kelluttelemalla liiveillä mittaukseen sopivia rautapainoja. Tärkeää on ymmärtää se fysiikan totuus, että myös rauta kevenee vedessä syrjäyttämänsä vesimäärään painon verran. Mittauksessa liivin kelluttamien rautapainojen kg määrästä pitää vähentää rautapainojen kg määrä jaettuna raudan ominaispainolla (7,8 kg/dm³). Saatu luku kertoo liivin kelluttavuuden kilopondeina. Newtoneiksi luku muutetaan kertomalla se kymmenellä.
2. 
   
   Rautapainojen sijasta mittausvälineenä voidaan käyttää myös jousivaakaa eli pondimetriä. Jousivaaka on urheilukalastajien yleisesti käyttämä saaliin punnitusväline ja niitä myydään
   
   kalastustarvikeliikkeissä. Mittaustilanteessa liivit kiinnitetään remmeistään jousivaakaan ja vedetään sen avulla veden alle. Uimalaseilla katsotaan asteikolta liivien nosteen aiheuttama voima (1 kg = 10 N). Tämä menetelmä on työläs useiden liivien testaamisessa, koska veden alla on hankala katsoa mittausvälineen asteikon lukemia. Toisaalta yhden tai kahden liivin mittaamisessa menetelmää kannattaa käyttää, koska kokeen järjestelyt ovat todella yksinkertaiset: jousivaaka ja uimalasit ja jokin kikka, jolla jousivaa’an avulla liivit vedetään veden alle. Sen jälkeen vain katsotaan tulos uimalaseilla asteikolta.
3. Kolmas menetelmä liivien nosteen mittaamisen on mitta-asteikolla varustettu säiliö, johon liivit upotetaan. Tällaisen säiliön voi rakentaa esimerkiksi niin paksusta muovisesta viemäriputkesta, johon liivit voidaan työntää niiden puristumatta. Noin 1 m mittaisen putken pätkän toinen pää tukitaan ja putken sisäpinnalle asennetaan asteikko: esimerkiksi tavallinen teräksinen rullamitta. siten, että asteikon nollakohta on veden pinnan tasolla silloin, kun astiassa on koetta varten sopivasti vettä (+ upotusinstrumentti). Kun liivit upotettaan astiaan esimerkiksi vetämällä ne upoksiin astian pohjassa olevan rissan ja narun avulla, nousee veden pinta astiassa (asteikolla) liivien syrjäyttämän tilavuuden verran. Lieriösäiliön pohjan pinta-ala kerrottuna liivien upotuksen aiheuttamalla vedenpinnan nousulla antaa liivien tilavuuden. Arkhimedeen lain mukaan tätä tilavuutta vastaavan vesimäärän paino kertoo sen, millaisella voimalla vesi työntää liivejä ylöspäin. Eli esimerkiksi 6 dm3 tilavuiset liivien syrjäyttämä vesi aiheuttaa 60 Newtonin nosteen eli nostavan voiman. Voima, jolla liivit kelluttavat on liivien ilmassa punnittu paino (painovoima) vähennettynä tästä nosteesta. Esimerkiksi, jos em. liivit painavat 400 g, niin silloin niiden aiheuttama kelluntavoima on maksimissaan 56 N.

3.2.2.2. Muut liivinormit

100N liivit

Seuraava EU:n kelluntapukinesäädöksen normitaso on 100N. Tämän tyypin liivit ovat kelluttavuudeltaan vähintään 100 N luokkaa. Ne ovat tyypillisesti tajuttoman uhrin selälleen kääntäviä veneilyliivejä (joskaan tämä vaatimus ei sataprosenttisesti toteudu kaiken kokoisille uhreille, kääntymiseen vaikuttaa myös uhrin vaatetus. Sanomattakin on selvää, että varsinaista käytännön hyötyä 100 N:n voimalla kelluttavien liivien kääntämisominaisuudesta on vain, jos veden pinta on lähes tyyni. Myrskyävällä merellä tai kuohuvassa koskessa tajuton uhri vetää vettä keuhkoihinsa, vaikka olisikin ”oikein päin”, koska kuohut huuhtovat koko ajan hänen kasvojensa yli.

Liivien värin pitää olla punainen, fluoresoiva tai oranssi. Vaikka liivit aiheuttamansa nosteen puolesta täyttäisivätkin kelluttavuusmäärän 100 N, mutta eivät täytä värivaatimusta, niin ne luokitellaan 50 N tyyppisiksi. Tämän luokan liiveissä pilli on pakollinen lisävaruste. Varsinkaan kajakkimelontaan tämän tyypin liivit eivät sovellu, koska niiden kelluttava kaulus hiertää niskaa.

Paukkuliivit eli 150N ja 275N liivit

Seuraavat liivinormit ovat 150N ja 275N. Ne ovat ns. paukkuliivejä eli täyttyvät joko automaattisesti tai käsiohjauksella (avataan venttiili) liivin mukana seuraavasta paineilmapullosta. Meloessa aallokko voi laukaista automatiikan ja siksi käsin laukaistavat mallit ovat suositeltavampia. Toisaalta tajuton ei vedä käsilaukaisukahvasta. Liivin voi myös puhaltaa täyteen. Myös näiden liivien on täytettävä edellisen luokan hälyvärivaatimukset ja mukana on oltava vihellyspilli. Myös nämä liivit kääntävät tajuttoman uhrin kasvot ylöspäin ja nopeammin kuin luokassa 100 N. Näiden liivien etuna on, että ne kelluttavat uhria korkeammalla, jolloin tajuttomuustilanteessa on epätodennäköisempää, että kuohut huuhtovat kasvojen yli. (suositeltava käyttö avomeriolosuhteet) Myös uhrin löytäminen on helpompaa, koska hän on näkyvämpi. Näitä liivejä voi käyttää meloessa, koska ne eivät tyhjänä rajoita liikkeitä. Jos liiviin on tullut reikä, niin se ei luonnollisestikaan toimi. Tästä syystä käyttäjän on riittävän usein tarkastettava liiviensä eheys. Täyteaineella täytetyt liivit eivät sisällä tämän tyyppistä joko tai riskiä.

Paukkuliivit eivät sovi koskikäyttöön kolmesta syystä:

1. Ne eivät suojaa vartaloa törmäyksiltä
2. Manuaalinen liivien täyttäminen ei välttämättä onnistu (esim. tajuton meloja).
3. utomaattilaukaisu on käyttökelvoton, koska kosken aaltojen aiheuttamat iskut voivat laukaista sen.

3.2.3. Kypärät

Myös kypärät kuuluvat henkilönsuojaimiin ja siksi niiden valmistukseen ja myyntiin liittyy EU alueella kelluntapukineiden yhteydessä selostettu valvonta.

Kypärien valmistusta ja myyntiä säätelee nykyisin EU normi EN 1385 ja ne on merkitty CE merkinnällä. Kypärän normimerkinnässä voi olla myös muuta tietoa sen käyttötarkoituksesta.???????

Kypärä suojelee päätä iskuilta. Varsinkin koskessa kaatuessaan meloja voi lyödä päänsä kiveen. Risukkoisella tulvapurolla voi myös matalalla roikkuvista oksista saada tuiman sivalluksen.

Hyvä kypärä pysyy varmasti päässä. Se laskeutuu riittävän alas otsalle kulmakarvojen tasalle eikä käänny takaraivolle, jolloin otsa jää suojattomaksi. Säädettävissä kypärissä melojan on huolehdittava siitä, että kaularemmi on asennettu tässä mielessä oikein.

3.2.4. Märkä- ja kuivapuvut ja muut melontapukineet

Myös osa melojien käyttämistä pukineista esimerkiksi koko vartalon suojaavat kuivapuvut ilmeisesti kuuluvat välttämättä henkilönsuojain säädösten piiriin. Sen sijaan kevyemmät suojavarusteet, käsineet, neopreenishortsit ja haalarit yms. (märkäpukineet) olisin taipuvainen sijoittamaan mainitun valtioneuvoston päätöksen mukaisesti luokkaan ”tyyppitarkastusta ei vaadita, jos henkilösuojain on niin yksinkertainen, että valmistaja voi olettaa käyttäjän kykenevän itse arvioimaan suojaako se sellaisilta vähäisilta vaaroilta, joiden asteittaiset vaikutukset käyttäjä voi havaita turvallisesti ja riittävän ajoissa...” Onnistunut melonta-asu suojelee mahdollisimman hyvin palelemiselta, jonka ääritila on hypotermia. Hypotermiassa uhrin ruumiin ydinlämpötila laskee elintoimintoja vaarantavalla tavalla. Hyvä koskimelonta-asu suojelee myös kolhuilta. Melonta-asu, joka pitää melojan vedestä ja mahdollisesti hiestäkin suhteellisen kuivana, luo melontaan erityistä mukavuutta. Huokoista, kumimaista, elastista neopreenia on jo pitkään käytetty erityisesti koskimelonta-asujen materiaalina. Siitä valmistetut märkäasusteet ovat lämpimiä ja suojelevat kolhuilta sekä kelluttavat veden varaan joutunutta melojaa. Toisaalta ne hiostavat ja veden varassa oleva meloja kastuu asun alle tihkuvasta vedestä. Asujen hyvät ja huonot puolet perustuvat materiaalin ominaisuuksiin. Huokoinen umpisolurakenne on lämmin ja vaimentaa iskuja sekä kelluttaa ja toisaalta se hiostaa ja paksuna jäykähkönä materiaalina estää melojan liikkeitä. Jo haalarihousun hartiaviilekkeet estävät hartian liikeratoja. Samasta syystä takki on melonnassa käyttökelvoton. Ehjä neopreeni on vettä läpäisemätöntä ja vettymätöntä. Vesi ei tunkeudu iholle asun läpi, vaan nilkoista housun vyötäröstä jne. (Haalarihousun kellutusvoima yhtä asun paksuusmillimetriä kohti on 10 Newtonin luokkaa normaalikokoisella miehellä eli melontaan sopiva 3mm paksuinen long john kelluttaa noin 30 Newtonin voimalla. tarkasta) Vielä 20 vuotta sitten koskimelojan ainoa toimiva asu kylmissä vesissä melottaessa oli housuhaalarin mallinen märkäpuku, tarvittava määrä urheilukerraston aluspaitoja ja vettä läpäisemättömästä kankaasta tehty melojan anorakki. Tuon ajan anorakit vuotivat kauluksesta ja hihoista. Kaatuessa tuntui kuin joku olisi kannulla kaatanut kylmää vettä puseroon. Koskessa peuhatessaan meloja kastui, mutta ei kuitenkaan pahasti palellut. Todettakoon vielä se, että nykyajan näkökulmasta surkeat varusteet merkitsivät sitä, että jokaiselle keväisten tulvapurojen koluajalle muodostui runsaasti omakohtaista kokemusta kylmän veden vaikutuksista eli hypotermian riski ei ollut paperilta luettua teoriaa, vaan jokainen meloja oli varmasti moneen kertaan kokenut kylmän vaarat: aluksi liikeradat kärsivät, melonta muuttuu kankeammaksi ja maksimi voimataso putoaa ja tällä tavalla varsinaisen pahemman onnettomuuden riski kasvaa. Toisaalta tämän sukupolven melojat eivät myöskään turhaan pelänneet kylmää vettä, vaan hellä oli realistisia kokemuksia hypotermialle altistumisen nopeudesta erilaisissa tilanteissa. Parannus edelliseen olivat vesitiiviistä hengittämättömästä kankaasta valmistetut kuivapuvut. Niissä oli ranteissa, nilkoissa ja kaulassa ohuesta lateksikumista valmistetut vesitiiviit mansetit. Vesi ei päässyt tunkeutumaan melojan alusvaatteisiin, mutta hiestä kastumista ei voinut välttää. Aika paksusta ja kankeasta kankaasta valmistettu puku haittasi myös melojan luonnollisia liikeratoja. Tällainen kuivapuku on hintakilpailukykyisenä edelleen kuitenkin varteen otettava vaihtoehto ainakin vaihtoehtoiseksi melontapukineeksi keväisissä koskissa rymistelevälle. (onko markkinoilla enää) Viimeisen kymmenen vuoden aikana markkinoille tulleet vettä läpäisemättömät, mutta hikoilukosteutta ulos päästävät kalvokankaat, mm. gore-tex yhdistettynä urheilijan ihon hikoilusta kuivana pitäviin alusasuihin (ja oikein kylmällä kelillä fleece väliasuun) ovat vallankumouksellisesti parantaneet melontamukavuutta kylmissä olosuhteissa. Aluksi markkinoille tulivat pääasiassa gore-texistä mutta myös muista kalvokankaista valmistetut hengittävät sadeasut. Näistä materiaaleista ruvettiin valmistamaan myös kumimanseteilla varustettuja melonta-anorakkeja ja kuivapukuja. Kylmät ja usein häiritsevästi kiristävät kumimansetit on joissakin asuissa vaihdettu suhteellisen vesitiiviisiin neopreenimansetteihin. Hengittävistä kalvokankaista tehtyjä asuja on monen tasoisia ja hintaisia. Siksipä lienee paikallaan sanoa pari sanaa asujen kankaiden perusominaisuuksista. Kanakaita on kahta perustyyppiä sen mukaan, kuinka hengittävä kalvo on niihin kiinnitetty, laminoituja ja siveltyjä. Yleensä laminoidut kankaat kuten gore-tex ovat kestävämpiä ja yleensä myös kalliimpia. Kaikkein kestävimmissä laminoiduissa kankaissa on kolmikerrosrakenne: päällyskangas, kalvo ja sisäkangas. Melonnassa kangas joutuu kovalle mekaaniselle hankausrasitukselle erityisesti olkapään ja kainalon seudulta ja samalla vesitiiviysvaatimukset ovat ehdottomat. Siksi oikea kalvokangasratkaisu aktiiviharrastajan melonta-asusteisiin on komikerroksinen laminoitu kangas. Kallista kalvoasua käyttäessään melojan kannattaa aina varmistua, että kajakin penkillä ei ole hiekanmurusia. Ne ovat kalliin asun surma. Kokemustemme mukaan tähän saakka varmimmin vettä pitävä materiaali hengittävissä kuiva-asuissa on ollut 3-kerros gore-tex. Melonta-asut joutuvat kovalle hankausrasitukselle erityisesti kainaloista, joten 2-kerros kankaat olivatpa ne laminoituja tai siveltyjä tuskin kestävät vesitiiviinä järkevää käyttötuntimäärää. Hengittävästä melonta-asusta saadaan täysi hyöty vasta silloin, kun melontaliivinä käytetään paukkuliiviä. Tavalliset 50 N liivit estävät kalvokankaan normaalin toiminnan. Nykyisin kylmissä vesissä melovalla on kaksi tasokasta pukeutumisvaihtoehtoa: hengittävä kokokuivapuku tai perinteinen neopreenihaalari ja hengittävä melonta-anorakki. Ensimmäisen vaihtoehdon etu on siinä, että se pitää melojan niin kauan kuivana kun puku on ehjä. Jälkimmäinenkin vaihtoehto pitää kajakkimelojan kuivana niin kauan kun hän pysyy kajakissaan. Uimistilanteessa neopreenihaalari suojaa paremmin kolhuilta ja kelluttaa Se ei myöskään repeydy käytännössä missään olosuhteissa siten että ominaisuudet olennaisesti huononisivat. Kun markkinoille 1990-luvun alussa tulivat vesitiiviit hengittävät anorakit, niin kokeneet koskimelojat leikkasivat märkähaalarista hartiaviilekkeet pois. Tempun etu on melojan liikeratojen paraneminen ja hikoilun väheneminen. Haalarin hartiaviilekkeet hiostavat ja kiristävät meloessa aina jonkin verran. Melonta varusteita myyviin liikkeisiin ilmestyivät nopeasti myös vyötärömittaiset neopreenihousut. Tämän tyyppinen varustuksen kevennys sopii melojalle, joka ei kovassakaan koskessa juuri joudu veden varaan. Melojan taitoon nähden vaativissa olosuhteissa (uimaan joutumisen riski kasvaa) veden ollessa alle kymmenasteista pukeutumisen keventäminen saattaa koskimelojan kuitenkin ilmeiseen hypotermiavaaraan. Hyvä koskikajakin aukkopeite ja anorakki suojaa nykyisin melko tehokkaasti melojan alavartaloa kastumiselta. Osittain varmasti tämä, on osaltaan vaikuttanut siihen, että pukeutumisessa riskeerataan: melotaan vain neopreenishortsit tai pahimmillaan tavalliset shortsit jalassa. Näin varustautunut meloja on heikoilla joutuessaan veden varaan. Taitavassa seurassa melontapaikassa, jossa pelastaminen on helppoa tyyli vielä menettelee. Varana liian keveässä pukeutumisessa on, että siitä tule tapa, jota ei osata muuttaa silloin kun olosuhteet sitä ehdottomasti edellyttäisivät. On tärkeä huomata, että tilanne on aivan toinen isovetisessä pitkässä koskessa, kun ollaan liikkeellä vain parin kolmen melojan porukalla. Vaihtoehto neopreenihousulle asuyhdistelmässä on vesitiivis hengittävä tai hengittämätön manseteilla varustettu vyötäröhousu. Kaksiosaisessa asuyhdistelmässä on aina jonkin verran herkempi melontatuntuma kuin vastaavan tasoisessa koko haalarissa, mutta koko haalari pitää paremmin kuivana ja lämpimänä jos edessä on uintireissu. Tavanomaisessa retki- ja kuntomelonnassa kesäolosuhteissa ei tarvita juurikaan erityispukineita, vaan muussa retkeilyssä käytettävät asut ovat käyttökelpoisia. Edellä käsitellyn päällyspukineen laadusta riippumatta käytettävässä alusvaatetuksessa noudatetaan kerrospukeutumista. Useampi ohut vaatekerta on parempi kuin yksi paksu. Tämä pätee melonnassa vielä paremmin kuin monissa muissa ulkoilulajeissa, koska hyvistä asuista huolimatta melonta on märkä laji. Useiden ohuiden alusvaatekertojen kuivattaminen retkellä on paljon nopeampaa kuin yhden paksun. Sopivia alusvaatteita ovat urheilu- reuma- ja villakerrastot. Joissakin retkeilijän pukeutumista käsittelevissä ohjeissa esitetty ajatus hikeä keräävästä väliasusta, joksi usein suositellaan puuvillaa, on kokemusteni mukaan lähes järjetön. Näin pukeutuneella henkilöllä on mukava olla, mutta mitenkäs retkipäivän päätteeksi läpimärkä puuvillainen väliasu kuivataan, jos sääolot ovat huonot. Sanomattakin on selvää, että ensitöikseen retkipäivän päätteeksi meloja vaihtaa ylleen kuivan vaatekerran ja tekee samalla muutaman venyttelyliikkeen. Paikat pysyvät vetreämpinä ja tunnelma korkealla. Melontapäivän jälkeen on usein aika viluinen olo, joten kesälläkin pitää mukana olla lämpimät leiripukineet.

3.2.5. Jalkineet

Melojan perusjalkine on neopreeninen hyvällä kumisella kävelypohjalla varustettu varrellinen tossu. Vetoketju helpottaa pukemista. Parhaissa tossuissa vetoketju kiristää vain tossun varressa olevan paljetin eli tossu on vesitiivis. Tossujen pitää olla sen verran isot, että niihin mahtuu ohut sukka, eikä tossu silti saa kiristää. Sukan avulla hankalasti pestävä tossu pysyy paremmin puhtaana. Kiristävä tossu estää jalkojen pintaverenkiertoa. Jalat palelevat silloin lämpimissäkin tossuissa. Retkillä meloja voi käyttää myös neopreenisukkia, joita valmistetaan erityisesti suunnistajille. Sukan päälle puetaan nilkkaan asti ulottuva riittävän iso urheilukenkä.

Neopreenista valmistetaan myös matalia varrettomia kävelytossuja. Ne ovat mainio vaihtoehto kesäolosuhteissa. Usein varrellisissa melontatossuissa varsi kuluu ensimmäisenä. Niistä kätevästi matalat tossut leikkaamalla rikkinäiset varret pois. Matalat tossut ovat mainio vaihtoehto myös patikkaretkeilijälle kylmien purojen ylityksiin ja talviretkeilijälle leiri/kämppäkengiksi.

Lämpöisellä voi meloa myös paljain jaloin. Jalat tarkenevat paremmin, jos kanootin pohjaan kantapäiden alle on liimattu makuualustaa tai muuta lämpöä eristävää levyä. Tavalliset sukat kuluvat meloessa kantapäästään puhki jopa yhden päivän aikana.

Kumisaapas ei ole sovelias melontajalkine, koska se mahdollisen haverin sattuessa haittaa uimista (kumisaappaat on riisuttava, jotta voi uida vähänkin pidemmän matkan, koskessa koski riisuu kumisaappaat välittömästi). Joissakin erikoisolosuhteissa esimerkiksi risukkoisella suorantaisella joella inkkarimelonnassa kumisaapas tosin saattaa olla oikea jalkinevalinta.

3.2.6. Aukkopeitteet

Erityisen tärkeää on aina ryhmätilanteissa muistaa tarkastaa, että lapsimelojilla ei ole liian pitäviä aukkopeitteitä, vaan ne repeävät irti, vaikka kaatuja ei hätääntyessään enää osaisikaan repäistä irrotuslenkistä. Aukkopeite estää veden pääsyn kanoottiin. Kajakin aukkopeite on kuin pieni hame, jonka helma kiristetään istuinaukon reunukseen. Se valmistetaan vesitiiviistä kankaasta tai neopreenista. Jälkimmäinen aukkopeite on tiiviimpi ja lämpimämpi. Tavanomaisessa retkeilykäytössä kankainenkin aukkopeite on useimmissa tapauksissa riittävä. Tehdasvalmisteisten peitteiden saumat on hitsattuja tai ompelusaumat teipattu vesitiiviyden parantamiseksi. Kankaisia aukkopeitteitä valmistetaan myös hengittävästä kalvokankaasta.

Aukkopeitteen voi myös itse ommella. Ompelusaumat voi tiivistää esimerkiksi LiquiSole liimalla. Aukkopeitteen helmaan ja vyötäröön sopivia kumiköysiä myydään hyvin varustetuissa kumialan liikkeissä. Vyötärön tekstiilivaippaisen kiristyskumin sopiva vahvuus on 4 mm vastaavasti aukkopeitteen helmaan sopii 6 tai 8 mm kumiköysi.

Koskikäyttöön sopivimmat aukkopeitteet on valmistettu molemmin puolin trikoolla päällystetystä neopreenista ja aukkopeitteen helmassa oleva kumi on pyöreä tai kulmikas. Kulmikas kumi voi puristaa aukkopeitteen niin tiukasti kajakin aukon reunaan, että se ei sovi alkeiskäyttöön. Melojan taitoihin nähden tiukanoloisen aukkopeitteen irrottaminen/irtoaminen kaatumistilanteessa tulisi etukäteen testata valvotuissa olosuhteissa.

Neopreeniseen peitteeseen tulee helposti repeytymän alkuja esimerkiksi X-pelastuksessa pelastettavan kajakin litistäessä aukkopeitettä aukon reunukseen ja muutenkin peite kuluu melko nopeasti aukon reunusta vastaan. Jo pienetkin vauriot pitää korjata heti, koska silloin korjaaminen on yksinkertaista. Korjaamiseen on olemassa erikoisliimoja. LiquiSole toimii myös erittäin hyvin ja sitä on saatavissa monista urheiluliikkeistä. Hätätilanteessa liimauksen saa aikaan myös Sikaflexillä.

Kankaisen aukkopeitteen kulutuskestävyys on neopreenista parempi mutta repeämisriski suurempi.

Turvallinen kanadalaiskanootin aukkopeitejärjestelmä on moniosainen. Suuressa koko avokanootin kattavassa aukkopeitteessä on aukot melojille. Näiden aukkojen kauluksiin kiinnitetään tarvittaessa samanlaiset aukkopeitteet, joita kajakeissa käytetään. Suuri aukkopeite kiinnitetään kumiköydellä kanootin kyljissä oleviin kiinnittimiin. (yhtenäinen kiinnitinlista on parempi kuin erilliset koukut, jotka kosken kivi voi repiä yksitellen kylkipyyhkäisyssä) Toinen vaihtoehto on kiinnittää aukkopeite tarralla kanadalaiskanoottiin. Toinen puoli tarrasta on liimattu kanootin kylkeen (paarteeseen) ja toinen puoli aukkopeitteeseen. Kumiköysijärjestelmä on parempi siinä mielessä, että se tarjoaa jatkuvan kiristyksen. Vaikka kanootin runko antaisi koskessa periksi, niin kumiköysi tyhjentää aukkopeitteelle jääneen vesipussin heti kun kuohut hieman rauhoittuvat.

Kanadalaiskanootin aukkopeitteitä ei juuri näe kaupan hyllyillä. Varsinkin laatua tavoiteltaessa on peite luultavimmin valmistettava tai valmistutettava itse. Sopiva pääpeitteen materiaali on tukeva PVC pressu. Siihen leikataan melojien pyöreähköt halkaisijaltaan hieman yli 50 cm istuinaukot, joihin kiinnitetään esimerkiksi alumiinisilla popniiteillä ja liimalla tavallisesta PVC vesijohtoputkesta poikkileikkaukseltaan C kirjaimen muotoiseksi sahattu profiili (pikkuaukon reunus). Putkesta sahattua suikaletta voidaan käyttää niittauksessa vastakappaleena. Sen lisäksi tarvitaan ruostumaton aluslevy jokaisen niitin kaulalle. Pikkuaukkojen kaulukset voidaan tehdä myös lasikuidusta, mutta sitä varten pitää ensin tehdä muotti. Aukkopeite leikataan kooltaan sellaiseksi, että sen reuna ulottuu muutaman cm kanootin paarteen yli. Reunaan ommellaan tai paistetaan (peitealan liikkeessä) samasta materiaalista lenkit reunan kumiköydelle. Reunan kumiköysi kiertää vuorotellen peitteen reunalenkin ja kanootin kiinnikkeen kautta. Valmis peite kiinnitettään kanoottiin aluksi päistä ja sitten keskeltä ja syntyneistä väleistä aina keskeltä niin kauan kuin kiinnikkeitä riittää. Näin peiton kiristys on tasainen. Paikoilleen kiinnitettyä peitettä ja kanootin runkoa tukevat sopivasti varustetynnyrit. Onnistuneen konstruktion lujuutta voi mitata sillä, että kävelee asennetun peiton päällä. Kanootin laidat taipuvat, mutta peiton pitää kestää.

Pääaukkopeitteen aukkojen reunoihin melojat pingottavat pikkuaukkopeitteet samalla tavalla kuin kajakissa.

Kanadalaisen pääaukkopeite, johon melojat liittyvät suoraan on vaarallinen, koska se sisältää kiinnijäämisen riskin. Pääaukkopeitteen pitää olla myös siten kiinni, että se ei käytännössä missään olosuhteissa irtoa kanootista, koska veden varaan joutuvat melojat voivat sotkeutua pääpeitteeseen ja peite voi kietoutua kosken kiveen.

3.2.7. Kanoottiin kiinteästi liittyvät pääasiassa turvallisuutta lisäävät varusteet

3.2.7.1. Kellukkeet

Paarteiltaan sisäänpäin kaartuvan c2 kanootin tyhjentäminen on paljon vaativampaa kuin ”veneen” muotoisen. Siinä vaaditaan 2 pystyssä olevaa kanoottia. ”Veneen” muotoisen inkkarin riittävän voimakas asiaa harjoitellut meloja kallistaa yksinkin oman aluksensa kyljelle ja nostaa samalla, niin että kanootti tyhjenee lähes tyhjäksi.

Vähillä kellukkeilla varustetun ajelehtivan kanootin täyttyminen vedellä lisää sen särkymisriskiä kivisessä koskessa. Varsinkin lujitemuoviset kanootit ovat koskessa vesilastissa kuin munankuoria, mutta myös polyeteeninen muovikajakki saattaa repeytyä varsinkin aukon reunoista. Lisäksi vesilastissa oleva kanootti on sen kanssa uivalle melojalle vaarallinen. Vesilastissa olevan koskikajakin paino on 200-350 kg. C2 painaa yli 500 kg. Jos vesilastissa oleva kanootti junttaa kosken työntämänä uimarin kiveä vastaan, niin tulos on selvä. Kanooteissa on oltava kunnolliset kellukkeet! uppoamattomuuden, mutta eivät estä sitä täyttymästä vedellä ja muuttumasta edellä kuvatuksi turvallisuusriskiksi.

Viimeinen koski Jongunjoella haveria kuvaava video osoittaa, kuinka rikkoutumaton muovi-inkkari kiertyy kiven ympäri ja meloja jää loukkuun. Vaikka tapahtumapaikan koski on luokaltaan korkeintaan II, niin melojien kokemattomuuden huomioon ottaen turvaohjeen normin huomattavasti ylittävä kelluvuus olisi ollut hyvää turvallisuuskulttuuria ja luultavasti ehkäissyt haverin muodostumisen näin pahaksi. Vettä hörpännyt kanootti ei olisi päässyt täyttymään niin paljon kuin haverissa ja uinut siksi pinnemmassa eikä törmännyt siksi törmännyt samalla tavalla vedenaliseen kiveen. (lähde)

Meriretkillä joudutaan haveritilanteissa väkisinkin tekemisiin painavien kajakkien kanssa. Ilman vesilastiakin retkikajakki varusteineen painaa 40-50 kg. Pitkillä retkillä paino voi olla kymmeniä kiloja enemmän. Jo pitkät juomaveden täydennysetapit nostavat lastatun kajakin painoa huomattavasti (3-4 kg vesietapin päivää ja melojaa kohden. Tästä syystä varusteilla on pyrittävä siihen, että kaatumistilanteessa estetään mahdollisimman tehokkaasti ylimääräisen veden pääsy kajakkiin. Kovassa aallokossa vain sellaiset pelastustekniikat ovat mahdollisia, joissa painavaa lastattua kajakkia ei tarvitse nostella.

Avomeriretkelle ei pääsääntöisesti pidä lähteä kuin laipioilla varustetulla merikajakilla, jonka istuinkaukalon pystyy pumppaamaan tyhjäksi, jos haveri on sattunut ja jälleen on päästy kajakkiin. Vaativilla koskiretkillä on kaluston myös oltava hyvin kelluvaa.

Nykyinen Merenkulkuhallituksen melonnan turvallisuusohjeen mukainen vesilastissa olevan kanootin rakenteellinen minimikelluttavuus on 100 N melojaa kohti. Se on aivan liian vähän ajateltaessa haveritilanteita koskessa tai avomerellä (suurella järven selällä)

Perinteinen ja edelleen joki/koskiretkillä käyttökelpoinen keino estää kajakkia täyttymästä vedellä on istuinpussi, aukon reunukseen pingotettu vesitiivis säkki, jossa meloja istuu. Koska suurin osa kajakin rungosta on säkillä vesitiiviisti eristetty, niin kaatunut kajakki ui korkealla eikä säkkiin mene kuin korkeintaan pari ämpärillistä vettä. Kaatumistilanteessa istuinsäkki voi valitettavasti myös repeytyä irti, jos sen kauluksen mitoitus ei ole aukkoon juuri sopiva ja riittävän kireä.

Merikajakissa aukon kahta puolta olevat tavaratilat eristävät laipiot toimivat samalla tavalla kuin säkki. Jos kaatumistilanteen jälkeen kajakkiin on noustava vedessä, niin se sujuu hyvin, koska vesilasti on pieni eikä vesi pääse valumaan rungon päihin. Mitä lähempänä takalaipio on aukon takareunaa, niin sitä vähemmän kajakkiin jää vettä käytettäessä nykyaikaisimpia toveripelastusmenetelmiä esimerkiksi muunneltua x-pelastusta (ks kohta turvallisuus).

Istuinsäkki ja merikajakin laipiot mahdollistavat myös sen, että jo veden varassa oleva meloja pujottautuu ylösalasin olevaan kajakkiinsa uudelleen ja tekee eskimopyörähdyksen (ks. kohta 2.1.5.4 Re-entry & roll s. xx) Tämän jälkeen pitää enää kiinnittää aukkopeite ja pumpata istuinkaukalo tyhjäksi. Nämä tehtävät ovat paljon helpompia vaikeissa olosuhteissa kuin mitkään toveripelastukseen perustuvat pelastustekniikat.

Nykyisin paljon käytettyjä kellukkeita ovat kanootin runkoon muotoillut muoviset puhallettavat ilmasäkit. Ne ovat varmoja ja turvallisia ja sopivat erinomaisesti koskimelontaan. Ilmasäkit myös tukevoittavat kajakin runkoa. Kevyissä lujitemuovikajakeissa tästä on huomattavaa etua. Avoimissa kanadalaiskanooteissa ilmasäkit pitää kiinnittää varmasti. Joissakin malleissa on ilmatiivis vetoketju. Kellukesäkkiä voi siten käyttää myös varusteiden pakkaamiseen.

Useampipäiväisillä retkillä ilmapusseja ei voi käyttää, koska ne vievät pakkaustilat. Jokiretkillä kellukkeina toimivat vesitiiviit varustesäkit ja/tai varustetynnyrit. Toimiva varustesäkki on valmistettu lujasta vesitiiviistä materiaalista ja siinä on hitsatut tai teipatut saumat. Säkin suussa on rullaamiseen perustuva vesitiivis sulkumekanismi. Jos halutaan estää tavaroiden liikkuminen, niin säkki on suljettava sisällä olevien tavaroiden kokoiseksi, jos on tarve maksimoida kelluvuutta, niin säkki suljetaan mahdollisimman suureksi. Tyhjiä varustesäkkejä voi retkelle sattuvalla koskihuvittelupaikalla käyttää tilapäisinä kellukkeina.

Sekä puhallettavat kellukkeet että varustesäkit ovat arkoja mekaanisen kulutuksen aiheuttamalle reikiintymiselle. Erityisesti lujitemuovikanoottien lasikuitupiikit tekevät helposti niihin reiän. Siksi lujitemuovirakenteinen retkikanootti kannattaa heti uutena käydä läpi ja hiomapaperilla poistaa mahdolliset piikit. Myös melojan mukana kanoottiin tuleva hiekka aiheuttaa reikiä.

Uretaanivaahdosta tehdyt kellukkeet eivät voi olla jatkuvasti veden kanssa tekemisissä, sillä ne vettyvät vähitellen.

Kajakkien kelluvuutta parantavien varusteidenkin näkökulmasta johdutaan siihen loppupäätelmään, että eskimopyörähdyksen merkitys aktiivisena pelastautumiskeinona vain korostuu. Välineisiin turvaamisen perustana huono eskimopyörähdyksen hallinta on täysin väärä.

3.2.7.2. Tartuntakahvat keulassa ja perässä ja/tai kansinarut sekä melapidike

Kunnon kansiköysistö ja/tai tartuntakahvat perässä ja keulassa ovat olennaisia kajakin/kanootin varusteita ja niiden merkitys tulee esille, kun meloja on joutunut veden varaan.

Tartuntakahvojen avulla vedessä oleva meloja voi kontrolloida suhdetta kanoottiin. (ks. kohta koskiuinnista kanootin kanssa) Kanootti ei pääse karkuun ja meloja voi estää sen, että kanootti ei törmää hänen päälleen eikä hän törmää kanoottiinsa. Turvallinen tartuntakahva on sellainen, johon käsi ei voi tarttua kiinni. Ahtaat remmi tai köysilenkit saattavat lukita melojan käden vaarallisesti. Tartuntakahvojen pitää kaikissa olosuhteissa kestää se kuormitus, joka niihin voi kohdistua kanootin ja melojan välisestä vedosta. Tämä voima voi maksimissaan olla luokkaa 1,5 kertaa melojan aiheuttama painovoima. Suuremman voiman vaikutuksesta melojan kädet irtoavat varsin lyhyessä ajassa, vaikka pitelisi lenkistä molemmilla käsillä.

Kajakin kansiköydet ovat olennainen osa toveripelastuksessa tarvittavaa varustusta erityisesti merimelonnassa, mutta myös koskimelojien käyttämässä x-pelastuksessa.

Merikajakeissa kansinarut kiertävät kajakin ympäri perästä keulaan kannen laitoja pitkin ja ne kulkevat kajakin kannessa olevien kiinnikkeiden kautta. Parhaissa merikajakeissa kansikiinnikkeet on upotettu kajakin kanteen. Silloin ne haittaavat mahdollisimman vähän kajakin kannella rähmällään olevan pelastettavan liikkeitä. Kansiköysien pitää olla sopivan kireällä, niin että niistä vielä saa helposti kiinni eli käsi menee sujuvasti narun ja kannen välistä. Liian löysät kansinarut voivat erityisesti etukannella aiheuttaa sen, että eskimopyörähdystä tehtäessä mela menee kansinarun ja kannen väliin. Oikeassa hädässä vaatii hermoja huomata tämä ja korjata tilanne. On siis paras tarkastaa narujen sopiva kireys riittävän usein. Kansiköysien on kestettävä se vetovoima, jonka kajakin kannelle kiipeävä meloja saa aikaan.

Perinteisen kokoisissa (pituus noin 3,5 m- 4 m) koskikajakeissa voidaan perä ja keulalenkistä vetää yksi köysi lähelle aukon taka- ja etureunaa asennettuun kiinnikkeeseen (esimerkiksi pultattuun nauhalenkkiin).

Etukannen köyden yhteydessä voi olla melapidikelenkki. Noin 20 cm mittainen köydenpätkä, jonka toisessa päässä on metallinen jousihaka tai muovinen kielellä varustettu haka. Pelastustilanteessa oma ja/tai pelastettavan mela voidaan sitoa varrestaan tällä pidikkeellä nopeasti ja vapauttaa kädet muuhun työskentelyyn. Melapidikkeen pitää olla sen mittainen, ettämelan lavat eivät pääse siitä muodostetun lenkin lävitse. Tämän tyyppinen perinteisen koskikajakin köysistö auttaa x-pelastuksessa veden varassa olevaa nousemaan oman kajakkinsa takakannelle.

Merikajakeissa voidaan edellä selostetun melapidikkeen lisäksi käyttää narunpätkää, jolla mela on varrestaan kiinni aukon etureunan tuntumassa etukannen köysissä. Tämän pidikkeen tarkoitus on estää kovalla kelillä tuulenpuuskaa viemästä melaa. Tekniikan ongelmakysymys on narun sopiva mitta. Liian pitkä naru päästää melan hallitsemattoman kauas, jos se irtoaa käsistä tuulessa tai ote siitä irrotetaan hetkeksi esimerkiksi re-entry & roll tekniikassa. Mela voi olla niin kaukana, että siitä on vaikea käsikopelolla saada otetta. Pidikenaursta vetämällä melan käsiin saamisessa, kuluu turhan paljon aikaa. Paniikki voi yllättää ja eskimopyörähdys jäädä tekemättä. Liian lyhyt naru puolestaan haittaa eskimopyörähdykstä. Toinen ja luultavasti parempi tapa estää melaa karkaamasta on sitoa se kumiköysilenkillä kiinteän otekäden ranteeseen.

Kansiköyden solmimisessa päästään on tupla kahdeksikko varma solmu. Kansiköyden päiden yhdistämisessä tupla kalastajat on hyvä ratkaisu.

3.2.7.3. Peräsinlaitteisto/peräevä

Evät ja peräsinlaitteet ovat kajakkien varusteita. Niistä on apua ja hyötyä erityisesti meriretkeilyssä, mutta joissakin tapauksissa myös jokiretkillä. ”Puhdasoppiset” merimelojat suhtautuvat erityisesti peräsimeen varsin varauksellisesti, koska se ei kuulu nykyisten kajakkien esikuvien varustukseen ja lisäksi peräsintä käyttävän melojan tiedot ja taidot ohjaavista melanvedoista voivat olla arveluttavan puutteelliset. Kajakkikaksikoissa peräsin on lähes poikkeuksetta.

Peräevä estää merikajakin perän sivuliukua keulan pyrkiessä nousemaan tuuleen ja helpottaa siksi suunnassa pysymistä. Peräsinlaitteessa peräsintä voidaan kääntää jaloilla, joten se on vielä tehokkaampi tapa pitää kanootti suunnassa.

Jos kajakissa on peräsinlaite tai peräevä ja sitä käytetään, on olennaista ymmärtää teknisen apuvälineen merkitys. Peräsimellä varustetulla kajakilla ei pidä meloa olosuhteissa, joissa ei selviä takaisin peräsimen rikkouduttua.

On tiedostettava pari asiaa: Ohjaavien melanvetojen hallintaa ei pidä laiminlyödä, vaikka meloisi kajakilla, jossa on peräsin tai peräevä. Peräsinlaite/peräevä on pidettävä kunnossa, jos sellainen kajakissa on, muuten se lisää vaaraa.

Peräsinlaitteisto koostuu muutamasta pääosasta: peräsinevästä, akselista, joka kääntää peräsinevää, vaijereista tai naruista, jotka välittävät jaloista peräsintä kääntävä voiman ja poljin tai T-tikku mekanismista, joka siirtää jalkojen liikkeen köysiin. Nämä mekaaniset osat on tarkastettava riittävän usein, jotta mahdolliset kulumisesta aiheutuvat orastavat viat havaitaan ajoissa.

Useimmissa tapauksissa kannattaa melojan etäisyys peräsimen polkimista tai tikusta säätää ensisijaisesti sopivaksi penkkiä säätämällä ja vasta tämän jälkeen peräsinlaitteistoa säätämällä.

Sama ajattelutapa sopii lievennettynä peräevään. Ei pidä meloa olosuhteissa, joista ei selviä pois, jos evä rikkoutuu (jumittuu kotelon sisälle). Evän siirtomekanismi on tarkastettava riittävän usein kulumavikojen tms. ennakoimiseksi.

3.2.7.4. Jalka- reisi- ja selkätuet

Jalkatuet ja reisituet ovat olennainen osa välitettäessä melojan melontavoima kajakin halutuksi liikkeeksi. Kilpailumuotoisesta ratamelonnasta esikuvansa ammentavassa kuntomelonnassa melotaan suuriaukkoisella kajakilla, jossa ei ole reisitukia. Melojan polvet ovat aukossa kohollaan rinnakkain ja jaloilla poljetaan jalkatukia vasten melavetojen tehostamiseksi. Olennaista tässä on istuimen ja jalkatukien sopiva etäisyys, jotta polvet ovat sopivasti kohollaan ja madollistavat polkemisen. Polkemista voidaan vielä tehostaa kiinnittämällä jalkatukiin remmilenkit, joiden alle jalkaterän kärjet työnnetään. Silloin polkemisessa saadaan aikaan sekä työntö että veto vastaavalla tavalla kuin pyöräilyssä, jos käytetään varvaskoukkuja tai lossipolkimia.

Tilavarunkoisessa pieniaukkoisessa merikajakissakin (jokiretkeilykajakissa) voi polkea jonkin verran. Jos käytetään pedaalijalkatukia, niin se haittaa polkemista. Levyjalkatukea tai tankoa vasten on helpompi polkea. Toisaalta mitä vaativammissa olosuhteissa (meren aallokko, kosken kuohut) melotaan, niin sitä tärkeämmäksi tulee kajakin käsiteltävyys. Silloin väljyydestä, joka mahdollistaa polkemisen on vain haittaa. Mitä teknisemmästä melonnasta on kysymys, niin sitä ”tiiviimmin” melojan pitää istua kajakissaan. Jo perus koskimelonnassa on jalkatuet syytä säätää niin lähelle, että ne suorastaan painavat reisiä reisitukiin ja alaselkää selkäremmiä vasten. Silloin melontatuntuma on täsmällinen eli melan kajakkia ohjaava voima välittyy ilman ”välystä” kajakin liikkeeksi. Tiukasti kajakissaan istuva ei myöskään rajussakaan kaatumisessa tipahda kyydistä, vaikka ei silmänräpäyksessä osaisikaan puristaa reisillään reisitukiin. Free style melonnassa meloja kiristää itsensä jalka- ja reisitukia vasten vipukiristeisellä selkätuen kiristimellä.

Tiukka kajakissa istuminen on luonnollisesti suhteessa melojan taitoihin. Tiivistä istumista ei pidä viedä sellaiselle tasolle, että ei pysty haveritilanteessa vapautumaan kajakistaan. Tässä mielessä esimerkiksi squirt kajakeissa käytetyt jalkojen välissä olevat itsemurhakiilat ovat lajia pitkään harrastaneiden erikoisvälineitä.

3.2.8. Muut ensisijaisesti melontaturvallisuuteen liittyvät varusteet

3.2.8.1. Tyhjennyspumppu

Käyttökelpoisimmaksi tyhjennyspumppu tyypiksi on osoittautunut irrallinen mäntäpumppu. Irtopumpulla voidaan tyhjentää mitä tahansa retkiryhmän kajakkia. Muutama pumppu riittää suurenkin melontaryhmän tarpeisiin. Kiinteä pumppu palvelee vain sitä kajakkia, jossa se on ja vikaantumisenkin kannalta kiinteä ratkaisu on hankalampi. Tyhjennyspumppu on sellaisen meriretkeilyn turvallisuusväline, jossa onnistuneen toveripelastuksen jälkeen pitää kajakin istuinkaukalo pumpata tyhjäksi. Sellaisilla retkillä, joissa rannat ovat lähellä (joet ja suojaisat järvi- tai meren sisäsaaristoretket) ei tyhjennyspumppua välttämättä tarvita, vaan melontaturvaohjeessa mainituksi tyhjennysvälineeksi riittää muovisesta tiivistemehupullosta tehty äyskäri tai vettä imevä sieni.

3.2.8.2. Pilli tai muu äänimerkinantolaite

Pilliksi käy mikä tahansa kosteissa olosuhteissa hyvin toimiva pilli. Palloilulajeissa tuomarien käyttämät pillit ovat sopivia samoin 100 N kelluntapukineen vesiolosuhteisiin testattu pilli. Pilli on parasta kiinnittää melontaliiviin narun päähän. Silloin sitä on helppo käyttää ja se seuraa varmasti melojaa. Kaulassa oleva pilli voi kaatumistilanteessa hukkua ja veden varaan joutuneelle melojalle se olisi varsin käyttökelpoinen tapa kiinnittää huomiota varsinkin olosuhteissa, joissa näkyvyys on huono.

Melonta-alan liikkeissä on myytävänä myös sumutorvea, johon puhalletaan. Siitä lähtee huomattavasti pilliä voimakkaampi ääni. Melojille on olemassa myös ponnekaasulla toimivia sumutorvia.

3.2.8.3. Valkoinen valo

Vähimmillään vesiliikennelain edellyttämäksi valkoiseksi valoksi riittää tarvittaessa sytytettävä taskulamppu. Se ei kuitenkaan ole varsinkaan yksikkökajakilla melovan kannalta käytännöllinen ratkaisu. Taskulampun käyttö vie toisen käden, jota tarvittaisiin melontaan, jos merenkäyntiä on edes jonkin verran. Pimeässä ihmisen tasapaino huononee, koska näköaisti ei tue tasapainoaistia. Käyttökelpoisin ratkaisu valkoisen valon näyttämiseen lienee otsalamppu. Erityisesti nykyiset led tekniikkaan perustuvat pienet ja kevyet otsalamput ovat mainioita, koska ne ovat toimintavarmoja ja valon paloaika samoilla paristoilla on erittäin pitkä. Meloja ei valollaan valaise kulkureittiään, vaan tekee vain itsensä näkyväksi. Siksi heikkotehoinenkin otsalamppu riittää. Voimakkaampi valo vain heijastuu takaisin kajakin kannesta, melan lavoista ja vedestä ja huonontaa melojan hämäränäköä. Jos käytetään kiinteää mastolyhtyä, niin sen on näytettävä valoa kaikkiin suuntiin. Lyhty mastoineen on syytä sijoittaa aika kauaksi melojan taakse takakannelle, jotta se häikäisee mahdollisimman vähän.

Aivan viime vuosina led valoihin perustuva tekniikka on kehittänyt tuotteita myös retkeilykäyttöön. Led valaisimien kiistaton hyvä puoli on valaistustehoon nähden erittäin pieni virran kulutus. Pienet paristot riittävät kymmenien tuntien käyttöön. Melojalle sopiva led valaisin on pienikokoinen otsalamppu. Joissakin tämän tyyppisissä valaisimissa on punainen kaihdin ja lampun saa myös vilkkumaan. On muistettava, että kansainvälisten meriteiden sääntöjen mukaan vilkkuva punainen on lateraaliviitan valo ja tasainen punainen on aluksen vasemman kyljen kulkuvalo. Vilkkuva valkoinen valo on kardinaaliviitan merkki. Melojan ei pidä käyttää punaista eikä valkoista vilkkua, koska siitä ei ole mitään hyötyä ja se on lisäksi selvästi kiellettyä ja voi johtaa väärään vaaralliseen navigointiin. Sen sijaan jatkuva punainen valo kartan valaisemiseen on melojan kannalta parempi, kuin valkoinen valo, koska se häiritsee pimeänäkökykyä vähemmän. Punaista valokiilaa voi vielä tarvittaessa teipeillä rajoittaa pistemäisemmäksi, jolloin se on tyypiltään entistä kauempana laajassa sektorissa näkyvästä veneen kulkuvalosta eikä voi siihen sekoittua, varsinkaan kun valoa käytetään vain pieni hetki kartan valaisemiseen ja valon käyttösuunta on alaspäin kohti kajakin kannella olevaa karttaa, eikä vaakatasossa. Jos meloja havaitsee veneliikennettä on varmuuden vuoksi hyvä vaihtaa valo valkoiseksi. (teksti neuvoteltu Merenkulkulaitoksen Pekka Korhosen kanssa 31.1.05)

3.2.8.4. Melakelluke

Melakelluke on melko tukevasta muovista valmistettu pussi, joka ilmaa täyteen puhallettaessa kiristyy melan lavan ympärille. Ilmaa täynnä oleva melakelluke kannattaa niin paljon, että melaa voidaan käyttää olennaisena tukena vedessä olevan melojan kiivetessä kajakkiinsa.

Melakellukkeen luonteesta turvallisuusvälineenä on syytä tehdä muutamia päätelmiä:

1. Vain ehjä melakelluke voi pelastaa. Muoviin tulee helposti reikiä, joten kellukkeen eheys on testattava riittävän usein.
2. Melakelluke on sellainen tekninen väline, joka tuudittaa helposti turvallisuuden tunteeseen. Jos onnistut uimahallissa kiipeämään matalakantiseen kajakkiin melakellukkeen avulla, niin se ei tarkoita että melakelluke pelastaa sinut tosi tilanteessa, kun olet kaatunut kunnon aallokossa. Jotta melakelluke pelastaa, niin sen käyttöä on harjoiteltava paljon. Mitä korkeampi on kajakin takakansi, niin sitä hankalampaa on melakellukkeen käyttö.
3. Melakellukkeen käyttö re-entry and roll menetelmässä on selvä lisäapu ja tästä tullaankin johtopäätökseen.
4. Melakelluke ei korvaa millään tavalla eskimopyörähdyksen osaamistarvetta, vaan on sitä täydentävä pelastustekniikka (toimii yksin ei tarvita toista melojaa)

3.2.8.5. Hinausvyö ja hinausköysi

Hinausvyö/köysi systeemissä on kaksi pääosaa: melojan vyötäisillä oleva hinausvyö, josta pitää voida irrottautua yhdellä kädellä nopeasti ja vyöstä lähtevä köysi, jonka toiseen päähän hinattava kiinnitetään.

Varustelultaan monipuolisissa koskimelontaan tarkoitetuissa melontaliiveissä hinausvyö on valmiina. Sen jatkeeksi tarvitaan vain köysi. Sellaisenkin ainakin ns. lehmän häntä mallia voi ostaa kaupasta Myös tehdasvalmisteisten hinausvöiden irtoaminen on tarkastettava käytännössä. Merimelontaan tarkoitettuja irrallisia hinausvyö/köysi yhdistelmiä löytyy melonnan erikoisliikkeiden hyllyiltä. Joissakin malleissa köysi on liian lyhyt. Meriolosuhteissa kunnolla toimivan köyden pitäisi olla noin 15 m mittainen.

Hinausvyön ja köyden voi myös rakentaa 4-5 cm leveästä nailonremmistä katkaisemalla sopivan palan ja ompelemalla siihen n. 25 cm matkalle leveää tarranauhaa soljeksi. (Tarranauha ei saa käytössä roskaantua, muuten se ei pidä kunnolla) Vyöhön on jätettävä n. 20 cm pitkä roikkuva pää, josta tarranauhan voi nopeasti käsikopelolla kiskaista auki.

Vyöhön kiinnitettävän vetoköyden pituus on koskimelonnassa noin 2 m, merimelonnassa 15 m. Koskimelojan lyhyessä hinausköydessä tarvitaan jousto. Pätkä punoksella päällystettyä 6-8 mm kumiköyttä toimii hyvänä joustona. Koskimelojan hinausköyttä voidaan vielä lyhentää rakentamalla se kokonaan riittävän venyvästä kumiköydestä. Köyden vapaassa päässä on mahdollisimman helppokäyttöinen (parhaiten toimii jousihaka, josta on runko-osan kärjen lovi viilattu pois) karbidihaka, joka kiinnitetään hinattavan kajakin/kanootin keula- tai perälenkkiin.

Vetovyö on koskiosuuksilla oltava jatkuvasti päällä. Lyhyt hinausköysi voidaan tunkea melojan kainalosta liivin sisään siten, että se on sieltä nopeasti tempaistavissa esiin. Lyhyt kumiköydestä valmistettu lehmän hännäksi kutusuttu hinausköysi voidaan kiinnittää haasta melontaliivin remmien lenkkiin tai hartiaviilekkeeseen.

Merimelojan pitkä hinausköysi on hyvä pakata vyöhön ommeltuun tarralla suljettavaan kangastaskuun. Taskusta köysi purkautuu hinaustilanteen alkuvaiheessa siististi. Näin vältetään aina vaarallinen köysiin sotkeutumisen vaara. Hinausköysi purkautuu pussista vasta hinaavan kajakin loitontuessa hinattavasta kohteesta.

Koskimelojan lyhyt hinausköysi voidaan helposti muuttaa merimelontaan sopivaksi, kun sitä jatketaan ns. liivintaskumallisella heittoliinalla. Heittoliinassa pitää tätä varten olla yksi karbidihaka Heittoliinan on oltava yhden käden saatavilla. Paras paikka merihinauksessa käytettävälle heittoliinalle on melojan edessä kajakin kannella kumiköysiverkon alla.

3.2.8.6. Heittoliina

Koskimelojan heittoköysi on pakattuna kangaspussiin. Kun pidetään köyden toisesta päästä kiinni ja heitetään pussi, niin köysi purkautuu. Uusintaheitto tehdään käyttämällä vedellä täytettyä pussia heittopainona. Heittäjä ei saa kietoa heittoköyttä käsiensä ympäri siten, että ei pysty siitä nopeasti vapautumaan. Todellisessa tilanteessa pitää yrittää uhrin huomio kiinnittää ennakkoon heitettävään köyteen huutamalla, pillin vihellyksellä, melaa tai heittopussia heiluttamalla. Heittoköyden pituus on mitoitettava koskien leveyden mukaan. Pitkällä köydellä vuolasvetiseen kapeaan ränniin heitettäessä liika köysi helposti tarttuu pinta- ja pohjakiviin. Heitettäessä pitkää köyttä kapeassa uomassa heitetään vain sopivan mittaista pätkää. Liika köysi on purettu rannalle. Heittäjän pitää varoa, että ei sotkeudu heittotilanteessa rannalle purettuun köyteen. Uhria ei vedetä köydellä rantaan, vaan kiristyvän köyden annetaan painaa uhri rannan akanvirtaan. Hyvä heittoköysipelastajan paikka on sellainen, jossa köydessä roikkuva uhri ajautuu selvään akanvirtaan.

Paremman puutteessa heittoköydeksi kelpaa myös pyykkinarua hieman vahvempi kelluva polypropeeniköysi, jonka päähän on kellukkeeksi ja samalla heittopainoksi kiinnitetty muovinen kahvallinen tiivistemehupullo (pullossa pari desiä vettä painona).

Kriittisesti pitää suhtautua ohjaajan liivin taskussa pidettävään heittoliinaan, jota on tarkoitus heittää kajakista. Tällaisen heittoköyden on oltava riittävän lyhyt (maksimipituus 10 m) ja heittäjän rutinoitunut koskipelastaja.

Heittoköysi vaikuttaa varusteelta, jonka voi helposti itsekin rakentaa. Omatoimisuuden esteenä useissa tapauksissa on kuitenkin se, että normaalisti rautakaupassa tai veneliikkeissä myytävien kelluvien köysien punonta on niin tiukka, että kankeahkot köydet eivät purkaudu heittopussista. Jos rakennat oman heittoköysipussin, niin varmista sullotun köyden sujuva purkautuminen heittopussista.

3.2.8.7. Hätäraketit tai soihdut

Hätäraketit ovat pyroteknisiä välineitä, joiden käyttöä säädellään laissa räjähdysvaarallisista esineistä ja räjähdysaineasetuksessa. Tavanomaiset kädestä laukaistavat raketit eivät ole ampuma-aseita ja niitä voi täysi-ikäinen henkilö ostaa vapaasti alan liikkeistä. Punaisen hätäraketin laukaisu muuta kuin todellisessa hätätilanteessa on lailla kielletty. Hätäraketeissa on vanhenemispäivämäärä. Merialueella merivartiosto ja sisämaassa poliisiviranomainen voi antaa esimerkiksi veneilyseuroille luvan tiettynä aikana tietyssä paikassa laukaista harjoitusmielessä hätäraketteja. Ensimmäisen ja seuraavan hätäraketin sopiva laukaisuväli on 10-15 min. Mitä kauempana meren ulapalla ollaan, niin sitä perustellumpi on hieman pidempi laukaisuväli suojaisemmissa olosuhteissa laukaisuväli voi olla lyhyempi. Kakkosrakettia seuraavat raketit voidaan ampua lyhyemmällä välillä. Rakettien laukaisuvälillä pyritään siihen, että erityisesti ensimmäisen ja toisen laukaisun välillä kuluu aikaa sen verran, että raketin mahdollinen havaitsija on tehnyt ilmoituksen ja viranomaiset ovat jo tähystysvalmiudessa, kun toinen raketti ammutaan. Merihädässä veden varassa olevan melojan näkökulmasta raketit tulee luonnollisesti myös ampua sellaiseen tahtiin, johon vielä toimintakyky riittää. Meripelastukseen lähtevällä viranomaisella on tunnin hälytysaika. Virka-aikana lähdetään käytännössä heti, mutta virka-ajan ulkopuolella liikkeelle lähtö on hitaampaa, koska pelastajat eivät ole valmiudessa aluksissaan.

3.2.8.8. Kanootin paikkaustarvikkeet ja korjausvälineet

Kosken kivissä kalustoon tulee eriasteisia vaurioita. Sitä varten tarvitaan paikkausvälineitä. Helpohkoilla koskireiteillä (luokka I-II) riittää rulla harmaata ilmastointiteippiä. Jos käytetään lujitemuovikalustoa, niin vaativilla retkillä tarvitaan hartsia, kovettajaa, lujitteita ja työvälineet. On muistettava, että suuri pitoisuus kovettajaa hartsissa voi sytyttää seoksen. Siksi ne on pakattava riittävän erilleen. Polyeteenikalustoon tulleen pienen pistemäisen reiän tai murtuman voi varovaisesti sulattaa umpeen myös kaasuretkikeittimen lämmöllä. Työ vaatii erityistä huolellisuutta, koska liekki on tarkoitukseen aivan liian kuuma: sulava muovimassa alkaa helposti kiehua ja syttyy tuleen. Lisämuoviainetta voi vuolla paikkaustarpeeseen esimerkiksi monien koskikajakkien aukon sisäreunuksesta. Melonnan erikoisliikkeissä myydään myös muovipaikkaukseen tarkoitettuja muovitankoja. Varsinaisesti polyeteenin paikkaamiseen tarvitaan kuumailmapuhallin, mutta tiettömillä saloilla on tultava toimeen vaatimattomilla välineillä.

Polyeteenin pintaa voi periaatteessa yrittää hapettaa nestekaasuliekillä. Hapettamien vaatii 1700 asteen lämpötilan. Jos vaurioituneen alueen onnistuu liekittämään sinisellä liekillä (liekki ei saa lehahtaa oranssiksi), niin tulos lienee tyhjää parempi. Liekitettävää aluetta ei pidä hioa. Liekitetyn alueen liimausominaisuudet ovat liekittämätöntä paremmat ja siihen voidaan paikka liimata uretaaniliimalla esimerkiksi Sikaflexillä tai laminoida lasikuitupaikka epoxihartsilla. Koska hapetuksen onnistumien on epävarmaa, niin paikka voidaan varmistaa popniiteillä.

3.2.9. Muut melonnan turvaohjeessa luetellut varusteet

Melojan ensiapupakkaus on sisällöltään normaali retkeilijän ensiapupakkaus. Tavanomaisia melontaretkeilyyn liittyviä melonnan aiheuttamia ensiapua edellyttäviä vammoja ovat hiertymät, rakot, auringon polttama iho (ennalta ehkäisy unohdettu) ja rasitusvammat, pahimmillaan jännetupen tulehdus. Koskimelonnassa akrobatialiikkeisiin liittyvä tyyppivamma on olkapäänivelen luksaatio kansan kielellä sijoiltaan meno. Huonolla tuurilla tämän vamman voi saada aika tavanomaisessakin koskimelonnassa, jos kaatumistilanteessa mela osuu rajusti kiveen.

Melontaretkeilijän ensiapupakkaus on täysin vesitiivis. Kun melotaan kaukana rannasta, ensiapupakkaus pitää olla pakattuna siten, että se voidaan ottaa esiin rantautumatta.

Maalla tauoilla ja yöleirissä vammojen kirjavuus on laaja. Tavanomaisia pikku ongelmia aiheuttavat leiriaskareissa syntyvät haavat ja pienet palovammat. Melojan leiripaikan usein kallioisilla ja kivisillä rannoilla kaatuminen voi johtaa hyvin vakavaan vammautumiseen. Liukkailla kivillä ja kallioilla pitää liikkua varovaisesti ja joissakin tilanteissa kypärää kannatta pitää päässä maallakin.

Melontaretkeilyyn liittyvä vakava ensiaputilanne on hypotermia sitä varten turvaohjeen kohdassa 4.3 mainitaan lämpösuojain. Yksinkertaisin lämpösuojain on ns. avaruuslakana. Lämpösäteilyä takaisin heijastavalla kiiltävällä pinnalla varustettu muovikalvo tai kangas. Yöretkeläisen lämpösuojaimia ovat luonnollisesti makuupussit ja makuualustat.

Turvallisuuteen liittyvänä melontavarusteena puukkoa ja/tai katkaisuveistä meloja tarvitsee sotkeennuttuaan tai jäätyään kiinni heittoliinojen tai hinausvöiden köysiin tai jopa kansinaruihin haveritilanteessa. Tällainen vaara on erityisesti koskimelonnassa. Erämaaretkillä on perusteltua, että köysistä irtautumiseen sopiva veitsi on jokaisen retkikunnan jäsenen pelastusliivissä.

Olisi hyvä, jos veitsen pystyisi ottamaan käyttöön yhdellä kädellä. Nykyisessä lainsäädännössä teräaseista säädetään järjestyslaissa. Lain tulkinnassa otetaan huomioon myös käyttötarve. Perusteltujen työkalujen käytön pitää myös olla mahdollista. Nopeimmin käyttöön otettava köyden katkaisuväline lienee mekanismiltaan stiletin tapainen laite. Eli työkalun terä ponnahtaa esiin jousimekanismin vaikutuksesta. Tällaisen koskimelojan köyden katkaisutyökalun terän tulisi kuitenkin olla niin muotoiltu, että on ilmiselvästi kyse köydenkatkaisutyökalusta eikä järjestyslain kieltämästä stiletistä. Ylemmällä hallinnon tasolla tämän tyyppisiä kysymyksiä käsittelee Sisäasianministeriön Arpajais- ja Asehallintoyksikkö. (ks järjestyslaki 3. luku 9. §)

Rannalla puukkoa käytetään leiriaskareissa. Turvallisuuteen liittyvää on nuotion sytyttäminen hätätilanteessa. Myös tässä mielessä on hyvä’, että veitsi seuraa melojaa kelluntapukineen taskussa.

Tulentekovälineitä (tulitikkuja, sytyttimiä, mahdollisesti sytytyspaloja) tarvitaan normaaleissa leiriaskareissa, mutta myös hätätilanteissa. Ääriolosuhteissa voi olla perusteltua, että tulentekovälineet ovat jokaisen retkikunnan jäsenen mukana kelluntapukineen taskussa.

Matkapuhelimen vakavampi käyttötarve retkillä liittyy avun hälyttämiseen. Jotta matkapuhelimessa varmasti on virtaa tällaisessa tilanteessa, niin sitä varten kannatta yksi vara akku pakata erikseen, niin, että sitä ei käytetä ollenkaan tavalliseen puhumiseen eikä se myöskään voi purkautua puhelimen mennessä päälle retkitavaroiden puristuksesta.

Pieni tulitikkulaatikon kokoinen radio kuuluu retkikunnan johtajan varusteisiin. Erityisesti meriretkillä sitä tarvitaan turvallisuusmielessä säätiedotusten kuunteluun. Radion ja kännykän kautta saatavat sääpalvelut ovat sopivasti toisiaan korvaavina turvallisuutta lisääviä.

3.2.10. Muut erityisesti melontaretkeilyyn liittyvät varusteet

Varsinaisen melontavarustuksen lisäksi (käsitelty laajasti tässä melonnan turvaohjeen mukaisella tavalla) melojan erityisvarusteet liittyvät pääasiassa yhteen teemaan: kosteuden kanssa pärjäämiseen.

Vesitiiviit varustesäkit turvaavat osaltaan melojan hyvinvointia tauoilla ja leiriolosuhteissa. Varustesäkkejä valmistetaan usean tyyppisistä vesitiiviillä kalvolla varustetusta kankaista. Mahdollisia kyllästysmateriaaleja ovat esimerkiksi PVC ja uretaani. Kankaan vesitiiviyden lisäksi myöskin saumojen pitää olla täysin vesitiiviitä. Vesitiiviys taataan teippaamalla ommellut saumat vesitiiviiksi tai käyttämällä hitsattuja saumoja (esimerkiksi PVC pressua on helppo hitsata). Varustesäkki suljetaan vesitiiviisti rullaamalla säkkiä suusta muutama kierros ja taittamalla rullaus ympyräksi. Säkin suun reunoissa on pikasoljet, jotka lukitsevat rullauksen ympyrän muotoon.

Vuotava varustesäkki voidaan paikata liimaamalla Liqui Sole liimalla kangaspaikka vuotokohtaan. Kankaan laadulla ei varsinaisesti ole väliä, koska vesitiiviyden takaa paikan ja alkuperäisen varustesäkin väliin jäävä liimakalvo.

Kunnollinen varustesäkki on ehdottoman vesitiivis. Siksi vanhat säkit kannattaa aina testata ennen pidemmälle retkelle lähtöä. Varmimmin mahdolliset vuodot paljastuvat, kun säkki täytetään vedellä ja katsotaan kostuuko kuiva päällyskangas mistään kohtaa.

Erityisesti lujitemuovirakenteisissa kanooteissa ja kajakeissa voi olla lujitteen ja hartsin muodostamia teräviä piikkejä, jotka voivat reikiinnyttää varustesäkkiä. Uusi kanootti kannattaa erityisesti saumojen kohdalta aina tarkastaa tässä mielessä ja tarvittaessa hiomapaperilla poistaa piikit. Myös hiekka reikiinnyttää varustesäkkejä, kun varusteiden pakkaamisen ja purkamisen yhteydessä säkkiä usein joudutaan varsin kovakouraisesti sullomaan kajakin kannen alle. Siksi hiekan pääsyä kanoottiin kannattaa välttää ja tyhjennyssienellä voi aina tilaisuuden tullen poistaa hiekan jyväsiä kanootista.

Parhaat varustesäkkikankaat ovat huomattavasti kestävämpiä mekaaniseen kulumiseen liittyviä ilmiöitä vastaan. Yleensä pehmeäpintaiselta tuntuva varustesäkkikangas on paljon herkempää reikiintymään kuin kova melkein peltimäiseltä tuntuva materiaali.

Pitkillä erämaisilla jokiretkillä varusteita joudutaan toisinaan myös kantamaan pitkiäkin matkoja vesistöstä toiseen tai laskettavaksi liian vaikeiden ja vaarallisten koskijaksojen ohi. Silloin kannatta kiinnittää huomiota siihen, kuinka varustesäkkejä voidaan kantaa maalla. Avokanootteihin tarkoitetuissa suurissa varustesäkeissä on kantoviilekkeet kuin repuissa. Osasta kajakkimelontaan tarkoitetuista säkeistä löytyy valmiina kiinnikkeitä, joihin tilapäiset kantoviilekkeet voidaan kiinnittää.

Pitkällä harrastuksessaan oleva meloja voi teettää myös haluamansa tyyppisen varustesäkin. Tilaustyönä tehty varustesäkki voidaan mitoittaa tarkasti johonkin avokanoottimalliin sopivaksi. Kanootin ja säkin kiinnityspisteet voidaan mitoittaa sopimaan toisiinsa. Sellaisia peitealan yrityksiä, joilla on PVC- pressujen hitauslaitteet lienee aika monissa suurimmista kaupungeistamme.

Avokanoottiretkeilijän toinen vaihtoehto varusteiden pakkaamiseen ovat pakkaustynnyrit. Melonnan erikoisliikkeissä myydään vesitiiviillä kierrekorkilla varustettuja tynnyreitä. Teollisuus pakkaa useita kemikaaleja useimmiten sinisiin (muita värejä tiilenpunainen ja harmaa) polyeteeni tynnyreihin, joissa on vesitiiviisti metallivanteella kiristettävä kansi. Melojalle sopivimmat tynnyrikoot ovat 34 ja 68 litran vetoisia. Kaksi rinnakkaista 68 litran varustetynnyriä mahtuu juuri sopivasti tyypillisesti 90 cm leveään retki-inkkariin. Kun ne sidotaan kunnolla paikalleen keskelle kanoottia, ne tukevoittavat myös inkkarin runkoa. Aukkopeitettä käytettäessä ne tukevat sekä peitettä että estävät kanootin runkoa puristumasta kasaan suurissa koskiaalloissa.

Pitkillä maataipaleilla tynnyreitä on selvästi työläämpi kantaa kuin kunnon kantoviilekkeillä varustettuja säkkejä.

Varusteiden pitää olla pakattu siten, että lasti ei pääse missään melontatilanteessa siirtymään siten, että kanootin vakavuus katoaa. Samaan teemaan liittyy se, että painavat esineet pakataan kanootin rungon pohjalle. Pakkausten vesitiiviyden pitää olla myös täysin varmaa. Kaikkein surullisin loppu melontahaverille on se, että akuutista vaaratilanteesta on selvitty, mutta varusteet ovat märkiä ja kuoleman vaaran aiheuttava hypotermia häämöttää. Pakkaamisen irvikuva on tavaroista pullottava musta jätesäkki irrallaan inkkarikanootin pohjalla, valitettavan tavanomainen näky edelleen Suomen kevään tulvapuroilla.

Avokanootissa tai avorunkoisessa kajakissa kastumisen kannalta kriittiset tavarat: leirivaatteet ja makuupussi on syytä kääriä vielä muovisiin jätesäkkeihin ennen varustepussiin tunkemista. Merikajakin vesitiiviissä pakkaustiloissa kannattaa tärkeimmät tavarat varmistaa varustesäkeillä.

Tavarat on oltava kajakissa siten, että mitään ei pääse irti, vaikka kaatumistilanteessa kajakki ajelehtisi koskessa tai aavalla merellä aallokossa pitkäänkin.

Sopivat melontakäsineet on myös kosteuteen liittyvä asia.

Paras ote melasta saadaan paljaalla kädellä. Erittäin pitkiä päivämatkoja melottaessa (yli 50 km/pv) melontaan tottuneisiinkin paljaisiin käsiin voi tulla rakkoja. Ennalta ehkäisevä toimenpide rakkoja vastaan on vauhdin hidastaminen. Hitaampi melontavauhti todennäköisesti estää rakkojen syntymistä, vaikka melottavat matkat pysyisivät yhtä pitkinä. Suolainen merivesi ärsyttää rikkoutuneissa rakoissa aivan toisella tavalla kuin makea vesi. Rakkojen välttäminen on yksi syy käyttää käsineitä.

Kylmässä paljain käsin melomisella on myös rajansa. Tyynessä tai lähes tyynessä voi aurinkoisella säällä meloa paljain käsin jopa pikku pakkasessa, jos on harjaantunut ja tarkenevaa tyyppiä. Pärskivässä aallokossa, tuulessa ja vesisateessa kylmyysraja tulee aikaisemmin vastaan.

Kajakkimelojan perusratkaisu käsineen käyttöön on ns. norsuhanska: löysä rattivartinen hanska, joka kiertää melan varren ja siitä kiinni pitävän nyrkin. Norsuhanskan kangas on vettä läpäisemätöntä ja täysin tuulta pitävää. Löysän hanskan ilmatila lämmittää ja jo vuorittomasta kankaastakin tehdyillä hanskoilla voi meloa pakkasessa. Ote melan varresta on paljaalla kädellä. Pitkillä taipaleilla pitää varoa käyttämästä norsuhanskoja liian lämpöisessä kelissä. Kättä hiostava lämpö edistää rakkojen muodostumista.

Ongelmana rakkoja vastaa suojaavan käsineessä on se, että juuri mikään sopivan ohut ja hyvän melatuntuman säilyttävä käsine ei säilytä meloessa kuosiaan, vaan alkaa pikku hiljaa taittua laskoksille melojan kämmenen ja melan varren väliin. Laskosten kohdalle luonnollisesti tulee rakkoja entistä herkemmin. Yksi käyttökelpoisimmista ratkaisuista lienee halvat nyppyhanskat. Niistä voi vielä leikata sormien päät auki, jolloin hanskat eivät pääse päittämään. Päittävä hanska kiristää sormen päistä. Tämä ilmiö aiheuttaa jännetupen tulehdusta. Nyppyhanskoja kannattaa kokeilla ennen kuin ostaa kalliit melontaa suunnitellut erikoiskäsineet.

Erityisesti kanadalaismelonnassa sellainen neopreenihanska, josta kämmen on jätetty auki on käypä käsine. Aamukylmällä melomaan lähdettäessä koko hanska pidetään kädessä. Kun keli vähän lämpenee, niin ensin yläkädestä ja myöhemmin myös alakädestä voidaan sormet paljastaa eli hanska muuttuu vain lämmittäväksi rannekkeeksi.

Vastavirtaretkeilyn yhteydessä 5.1.2. käsitellään siihen liittyvät erikoisvälineet uittoaisat, vetoköydet ja sauvoimet.

3.2.11. Muu retkivarustus

Perusretkeilyn varustetietous syntyy käytännössä pitkän harrastuneisuuden tuloksena. Satojen ja tuhansien luonnossa vietettyjen tuntien aikana vähitellen syntyy tuntuma, miten varusteiden avulla retkeilijä tukee selviytymistään vaihtelevissa olosuhteissa. Seuraavaan on koottu omien kokemusteni pohjalta itselleni laatima varustetaulukko, jota käytän kaikilla retkilläni varustesuunnittelun perustana. Taulukko on syntynyt 30 vuoden retkeilykokemuksen kartuttamana 18000 kilometrin taipaleella noin 5 työvuotta vastaavana aikana.

Olen taulukkoon koonnut ne viisi retkeilymuotoa, joita olen harrastanut. Uskon vahvasti eri retkeilymuotojen synergiaan. Kaikki retkeilymuodot yhdessä parantavat leiritaitoja, jotka ovat hyvin olennainen osa hyvän mielialan ja toimintatarmon säilyttämisessä pitkillä retkillä. Lisäksi ympärivuotinen retkeily erilaisissa olosuhteissa erilaisilla välineillä antaa mielestäni laajemman perustan arvioida omaa tilannetta suhteessa joihinkin retken tuottamiin haasteisiin ja ongelmiin.

Ei tätä taulukkoa eikä mitään muutakaan pidä pitää tyhjentävänä varusteluettelona. Varustautumisen perusta on aina retki ja ryhmäkohtainen: mitä otamme mukaan juuri tälle retkelle tällä porukalla. Ryhmän oma harkinta on ratkaisevaa, ohjeelliset listat ovat vain tuki.

Vuosien varrella taulukkoni kehittämien on myös rämettynyt juuri siihen tosiasiaan, että jokainen retki on kuitenkin ainutkertainen juttu. Kaikki juuri jollakin retkellä keksityt pienet hienosäädöt eivät enää siirry yleisen taulukon viisaudeksi, vaan jäävät retkikohtaisiksi oivalluksiksi. Epäilen, että muissakin pitkän kokemuksen pohjalta syntyneissä varusteluetteloissa on sama piirre.

Joistakin retkeilyyn liittyvistä yleisvarusteista melontaretkeilyn kannalta lienee muutama havainto syytä esittää.

Varsinainen merimelojan kompassi on merikajakin kanteen kiinnitettävä puolipallon muotoinen hyrräkompassi. Varsin pitkälle melontaretkeilyssä kuitenkin pärjää tavallisilla suunnistuskompasseilla.

Melontaan sopivia karttalaukkuja ovat rullaamiseen ja tarranauhaan perustuvalla vesitiiviillä sulkumekanismilla varustetut karttalaukut. Merimelonnassa varsinkin vaativissa olosuhteissa kannattaa käyttää niin kookasta vaihtoehtoa, mikä kajakin kansiköysien alle sopii. Karttalaukun avaaminen aavalla ulapalla kesken päivää vähänkin pahemmassa kelissä voi olla täysin mahdotonta, ainakin se on turvallisuusriski.

Toinen halpa vaihtoehto karttojen kastumisen suojaamiseen ovat minigrip pussit Käytettäessä 1:100000 mittakaavan retkeilykarttoja mahtuu 4 litran minigip pussin alueelle pituussuunnassa jo varsin pitkä päivämatka ja leveyssuunnassakin noin 20 km.

Nykyisistä retkitelttamalleista kupoliteltat soveltuvat parhaiten meriretkeilyyn, koska ne seisovat pystyssä jo omien kaariensa varassa. Usein kallioisilla leiripaikoilla tästä on hyötyä teltan pystytyksessä. Muuten on enemmänkin makukysymys käyttääkö tunnelitelttaa vai kupolitelttaa, kummallakin on puolensa. Myrskyssä tunneliteltan pystytys on helpompaa ja sen tuulenkestävyys suhteessa vakio tuulensuuntaan on paras. Kupolin tuulenkestävyys on sama kaikkiin tuulensuuntiin, joten se sopii tuulisiin olosuhteisiin, joissa tuulen suunta on vaihteleva. kirja/varusteet.html

4. Melontaturvallisuus

4.1. Yleistä

4.1.1. Luonnossa tapahtuvien liikunta-aktiviteettien turvallisuussuunnittelun perusteista

4.2. Melontaturvallisuus kansallisen melontaturvallisuusohjeen mukaisesti ryhmiteltynä

Kansallinen uuden tyyppinen keskustelu turvallisuudesta johti varsin nopeasti siihen, että Merenkulkulaitos antoi melonnan turvaohjeen ja yhtä nopeasti ohje huomattiin puutteelliseksi ja sitä korjattiin. Jälkimmäinen 1997 annettu Merenkulkulaitoksen turvaohje on se, jonka tässä käsiteltävä Melontaturvallisuuden neuvottelukunnan ohje korvaa. Tässä käsiteltävä ohje on tullut voimaan 24.4. 2002. Tarve Merenkulkulaitoksen ohjeen muuttamiselle oli kahtalainen:

Ohjeessa oli edelleen sellaisia kohtia, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Otan yhtenä esimerkkinä esille melojan tutkaheijastimen. Se sinänsä pienenä esimerkkinä kertoo halustamme muuttaa turvallisuus tekniikaksi ja teknisiksi välineiksi. Jätän lukijoiden arvioitavaksi onko kokonaisuudessaan turvallisuutta lisäävää, jos ohjeessa luetellaan välineitä, jotka eivät ole käytännössä hyväksi havaittuja ja valmiita lähes jokaisesta alan erikoisliikkeestä ostettavissa olevia tuotteita vai onko tämän tyyppinen ohjeistus paremminkin johtamassa harhaan ja luomassa hämminkiä.

Tutkaheijastimen pääseminen Merenkulkulaitoksen ohjeeseen saakka lienee eräänlainen tekniikkakeskeisyydestä kertova paljastava lapsus. Paljon vakavammassa mielessä tämän tyyppinen turvallisuusasenne esiintyy silloin, kun määritellään esimerkiksi, mitä nykyaikaisia elektronisia laitteita melojalla pitää turvallisuuden vuoksi olla mukanaan (radio, kännykkä, GPS, VHF). Mitä enemmän tämän tyyppistä varustusta on mukana, niin sitä enemmän huomiosta ja ihmisen psyykkisestä kapasiteetista suuntautuu pois melonnasta. Teknisesti kehittynyt ympäristö luo aina mielikuvaa turvallisuudesta ja tilanteen hallinasta ja kasvattaa riskinottoa (esimerkiksi moottoritiellä ihmiset ajavat autolla paljon nopeammin kuin mutkaisella soratiellä ja nykyaikaiset autot sisältävät paljon elektronista säätelyä, joka normaalitilanteessa helpottaa vaikeissa olosuhteissa ajamista, mutta voi samalla estää kuljettajaa itse kehittymästä havaitsemaan vaarallisia olosuhteita. Liikenneturvan asiantuntija kiinnitti tähän aiheesta huomiota heti tuoreeltaan 17.3 05 tapahtuneen Suomen historian pahimman ketjukolaripäivän jälkeen) Lisäksi monimutkainen säätötekniikka on aina riski sinänsä, koska se monimutkaisuutensa vuoksi on vaikeasti ylläpidettävää erityisesti retkiolosuhteissa. Riskitason kasvattaminen nojautumalla tekniikkaan toteutuvan riskin torjunnassa sisältää sen ansan, että tekniikka ei toimi tyydyttävällä tavalla riskin lauetessa juuri silloin kun sitä eniten tarvittaisiin – tilanne saattaa muodostua pahemmaksi kuin tilanteessa jossa teknisiä apuvälinettä ei ole, koska tilanteessa olevien ihmisten orientaatioon tule yksi teema lisää – vieläkö yrittäisin käyttää/ korjata … tekniikkaa vai…

On korostettava sitä että, melomassa ollaan luonnossa ja tarkoituksellisesti kaiketikin normaalia arkea etäämpänä teknisestä kulttuuristamme. Mistä sitten tulee se into, jolla retkeily- ympäristöä ollaan teknologisoimassa. Jos joku haluaa muuttaa retkeily-ympäristönsä kasvavassa määrässä tietotekniikaksi, niin kai tämä on sallittava, mutta jos tämän tyyppisestä kehityksestä tehdään velvoittava normi, niin silloin ollaan käsittääkseni kadottamassa osa siitä perus ideasta, minkä vuoksi monet ihmiset luontoon retkelle lähtevät. Kaikessa normittamisessa pitäisi lähteä siitä, että perinteiseen retkeilyn maailmaan kuulumattomien teknisten välineiden mukana kuljettaminen ei ole normivaatimus. Normaaliin yksilön vapaus käsitteen piiriin pitää kuulua oikeus liikkua luonnossa ilman nykyaikaisia monimutkaisia kontrollijärjestelmiä sekä yksityisesti että kaupallisesti. Silloin, kun mukana ei kanneta GPS:ää, VHF:ää, kännykkää, tietokonetta tai radiota on tämä vain tiedostettava ja retken riskitason valinta ja muu turvallisuudesta huolehtiminen oltava sen mukaista.

Jos retkeilyn turvallisuusvaatimukset jokseenkin suoraviivaisesti johdetaan teollisen kulttuurimme muilta toiminnan alueilta erityisesti työturvallisuuden piiristä, niin silloin edellisessä kappaleessa esittämäni varauksellinen suhtautumien teknisiin laitteisiin jää varmasti toteutumatta. Teollisen kulttuurin työturvallisuusnäkökulmasta katsottuna retkeilyssä esiin tuleva eräänlainen alkeellisuus ei ole työturvallisuuden näkökulmasta itseisarvo, vaan siitä erityisesti pyritään pois. Siksi siltä suunnalta ei ole odotettavissa tukea retkeilyn "luonnon mukaiselle alkeellisuudelle". Korostettakoon vielä, että "luonnon mukainen alkeellisuus" on osa retkeilyn ydintä.

Toinen syy sille, miksi Merenkulkulaitos ei ollut enää halukas antamaan turvallisuusohjetta nimissään oli Suomen uusi perustuslaki. Merenkulkulaitoksesta viestitettiin, että uuden perustuslain hengen mukaista ei ole se, että viranomainen antaa nimissään ohjeita, jotka kuitenkaan eivät ole lakeja eivätkä asetuksia. Tällaista viranomaisnormituksen jatketta laeille ja asetuksille pidettiin uuden perustuslain hengen vastaisena.

Hieman toisenlaista viranomaiskulttuuria on edustanut Kuluttajavirasto, joka on innolla ollut laatimassa ohjeita, eikä ole erityisesti pitänyt huolta siitä, että luontomatkailun ja retkeilyn kentällä ymmärrettäisiin se, että nämä ohjeet ovat velvoittavia viraston määräysvallassa olevalle julkishallinnolle (käytännössä lähinnä terveystarkastajille)mutta tarkasti otettuna vain ohjeita aktiviteettien järjestäjille.

Pitkän, mutta käsittääkseni asian laajuuteen liittyen silti aivan liian lyhyen ja pintapuoleisen filosofoinnin päätteeksi itse asiaan eli kansalliseen melontaturvallisuusohjeeseen. Ohje esitetään seuraavassa siten, että sanatarkka ohjeen teksti on SkaL palstalla ja tämän kirjoittajan tulkintaehdotukset melonta palstalla ja opetusvinkit luonnollisesti opetus palstalla.

4.2.1. Soveltaminen

4.2.1.1.

4.2.1.2.

Ohjeen soveltamisalassa kysymyksiä herättää, mitä on muutoin järjestetysti tapahtuva melonta. Ainakin julkisesti ilmoitetun melontatapahtuman järjestäminen, vaikka tapahtuman järjestämisellä ei ole ansiotarkoitusta eikä järjestäjänä ole järjestöä eikä mitään muutakaan "virallista" organisaatiota lienee muuta järjestettyä toimintaa. Samoin sopii kysyä, milloin tuttavuuteen perustuva jokamies liikkuminen muuttuu ryhmän kasvaessa järjestetyksi toiminnaksi. Tämän kirjoittajan kanta on se, että muutamaan henkilöautoon mahtuva tuttavuuteen perustuva toiminta ei ole järjestettyä toimintaa tässä tarkoitetulla tavalla, koska tämän tyyppisessä toiminnassa ei ole selkeää perustaa johtajuuden ja vastuun määrittelylle. Toiminnalla ei ole ennakkoon määriteltyä vastuutahoa, ei dokumentoitua järjestäjää, ei kerätä osallistumismaksuja jne. Hieman vainoharhaisesti voi esittää kysymyksen, muuttuuko jokamiesretki järjestetyksi toiminnaksi, jos joku ryhmän jäsenistä on niin velvollisuuden tuntuinen, että laatii hyvää tarkoittaen kirjallisia ohjeita toisille ja samalla ehkä tietämättään lisää omaa vastuutaan. Tämän tyyppisten vedenjakajaperiaatteiden pitäisi olla selkeitä. Ei liene mitään järkeä siinä, että muuten selkeästi jokamiesretkeläisten tarvitsee missään muodossa harkita dokumentoidun retkiohjeistuksen laatua ja määrää siksi, että ohjeiden määrä ja laatu olisi yksi tekijä määrittelemässä, onko kyseessä jokamiesretki.

4.2.2. Kanootin rakenne

4.2.2.1.

Vaikka pääsääntö on se, että melalla liikutettavat vesikulkuneuvot ovat kanootteja, niin silti voidaan perustellusti kysyä, onko esimerkiksi tynnyreistä ja lankuista kasattu lautta kanootti, vaikka sen ainoa käyttövoima olisi melominen. Tällainen kysymys voi tulla vakavassa mielessä esille esimerkiksi seikkailutoiminnassa, jossa osallistujaryhmä kasaa tilapäisen melottavan lautan tai vaikkapa risudonitsin ja tilanteen vaarallisuudesta ja turvajärjestelyjen puutteesta johtuen tapahtuu onnettomuus. Viranomaisilla, viimekädessä oikeuslaitoksella on kyllä jälkikäteen keinot ja valta keksiä, mistä oli kysymys, vaikka ennakkoon voisi olla kovin vaikea saada asiaan liittyvää viranomaistulkintaa. Tämä tarkoittaa siis sitä, että melottavilla tilapäisvälineillä liikuttaessa on toimittava niin vaarattomissa olosuhteissa ja muut turvallisuusjärjestelyt on hoidettava siten (esimerkiksi kelluntapukineiden käyttö ja tapahtuman järjestäjien pelastusvalmius käyttämällä esimerkiksi venettä tai kanoottia), että sellaista vahinkoa ei satu, että edellä käsiteltyjä kysymyksiä pitäisi esittää oikean onnettomuustapauksen yhteydessä.

4.2.2.2.

Luovutettaessa kanootti sen omistajalta (siltä taholta, joka siitä on tällä hetkellä vastuussa) edelleen on kysymyksessä sopimussuhde. Lain yleisperiaate on sopimusvapaus. Jos jompikumpi sopijapuli kokee sopimustilanteen epävarmaksi, niin sopimustilannetta voidaan selkeyttää kirjaamalla kanoottiin liittyvän vastuun siirtyminen sopimukseen. Esimerkiksi kanoottivuokraamo voi jo painettuun vuokrasopimukseen kirjata vuokralle annetun välineistön käyttötarkoituksen, kaluston luovutusajankohdan kellonajan tarkkuudella sekä tekstin, joka ilmaisee että vuokralle antaja on informoinut vuokraajaa melontaturvallisuuteen liittyvistä tekijöistä. Näiden melontaturvallisuuteen liittyvien tekijöiden lisäksi sopimuksessa on syytä käsitellä sitä, mitä vuokra kattaa eli, jos kanootti särkyy, hukkuu, varastetaan tms., niin kuka silloin on taloudellisessa vastuussa. Erityisesti ammattimaisessa kanootinvuokrauksessa huolellisesti ennakkoon mietitty kirjallinen vuokrasopimus on yrittäjän näkökulmasta turvallisuusasiakirja suoja sitä toistaiseksi onneksi pientä asiakasjoukkoa kohtaan, joka kuvittelee, että kanootin vuokralle antaja on vastuussa hänen väärästä tai osaamattomasta kaluston käyttötavastaan kenties satojen kilometrien päässä vuokraamosta ja useita päiviä vuokrakaluston luovutuksen jälkeen. Tilanteessa, jossa vuokra-asiakas on melonut pitkällä komposiittirakenteisella merikajakilla koskisella tulvapurolla ja särkenyt kajakin ja/tai aiheuttanut itselleen tapaturman ei ole yhdentekevää lukeeko vuokrasopimuksessa vuokratun kajakin vai merikajakin. Jälkimmäisessä tapauksessa on paljon selkeämpää, että vuokraaja on käyttänyt saamaansa kalustoa väärällä tavalla.

Myös kuluttajansuojasta ja yleisestä turvallisuudesta huolehtivien viranomaisten (poliisi, rajavartiolaitos, pelastusviranomaiset, kuluttajaviranomaiset jne. pitäisi näissä yhteyksissä aina harkita tarkkaan, millaisia tulkintoja heidän turvallisuutta korostavista neuvoistaan voidaan tehdä. Käsitykseni mukaan kuluttajansuojaa ja palvelun järjestäjän vastuuta korostavien puheenvuorojen joukkoon kyllä sopisi muutama selkeästi lain mukainen hu8omautus jokaisen ensisijaisesta vastuusta omasta toiminnastaan. Hyvää tarkoittava turvallisuusajattelu kääntyy silloin itseään vastaan, kun kuluttaja mieltää aina toiset vastuuseen eikä osaa ajatella omaa ensisijaista vastuutaan. Tästä lienee esimerkiksi maantieliikenne hyvä esimerkki – kuinka monen mielestä aina joku toinen teki väärin ? Kanoottien ominaisuuksista enemmän kohdassa3.1. Kanootti ja kajakkityypit

4.2.2.3.

Noin 11,5 kg rautaa ilmassa punnittuna kumoaa vesilastissa olevassa kanootissa veteen uponneena (raudallakin on noste) noin kanoottia kelluttavan 100 N voimaan. Toinen tapa on punnita kelluttavuutta testaava painolasti vedessä jousivaalla. Kanootin kellumien vesilastissa vaakasuorassa on aivan olennaista. Pitkää pystyssä kelluvaa merikajakkia tai inkkarikanoottia on yhden pelastusmelojan täysin mahdotonta tyhjentää vesillä ja pystyssä kelluvan retkivarusteilla lastatun aluksen tyhjentäminen vesillä saattaa olla pelastusmelontataitoiselle ryhmällekin täysin ylivoimainen haaste, vaikka toimittaisiin täysin tyynellä säällä.

Käytännössä melontaturvallisuuden jossakin tilanteessa ratkaisee aina kolme päätekijää, vesistö (kosken, meren sen hetkinen tila), käytetty tekniikka (kanootti, kellukkeet, liivit kypärä, aukkopeite, melojan vaatteet jne.) sekä melojan (melontaryhmän) tilanne (tieto- ja taitotaso sekä senhetkinen psykofyysinen vireystila). Tällä perusteella kanootin valmistaja, joka vastaa vain yhden päätekijän tärkeimmästä komponentista ei voi kategorisesti kertoa mikä sopii mihin. Esimerkiksi merikajakilla voi hyvin laskea isojen jokien vuolaita koskia, joissa kivet ovat harvassa. Polyeteeninen merikajakki on kenties paras yleisväline tämän tyyppiseen melontaan varsinkin, jos nopeutta arvostetaan ja toisaalta koskikajakki on hyvä väline taitavan melojan käsissä meren rantatyrskymelontaan.

Valmistajien ilmoitukset koskikelpoisuudesta ovat varsin hataria ja joissakin tapauksissa todella koskikelpoisessa kajakissa tai vaikkapa aukkopeitteessä lukee "for professionals only". Tämä viimeinen fraasi ilmentää sellaista alunperin amerikkalaista kuluttajansuoja ajattelua, joka on pakottanut teollisuuden tällä tavalla irtisanoutumaan tuotteensa käyttötarkoituksesta. Ammattimelojiahan on maailmassa melojien kokonaismäärään verrattuna häviävän vähän vain murto-osa siitä, paljonko näitä for professionals only tuotteita myydään.

Edellisen perusteella pitäisi olla selvää, että melovassa ryhmässä pitää aina olla joku henkilö, joka on melontataidoiltaan ja kokemukseltaan sellainen, että kykenee arvioimaan koko ryhmän kaluston soveltuvuuden tilanteen melontaolosuhteisiin. Tämä on varsin vaativa tehtävä, jos on vastikään tutustunut melontakumppaneihinsa, eikä oikein hahmota heidän melontataitojensa rajoja. Tehtävä on niin vaativa, että on myös syytä korostaa juridista yleisperiaatetta – jokainen ensisijaisesti itse vastaa omasta toiminnastaan. Kokenut meloja kyllä pystyy kertomaan oman näkemyksensä, mutta on kovin vaikea tällaisissa asioissa sanoa toisen ihmisen puolesta jotkin varmaa. Ristiriita syntyy silloin, kun kokematon haluaa ottaa kokeneen neuvoa suuremman riskin. Melontatilanteen vastuuhenkilön on koskimelonnassa epävarmuutta kohdatessaan turvallisinta tarvittaessa positiivisesti kannustaa riskisuorituksen väliin jättämiseen ja/tai maa ohitukseen.

4.2.3. Kanootin varusteet

4.2.3.1.

Katso enemmän meloista kohdassa3.2.1.Melat

Melojan kelluntapukine on tyypillisesti 50N tyyppinen. 50N tarkoittaa sitä, että yli 70 kg painavalla henkilöllä(L koko ja siitä ylöspäin) kelluvuus on vähintään 50 N ja liivi on läpäissyt Euroopan standardisoimisjärjestön määrittelemät tyyppitarkastukset sekä valmistusprosessin tarkastuksen, jotka määrää EU:n henkilösuojaindirektiivi. Normisto on uusiutumassa. Lasten tai pieni aikuisten 50N pukine ei kelluta välttämättä 50 N voimalla. Paras retkeilijän melontaliivi on palkkirakenteinen, läppäliivit ovat yleiskäyttöisiä, koska ne sopivat monen kokoisille. Muita mahdollisia melojan kelluntapukineita ovat 150 N ja 275 N normin mukaiset ns. paukkuliivit, joissa meloja käyttää käsilaukaisua. Paukkuliivin riskitekijä on sen eheys. Kaasulla täyttyvästä vuotavasta liivistä ei luonnollisestikaan ole pelastajaksi. Koska liivin vuotavuus näkyy vain silloin kun liivi täytetään on riski ilmeinen verrattuna perinteiseen liivin, jonka rakenteellinen eheys on koko ajan nähtävissä. (ks. liiveistä enemmän kohdassa 3.2.2. Melontaliivit).

Myös ennen edellä kuvatun säännöstön voimaantuloa valmistetut kelluntapukineet ovat edelleen laillisia, jos ne ovat ehjiä eivätkä ole menettäneet olennaisesti kelluttavuuttaan. Vanhojen tuotteiden myynti kelluntapukineena on kielletty.

Kajakissa aukkopeite on pakollinen mukana pidettävä varuste. Kauniilla ilmalla ei toki aukkopeitettä tarvitse pitää päälle puettuna kunhan se tarvittaessa kyetään pukemaan. Koskimelonnassa voidaan käyttää suurta avokanootin kattavaa aukkopeitettä korvaamaan osittain kelluttavuutta lisäävien ilmapussien tai vastaavien tarvetta. Melottaessa kaksikkoa yksin tämä sääntö kirjaimellisesti tarkoittaa sitä, että vapaassa aukossa pitää olla sokkopeite. Aukkopeitteistä enemmän kohdassa 3.2.6. Aukkopeitteet

Kiinteä kahva voi murtua kosken kiveen. Kiilaava narulenkki voi vammauttaa pelastettavan käden. Paras tartuntakahva lienee köysilenkki, joka on kokonaan päällystetty pehmeällä muoviputkella (kasteluletkulla). Kansiköysistö on pisimmälle kehitetty ja tarpeellisin merikajakeissa, koskipelastajan kajakissa pitää olla etu- ja takakannella yksi kanootin päistä aukon reunoihin ulottuva köysi Vesillä tapahtuvaa kajakkipelastusta varten kansiköysistöön pitää kuulua melaparkki. Mitä sulavammin merikajakin kansiköysistön kiinnikkeet istuvat merikajakin kanteen, niin sitä helpompaa on pelastustilanteessa uhrin jälleen kömpiä kajakkiinsa. Kansiköysistön pitää olla sopivan kireällä niin, että eskimopyörähdystä tehtäessä mela ei luiskahda kansiköysistön ja kajakin rungon väliin ja toisaalta niin, että pelastustilanteissa kansiköysistöstä saa helposti napakan otteen. Lisää tartuntakahvoista ja kansinaruista kohdassa 3.2.7.2.

Yksinkertaisin tyhjennyslaite kajakkimelonnassa on sieni. Kanadalaiskanootissa kahvallisesta mehupullosta tehty äyskäri toimii mainiosti. Merimelonnassa tarvitaan ainakin yksi tyhjennyspumppu yhdessä melovaa ryhmää kohden. Jos on olemassa ryhmän hajoamisriski, niin, jokaisella osastolla pitää olla tyhjennyspumppu (olennainen käyttötarve modified x tyyppisessä pelastuksessa, jossa kajakkia ei onnistuta muutoin tyhjentämään). Aiheesta myös kohdassa 3.2.8.1.

Katso kypärä kohta 3.2.3.

Vedellä täyttyneen avokanootin hallittavuusvaatimus tarkoittaa sitä, että lähes koko kanootti on täytettävä ilmapusseilla.

4.2.3.2.

4.2.4. Melojan varusteet

4.2.4.1.

Mikä tahansa hyväksytty kelluntapukine (PFD) on kelvollinen, jos sen päällä pitäminen ei haittaa tai vaaranna melontatilannetta. Koskimelonnassa paras ratkaisu on 50 N luokan mahdollisimman kelluttava (käytännössä 70- 80 N) palkkiliivi, jossa on sopivasti taskuja (ks. kelluntapukineista toisaalla tässä ohjeessa kohta 4.2.3.1. ja myös 3.2.2.)

4.2.4.2.

"Long John" tyyppinen neopreenihaalari (märkäpuku 3-4 mm vahva) + hyvä vesitiiviillä ranne- ja kaulamanseteilla varustettu vesitiivis melonta-anorakki on hyvä kylmissä vesissä peuhaavan koskimelojan perinteinen asuvaihtoehto. Anorakin alle puetaan tarpeellinen määrä urheilukerraston paitoja/fleece pusakka. Toinen kylmien vesien käypä vaihtoehto on kokokuivapuku, jossa on vesitiiviit mansetit, jaloissa voi olla myös umpisukat, mutta ei raskaita puvussa kiinni olevia jalkineita.

Anorakkien ja kuivapukujen paras valmistusmateriaali on hien ulos hengittävä mutta vettä läpäisemätön kangas esim. GoreTex. Vain kolmikerros kangas on käypä. Merimelonnassa kokokuivapuku on paras ratkaisu jääkylmiin olosuhteisiin. Jalkineina kävelypohjalla varustetut neopreenitossut ovat turvallinen ratkaisu. Niiden huono puoli on hiostavuus. Koskiveden hieman lämmittyä voidaan käyttää erillistä lähes vesitiivistä kangashousua ja melonta-anorakkia (vrt yllä) Alle kannattaa pukea neopreenishortsit ja niiden päälle sopivasti alusvaatteita. Katso pukeutumisesta myös 3.2.4. ja 3.2.5..

Kivisessä koskessa ei koskaan pidä meloa "uima asussa" naarmuuntumis- ja ruhjevaaran vuoksi - aina vähintään kokohaalarimallinen pitkähihainen ja pitkälahkeinen urheilukerraston haalari (erilliset housut koski riisuu uimasilleen joutuneen melojan päältä).

Kypärät ovat CE- normitettuja henkilösuojaimia ja melontaan löytyy omia kypärätyyppejä. Perinteisesti jääkiekkokypärää on käytetty melontakypäränä ja se onkin siinä käytännössä toiminut hyvin. Ilmeisesti suomessa ei ole tapahtunut yhtään melontaonnettomuutta, jossa syytekijänä olisi ollut jääkiekkokypärän käyttö melontakypäränä. Toinen asia on, onko sen käyttö melonnassa EU:n henkilösuojainsäädösten mukaista, ilmeisesti ei. On kuitenkin aiheellista kysyä, onko normittaminen edistänyt sitä mihin sillä kaiketi pyritään, turvallisuutta ja kuluttajansuojaa.

Kypärä suojaa päätä iskuilta. Iskun voimakkuus johtuu törmäysnopeudesta. Melonnassa tämä nopeus on melko alhainen. Melomalla meloja saavuttaa koskikalustolla maksimissaan hieman yli kymmenen km/h nopeuden ja koski voi poikkeuksellisesti Suomessakin virrata jopa kilpapyöräilijän vauhtia. Iskuun luonnollisesti vaikuttaa myös iskeytyvä massa. Melonnassa se ei ole vain ihmisen pää ja siihen liittyen vartalo (riippuu törmäyskulmasta), vaan myös iskua vahvistava virtaava vesi. Toisaalta sama vesi väistää kaikki kosken kivet, joten ennen iskua vesi myös vaimentaa. Jo tällä perusteella voi sanoa, että lähes kaikkien kypärien on törmäysenergioiden kannalta oltava vähintään samalla tasolla kuin melonnassa. Kaatumisisku pintakiviin on melonnassa vaatimaton, koska kaatuminen tapahtuu istuma-asennosta eli gravitaation aiheuttama törmäysnopeus on pienempi kuin vaikkapa kävelyssä. Liukkailla kivikkoisilla kosken rannoilla saattaa kypärän käyttö olla joen rannalla käveltäessä yhtä perusteltua kuin meloessakin.

Käytännössä olennaista kypärän käytössä on sen sopivuus päähän, Mahdollisuus säätää kypärä niin, että se pysyy hyvin paikallaan myös iskutilanteessa. Kypärän on myös suojattava koko pää. Pyöräilykypärä on tässä mielessä usein melontaan soveltumaton, se ei suojaa koko päätä eikä pysy paikallaan. Todellisuudessa tällainen kypärä suojaa huonosti myös pyöräilyssä tilanteessa, jossa pää osuu kaksi kertaa peräkkäin kovaan esteeseen.

Hyvä melontakypärä suojaa niskan ja korvantaukset ja tulee otsalle kulmakarvojen tasalle, jolloin se suojaa osittain myös nenän. Jotta näin olisi, niin kypärä ei saa valahtaa niskaan, mitä paksumpi on kypärän otsaosa, niin sitä paremmin se suojelee kasvoja pyyhkäiseviltä kiveniskuilta. Kypärästä pitää tulla vesi pois eikä siinä saa olla niin suuria reikiä, että vaarallisen lujat puun oksat voisivat niihin tarttua ja aiheuttaa melojalle niskavamman. Kiipeilykypärä ei sovi melontaan, koska sen on irrottava päästä riittävän kovan nykäyksen seurauksena

Tällä kypäräkritiikillä haluan sanoa sen, että normit sinällään eivät takaa mitään, kypärän on sovittava normista riippumatta käyttäjänsä päähän ja oltava oikein säädetty. Toisaalta mikä tahansa laitonkin kypärä on lähes aina parempi kuin tarkasti ottaen laillinen kypärättömyys.

CE-normitetut kypärät ovat hyvä esimerkki säädoksistä, jonka joidenkin pirteiden hyötyjä (perusteltavuutta) on vaikea nähdä ruohonjuuritasolta. Henkilösuojaimia koskevassa valtioneuvoston päätöksessä sanotaan, että henkilösuojaimen pitää olla tyyppihyväksytty ensikertaa käyttöön otettaessa tai markkinoille saatettaessa. (päätös on vuodelta 1993, sitä vanhemmat kunnossa olevat tuotteet ovat laillisia, mutta niitä ei saa myydä edelleen). Tästä päätöksestä seuraa sellainenkin omituisuus, että ilman kypärää melominen on laillista (Suomessa ei ole kypäräpakkoa, melontaturvaohjeet ovat vain ohjeita), mutta normittamaton uusi kypärä on laiton (ainakin valmistajan ja myyjän kannalta). Tämä tilanne onkin jo poikinut porsaanreiän. Suomesta on voinut normin voimassa olo aikana hankkia normittamattoman kypärän aihion, josta voi itse rakentaa kypärän! Järki hoi!! Taustana porsaan reikien haulle on se, että kypärätyypin testauttamiskustannus on moninkertaistunut EU laajuisen henkilösuojainsäädöksien tultua voimaan.

Oikeata kuluttajansuojan kehittämistä henkilösuojainten varsin velvoittavien normien kehittämisessä olisi ollut se, että EU:n kansalaisia edustavat tahot Euroopan laajuisessa standardointityössä olisivat ajaneet läpi moneen lajiin sopivan yleiskypärän normin. Moneen lajiin testattua yleiskypärää varmasti käyttäisivät sekä urheilulliset kansalaiset, että ammatikseen kypärän käyttöä edellyttäviä ohjelmapalveluita tarjoavat yritykset. Nykyinen normisto palvelee liian hyvin urheiluvälineteollisuutta myynnin edistämisen näkökulmasta. Katso kypärät myös 3.2.3. ja turvaohje 4.2.3.1.

Pillillä saadaan ainakin joissakin olosuhteissa kantavampi varoitusääni kuin huutamalla. Kelluntapukineisiin henkilösuojainsäädösten mukaan kuuluva pilli on osa henkilösuojainta ja tarkasti ottaen sitä ei (ehkä?) saisi vaihtaa toisenlaiseen pilliin. (Henkilösuojaimen omatoiminen muuttaminen ja korjaaminen on hyvin säädeltyä.) Katso myös 3.2.8.2.

Kompassi ja kartta ovat luonnollisia melontaretkeilijän varusteita. Hyvissä merikajakeissa on valmiina kannessa sopiva paikka hyrräkompassille. Tämän tasoisen kompassin tarve on ilmeinen avomerimelonnassa kovassa kelissä. Järviretkillä meren saaristossa ja joilla pärjää mainiosti tavallisella suunnistajan kompassilla. Kartan on kestettävä vettä eli sen on oltava veden kestävästä materiaalista, tai veden kestävällä pinnoitteella laminoitu ja/tai veden vesitiiviisti suljettavassa karttalaukussa. Katso myös 3.2.11.

Vesiliikenteen säännöt edellyttävät että kanootista pystytään tarvittaessa (huono näkyvyys pimeä) näyttämään valkoista valoa. Katso valosta myös 3.2.8.3.

Melakelluke on tekninen turvavaruste eli oikein ymmärrettynä se on lisäturva, jota voidaan tarvittaessa käyttää. Jos melakelluke ymmärretään syyksi välttää kunnollisen eskimopyörähdyksen opettelu tai syyksi olla kunnolla opettelematta ainakin muutamia peruspelastustekniikoita (x ja modified x) ei olla ymmärretty melontaturvallisuuden perusfilosofiaa. Pelastautumiskeinoja pitää olla useita ja lähes aina ensin käytetään aktiivisia keinoja. Melakellukkeen käyttöä kannattaa harjoitella re-entry and roll tekniikan apulaitteena. Katso myös 3.2.8.4.

On korostettava sitä, että melonnan (melojan) näkyvyyden tulee tapahtua melonnan ehdoilla. esimerkiksi ajoittain muun veneilyn suunnalta jopa viranomaisiin kohdistuva vaatimus siitä, että melojien tulisi käyttää turvaviiriä on hyvä esimerkki väärästä turva- ajattelusta. Suoraan sanottuna siinä katsotaan asioita isomman puoleisen jahdin komentosillalta. siltä katsottuna on tietysti selvää, että mitä isompi lipputanko ja lippu merikajakissa on, niin sitä näkyvämpi. Melonnan näkökulmasta kaikenlaiset lipputangot ja viirit ovat kuitenkin eskimopyörähdystä ja muita pelastustekniikoita olennaisesti haittaavia. Siksi niistä ei pidä liittää velvoittavaan turvallisuuskulttuuriin. Melojien vastaus turvaviirikeskusteluun on kirkasväriset ja heijastavilla tarroilla päällystetyt melan lavat. Ne näkyvät paremmin kuin mikään viiri, koska liikkuva mela (liike) on havaittavampi kuin vastaavan kokoinen enemmän paikallaan oleva esine. Toisaalta melan lavat ovat märät ja aina vähäisessäkin auringon paisteessa märän melan lavan välähdys ja pärskeet näkyvät paljon kauemmaksi kuin mikään muu kanoottiin ja melojaan liittyvä piirre.

4.2.4.3.

Koskimelonnassa käytetään lyhyttä hinaajaan vyöllä kiinnitettävää hinausköyttä, joka voi olla kokonaan elastista kumiköyttä. Ainakin osittainen jousto on hyvin tarpeellinen. Vyö voi olla erillinen tai osa kelluntapukinetta. Köyden pitää olla venyneenä jonkin verran pidempi kuin pelastuskajakin takakansi.

Merimelonnassa oikea hinausköyden pituus on pari kolme merikajakin mittaa. Merimelojan hinausköyden voi kätevästi rakentaa myös koskimelojan hinausköydestä liittämällä siihen ns. liivintaskuheittoliinan karabiinerilla. Heittoliina voi olla kajakin etukannella valmiina liitettäväksi koskimelojan hinausvyöhön ja hinattavaan kajakkiin.

Tarvittaessa hinausköydestä on hinaajan pystyttävä kaikissa olosuhteissa vapautumaan. Katso myös 3.2.8.5.

Koskimelonnassa heittoliina voidaan sijoittaa kajakkiin sisälle tai kannelle, jos sitä varten on rakennettu kiinnityspaikka, tai melojan liivin taskuun (rintataskuun tai selkätaskuun). Köyden heittäminen tapahtuu lähes kaikissa tapauksissa rannalta. Jos köysi on melojan liivin taskussa, niin onnettomuustapauksessa se seuraa mukana ja on varmasti käytettävissä.

Syvään stoppariin juuttuneelle melojalle voidaan alhaalta päin kajakista heittää lyhyttä heittoliinaa (n 10 m), jos se on melojan rintataskussa tai kajakin kannella. Kajakista heittäminen vaatii suurta harkintaa ja on kokeneiden koskipelastajien erityistekniikka. Vaarana on köyden sekaantuminen heittävään melojaan ja tarttuminen kosken kiviin, jolloin aiheutuu helposti hengenvaarallinen tilanne. Hyvin harva meloja on niin notkea ja toimintakykyinen, että koskitilanteessa pystyy liivin selkätaskusta poimimaan sujuvasti heittoliinan. Katso myös 3.2.8.6.

Hätäraketit ovat normaali avomerimelojan turvaväline, hätäraketin ampuminen muussa kuin hätätapauksessa on lain vastaista. Veneilyseurat järjestävät joskus esimerkiksi veneilykauden päätösjuhlien yhteydessä luvallisia tilaisuuksia ampua harjoitusmielessä käyttöpäivämääriltään vanhenemassa olevia hätäraketteja. Hätäraketit ovat pyroteknisiä välineitä. Katso myös 3.2.8.7.

Melonnan haveritilanteisiin liittyvä olennainen erityiskysymys on vaarallinen jäähtyminen, ruumiin lämpötilan lasku eli hypotermia. Alkavan hypotermian oireita ovat uneliaisuus, päättämättömyys ja hieman epäjohdonmukainen käyttäytyminen.

Niin kauan kuin jäähtynyt henkilö pystyy toimimaan (= lievä hypotermia), on häntä kannustettava liikkumaan. Pääsääntöisesti kuivat vaatteet vaihdetaan päälle. Märkäpukua/kuivapukua ei välttämättä kannata heti vaihtaa, vaan aloitetaan liikunta heti ja muut retkeläiset varustavat suojapaikan vaatteiden vaihtoa varten. Oma lihastyön tuottama lämpö ja energiapitoinen juoma on parasta ensiapua. Liikunnan välillä voi lämmitellä nuotiollakin.

Passiivisuuden (poissa oleva, apaattinen) asteelle vajonneen lisäjäähtyminen on pysäytettävä. Tässä mainiona hätäapuneuvona toimii avaruuspeite (aluminoitu lämpöä heijastava muovi tai kangas) tai vastaava pussi (bivak) tai makuupussi. Makuupussi on luonnollisesti paljon parempi lämmöneriste kuin kankainen pussi. Suojattavan henkilön liikuttelua peitettäessä on vältettävä. Vaatteiden vaihtoon on suhtauduttava kriittisesti. Neopreenisien vaatteiden samoin kuin ehjän kuivapuvun vaihtamisesta on vain vahinkoa. Tavalliset läpimärät vaatteet on parasta leikata pois jos uhri voidaan laittaa kuivaan kunnolliseen makuupussiin. Lisälämpöä voi antaa toinen saman peiton alle tai pussiin menevä toimintakykyinen henkilö. Tämän enempää vaikeasti hypotermistä ei voida kenttäolosuhteissa lämmittää. Vaikea hypotermia edellyttää aina välitöntä yhteydenottoa pelastusviranomaisiin. Katso myös 3.2.9.

Meloja tarvitsee normaalin retkeilijän ensiapupakkauksen, joka muotoutuu vähitellen retkikokemusten myötä. Retken kohdealueen, vaativuuden ja ajankohdan mukaan tulee aina kriittisesti tarkastella ensiapupakkauksen sisältöä.

Tyypillisesti ensiapupakkaus sisältää seuraavia tarvikkeita:

1. sidetarpeita haavojen sitomiseen (sideharsoa steriilejä sidetaitoksia, laastareita, palovammoihin tarkoitettuja erikoissiteitä (esim sofratulle), antiseptistä voidetta tai pulveria, haavaliimaa, perhosteippejä
2. sidetarpeita "nyrjähdyksiin" ja rasitusvammoihin (ideal siteitä, urheiluvamma teippiä, elastista teippiä
3. kyypakkauksia
4. särkylääkkeitä, ripulilääkkeitä
5. sidetarpeita murtumiin ja sijoiltaan menoihin edellisen lisäksi ilmalastat
6. steriilejä neuloja
7. jos retkellä on suuri bakteeriperäisen infektion vaara, niin penisilliinistä olisi hyvä keskustella lääkärin kanssa

Ilmastointiteipillä selvitään useimmista hätäkorjauksista. Lujitemuovi (lasikuitu)kalusto vaatii erämaisilla koskiretkillä lasikuidun paikkaustarvikkeet (hartsia, kovettajaa, erilaisia lasikuitu- tai muita kudoksia ja katkokuitumattoa, sakset, siveltimiä ja karkeaa hiomapaperia)

Kestomuovisia kanootteja voidaan kenttäolosuhteissa varovasti paikata lämmittämällä esimerkiksi kirves ja käyttämällä sitä kolvina (Tällä tavalla saa esimerkiksi pienen pistemäisen reiän umpeen). Jos retkisuunnitelmat ovat niin hurjia, että on syytä harkita perusteellisempia kestomuovikaluston paikkausmenetelmiä (sikaflexia alumiinilevyä popniittejä), niin silloin on syytä myös kysyä – Kummatko vammautuvat ennemmin ja pahemmin melojat vai kalusto? Katso myös 3.2.8.8.

Veitsi pitää olla siten melontaliivissä, että sen käyttöönotto sujuu mahdollisimman hyvin melontatilanteessa. Erityisesti koskipelastajan työssä tämä on kova vaatimus. Katso myös 3.2.9.

Matkapuhelin on syytä olla vesitiiviissä muovikotelossa, jonka ulkopuolelta laitetta voidaan operoida. Puhelimen pitää olla pakattuna siten, että se on vesillä helppo ottaa esiin. Puhelinta on vaikea käyttää vähänkään kovemmassa aallokossa yksikkökajakista. Akkujen riittävyydestä hätäpuheluihin on huolehdittava ja ennen retkeä on selvitettävä käytetyn tekniikan kuuluvuusalueet. Katso myös 3.2.9.

Erityisesti meriretkillä tarvitaan radio, josta voidaan kuunnella säätiedotukset. Kännykän sääpalvelumahdollisuudet voivat osittain korvata ja täydentää radion säätiedotuksia. Molempia välineitä käytettäessä on luultavaa, että ainakin toisesta tietoja saadaan. Katso myös 3.2.9.

Varamelojen ja em. tarvikkeiden määrän ratkaisee ryhmän koko, sen keskimääräinen melontataito, apuvetäjien taito, retkikohteen vaativuus ja retken kesto sekä todennäköiset sääolot tms. juuri tähän retkeen vaikuttavat erityistekijät. Varusteiden määrästä ei voida antaa mitään yksiselitteisiä ohjeita. Melontaretken oppaan kokemukseen perustuvaa ammattitaitoa on juuri se, että hän pystyy aikaisempien kokemuksiensa ja muilta oppimansa perusteella harkitsemaan sopivan varustuksen.

Vanhassa turvaohjeessa mainittu aerosolipurkkia muistuttava ponnekaasulla toimiva sumutorvi on merimelojan marginaalinen turvaväline. Yksi painepakkaus riittää lukuisiin äänimerkkeihin. Sen sijaan vanhassa turvaohjeessa mainittua tutkaheijastinta ei löydy markkinoilta melojalle sopivassa koossa.

Huom! Kaikkiin teknisiin turvalaitteisiin on suhtauduttava varsin epäilevästi. Ne ovat vain lisä, joka saattaa auttaa hädän hetkellä, mutta toisaalta tekniikka voi pettää juuri silloin kuin sitä eniten tarvittaisiin. Retken riskitasoa ei koskaan pidä nostaa sen perusteella, että mukana on hyviä turvalaitteita. On hyvä oivaltaa, että juuri näin ihminen on aivan luonnostaan taipuvainen tekemään (moottoritiellä ajetaan lujempaa kuin kylätiellä). Tätä ajatusta on syytä korostaa koulutustilanteissa ja retkiä opastettaessa.

Turvaohjeessa käsitellään vain erityisesti turvallisuuteen liittyviä välineitä, mutta yleisemmin voidaan todeta että hyvä varustautuminen yleisesti alentaa haverin riskiä. Tässä yhteydessä hyvä varustautuminen ei tarkoita hyviä ja kalliita varusteita, vaan sellaista varustautumista, jonka meloja hallitsee eli hän tietää varusteidensa käyttöominaisuudet, heikot kohdat ja osaa myös inspiroida niiden varassa hätätilanteessa.

Turvaohjeessa mainitsemattomia melontaretkeilijän välineitä:

1. Leiriytyminen: teltat, makuupussit, alustat, merimelonnassa kupoliteltta on paras muodoltaan. Sen saa helpoimmin pystyyn kallioiselle luodolle, seuraavaksi paras on tunneli. Tunneli kestää parhaiten suunnaltaan muuttumatonta tuulta ja on helpoin pystyttää tällaisissa olosuhteissa
2. Ruokailut: kuiva-ainepitoista retkimuonaa, retkikeitin (sprii, bensa, monipolttoaine), retkiastiat, termospullo, merimelonnassa joudutaan juomavesi kuljettamaan mukana
3. Vaatetus: Normaalisti melontavaatteiden lisäksi tarvitaan sääoloihin sopivia vaatteita leirielämään. Normaalisti tämä tarkoittaa lämpöolosuhteiden edellyttämää määrää urheilijan alusasu tyyppisiä aluskerrastoja, mahdollisesti fleece väliasua ja kenties erillistä leirielämään tarkoitettua sateen pitävää kuorivaatetta. Katso myös 3.2.10. ja 3.2.11.

4.2.5. Melontaretkelle osallistuvien henkilömäärä

4.2.5.1.

Tässä pykälässä retken johtajalla tai apuvetäjillä ei viitata mihinkään ohjaaja/opas koulutusjärjestelmään, vaan pykälään pääajatus on johtamisjänne eli se, kuinka monta melojaa yhdellä johtajalla voi olla suoraan alaisuudessaan. toinen asia on se, mitä esimerkiksi SKaL:in koulutusjärjestelmä sanoo koulutuksen tason ja opastettujen retkien vaativuuden suhteesta. Erityisesti apuvetäjien kohdalla on varmaan hyvä lähteä siitä, että retkeä suunniteltaessa tiedetty retkimelonnan käytännön riittävä hallinta suhteessa retken vaativuuteen on sopiva pätevyyskriteeri.

4.2.6. Koskiluokitus

4.2.6.1.

Koskiluokittelu ja koskiluokat on huomattavassa määrässä melojien keskuudessa intohimoja herättävä aihe. Tämä ilmiö johtuu ilmeisesti siitä, että vaikeiden koskien laskemiseen liittyy eräänlaista heroismia (sankaruuden tavoittelua) ja koskiluokittelua ja siitä käytyä väittelyä voi käyttää myös eräänlaisena itsetehostuksen välineenä. Jos koskiluokittelun tarkoitus on kuitenkin suuren melojien enemmistön kannalta kuluttajan valistuksellinen eli tavallisille jokimelojille yritetään parhaalla mahdollisella tavalla tarjota informaatiota sinänsä erittäin subjektiivisesta aiheesta eli jonkun kosken laskemisen vaativuudesta melonnan näkökulmasta, niin silloin koskiluokittelun on oltava sellainen, että se palvelee jokimelojien enemmistöä eli helpomman pään eri luokkiin (pääasiassa I-III) jakautuu niitä koskia, joihin tavallisen harrastajan taidot riittävät. Koskiluokittelun terve tarve ei synny siitä, että extreme- tason koskimelojat voisivat väitellä vaatimustasoltaan lähellä kuoleman rajaa olevien koskien vaativuusjärjestyksestä. Sellaiset väitteet, että perinteisesti jopa IV luokan koskeksi luokiteltu Kukkola on vain korkea-aaltoinen II luokan koski tai Kymijoen tunnettu Ahvion Martinkoski on luokkaa I ovat selviä esimerkkejä siitä, että koskiluokittelun helpomman pään luokkien vaativuustaso pyrkii kasvamaan, jotta vaativaan päähän saadaan enemmän liikkumatilaa jakaa suorituskyvyn äärirajoilla olevia koskia eri luokkiin. Ilmiön lähtökohta on tietysti siinä, että polyeteeni kajakkien valmistusmateriaalina ja sen mukanaan tuoma lajin voimakas kehitys on tuonut aina vain vaikeampia koskia inhimillisen suorituskyvyn piiriin. Tämän ilmiön ei pitäisi kuitenkaan päästä millään tavalla vaikuttamaan koskiluokittelun helpompaan päähän, vaan korkeintaan koskiluokkien V ja VI rajaan ja näiden koskiluokkien vaativuutta täydentävien + ja - merkkien käyttöön.

Seuraavassa muutamia Suomen Kanoottiliiton koskiluokittelija kursseilla korostettavia melojien valtaosaa palvelevaan koskiluokitteluun liittyviä keskeisiä asioita lyhyesti: (ks myös koskiluokittelu luku)

1. Luokittelun mittatikkuna on taitava koskimeloja, jonka pitäisi pystyä melomaan koskia ainakin luokkaan V saakka.
2. Luokittelu on järjestysasteikon muuttuja eli se ilmoittaa vain luokkien järjestyksen helpoimmasta vaikeimpaan eikä sano mitään luokkavälien pituuksista.
3. Koskimelonnan oppimisen kannalta on kuitenkin niin, että siirtyminen koskiluokasta III luokan IV melojaksi vaatii paljon enemmän lisäharjoittelua kuin siirtyminen luokasta II luokkaan III. Eli tässä mielessä luokat ovat käyräviivaisesti vaikeutuvia. Tämä käyräviivaisuus on kuitenkin jokaisen melojan yksilölliseen oppimiseen liittyvä ominaisuus eikä koskien ominaisuus. Matematiikan ja tilastotieteen näkökulmasta puhe, että jokin koski on x% vaativampi kuin jokin toinen tai, että seuraavan koskiluokan kosket ovat 100% vaativampia eli että koskiluokittelun epälineaarisuutta voitaisiin ilmaista peräkkäisten luokkien välisellä kertoimella 2 on täysin mieletöntä puhetta. Yksinkertainen perustelu edelliseen on se, että kosken vaativuutta ei pystytä mittaamaan sillä tavalla, että kertolasku olisi luokitteluun liittyvä sallittu laskutoimitus.
4. Nykyisillä ja creek tyyppisillä pienillä kajakeilla on paljon helpompi meloa vaativassa koskivedessä (IV-VI) kuin perinteisemmillä koskikajakeilla (esim. Dancer, T-slalom) lujitemuoviaikakauden kajakeista tai jokiretkeilykajakeista (esim. Taifun, Alz) puhumattakaan. Tästä on helposti seurauksena vinoutuma, jossa melottavien koskien äärirajan siirtyessä välinekehityksen vuoksi koko ajan vaikeampaan päin, myös helpomman pään kosket luokitellaan siten uudelleen, että jo I ja II luokan kosket ovat entistä vaikeampia III luokasta puhumattakaan. Tämä ilmiö johtaa helposti tilanteeseen, jossa "90%" jokimelonnan harrastajista meloo I luokkaa helpommissa virtapaikoissa ja I luokan koskissa ja vaikea II on heille melontasuorituksen ääriraja. Tällainen koskiluokitus ei palvele melojien valtaosaa. Juuri he tarvitsevat reittiselostuksia, ohjeistuksia ja luokituksia eivät koskimelonnan ääriurheilijat.

1. I erittäin helppo, helpot aallot selkeä ja leveä reitti, helpot pelastusjärjestelyt
2. II helpohko, voi sisältää jo vaativampia aaltoja, vaatii koskimelonnan perusasioiden hallintaa, jotta meloja pysyy sinänsä selkeällä reitillä, helpohkot pelastusjärjestelyt
3. III vaikea, tyypillinen tappajakoski, koska siinä vielä uskalletaan meloa, virran paine, korkeita vaikeita aaltoja, stoppareita, könkäitä, kuitenkin suhteellisen selkeä reitti, reitin tarkastus maalta auttaa melojaa, pelastusjärjestelyt jo varsin vaativia pitkässä isovetisessä tämän luokan koskessa
   
   Tyypillisesti jokiretkeilijän kannalta laskettavien ja maata pitkin ohitettavien koskien raja kulkee tässä
4. IV erittäin vaikea, könkäitä, stoppareita, esteinä kiviä ja kallioita, reitin sivuilla vaarallisia ehdottomasti kierrettäviä kohtia, reitti kapea ja sen tajuaminen vaikeaa, vaikka koskeen olisi rannalla tutustuttu huolellisesti, virran paine haittaa melontaa olennaisesti
5. V äärimmäisen vaikea, ongelmat samat kuin edellisessä luokassa, mutta vaativammat
6. VI hengenvaarallinen, melontasuorituksen ääriraja. Aina voidaan kysyä mikä on idea laskea tämän luokan koskia

4.2.7. Turvallisuussuunnitelma

4.2.7.1

4.2.7.2.

4.2.7.3.

Muualla yhteiskunnassa pääasiassa keinotekoisessa teollisessa toimintaympäristössä keksitty ja hyväksi havaittu turvallisuuskulttuuri yrittää tunkeutua myös retkeilyyn. Suomalaiset ovat riskialtista kansaa. Meillä työtapaturmien määrä on huomattavasti korkeampi kuin Ruotsissa ja varsinkin takavuosina myös liikenneonnettomuustilastot olivat varsin murheelliset. Suomalaisten riskinottoa ja onnettomuusalttiutta voidaan ymmärtää ajattelemalla esimerkiksi lähimenneisyyden sotia, jotka ruotsalaisilta puuttuvat. Eli aivan lähimenneisyydessä riskinotto on ollut olennainen kansallinen selviytymiskeino ja huomata sopii juuri siksi pitkällä tähtäyksellä kokonaisturvallisuutta parantava tekijä.

Retkeilyn näkökulmasta on hyvä huomata se, että vielä 10 vuotta sitten turvallisuussuunnittelun näkökulmasta tarkasteltuna hyvää retkeilykäyttäytymistä edusti niin yksinkertainen menettely, että joku retkeläisten tutuista tiesi, milloin retkelle on lähdetty ja mikä on ajateltu paluuajankohta, mistä retkelle lähdettiin ja minne aiotaan palata ja kenties jotakin summittaista retkireitistä. Tämän lisäksi suomalaisessa retkeilykulttuurissa on korostunut lajista riippumatta voimakkaasti perinne, jossa varoitetaan yksin liikkumisen vaaroista.

On varsin valitettavaa, että tilastojen puutteessa ei voi todistaa, että edellä luonnehdittu turvallisuussuunnittelun taso on kenties ollut varsin toimiva, jos retkeilyssä (melonta, patikointi, hiihto, pyöräily…) tapahtuneita onnettomuuksia verrataan moniin muihin toimintoihin, joissa tapahtuu onnettomuuksia. Välillä todistamistaakan voisi aivan syystä siirtää niille tahoille, jotka arvioivat edellä kuvatussa "vanhassa retkeilyperinteessä" olevan jotakin objektiivisesti arveluttavaa turvallisuuden kannalta.

Emmekö lähde retkelle yhdeltä tärkeältä osalta vapautuaksemme edes hetkeksi luulottelemastamme suunniteltujen, hallittujen ja paperin tai tietotekniikan makuisten projektien maailmasta? Eikö tämän kaltaiseen vapautukseen ole aivan selvä ja koko yhteiskunnan kannalta keskimäärin varsin perusteltu erityisesti psyykkistä hyvinvointia lisäävä tarve? Kuinka pitkälle yleisen monin tavoin havaittavan ihmisten pahoinvoinnin pitää levitä, että vielä vapaana olevia henkireikiä ei parhaimmillaan hyvää tarkoittavassa mutta näkemykseltään kapea-alaisessa yhden intressin innossa tukita? Pahimmillaan ylimitoitettu liikaa dokumentteihin perustuva luonnossa tapahtuvien liikunta-aktiviteettien turvasuunnittelu edustaa tätä. Kaikkein pahinta on se, jos uuden turvallisuuskulttuurin edistämisen motiiviksi paljastuu kehittäminen kehittämisen vuoksi eli jokaisen virkamiessukupolven pitää päästä jättämään oma kehitysjälkensä.

Olen henkilökohtaisesti täysin vakuuttunut siitä, että tavanomaisessa päiväretkeilyssä ei melonnassa eikä muissakaan perinteisissä suomalaisissa maastoliikuntalajeissa ole paperille pistetyillä turvallisuussuunnitelmilla kuin hyvin vähäinen merkitys. Vähäinen turvallisuussuunniteluun liittyvä dokumentaation tarve tulee hoitaa kuntoon muun retkeen liittyvän dokumentoinnin yhteydessä.

Järjestetystä retkestä tai melontatapahtumasta (seuran retki, kaupallinen retki tai muuten järjestetty) syntyy aina joitakin dokumentteja, muutenhan se ei ole järjestetty. Jos ei ole olemassa mitään dokumentteja on kovin vaikea ryhtyä jälkikäteen arvioimaan oliko kyseessä ollenkaan järjestetty toiminta, koska järjestyksen astetta mittaa nähtävissä oleva organisoituminen. Turvallisuussuunnittelun dokumentaatio tulee helpoilla retkillä (päiväretket, muut korkeintaan päivän melontatapahtumat ja helpot yöpymisiäkin sisältävät retket)liittää vakio osana muuhun dokumentaatioon lähinnä retkisuunnitelmaan, joka yleispiirteisesti kuvaa, mitä on suunnitteilla tehdä.

Esimerkiksi tämän melontaturvaohjeen läpikäynti suhteessa suunniteltavaan retkeen tuottaa riittävän turvallisuussuunnitelman. Retkikuvauksessa kuvataan reittisuunnitelma ja sen lisäksi yleispiirteisesti muutossuunnitelmat (pakovaihtoehdot/lisälenkit), jos olosuhteet ovat normaalia vaikeammat tai helpommat. Melonnan turvaohjeesta saadaan suoraan myös retkisuunnitelmaan liitettävä turvallinen varustautuminen: mitä mukana osallistujilla, mitä retken vetäjillä. Ennalta osallistujien tiedossa olevaan retkisuunnitelmaan on syytä myös liittää tarvittaessa maininta siitä, että sairaana retkelle ei pidä lähteä, kroonisissa sairauksissa pitää täysi-ikäisen sairaan itse tietää, mikä on hänelle mahdollista, tarvittaessa hän selvittää tämän lääkärinsä kanssa. Osittain ennakolta ja viimeistään lähtöpaikalla sovitaan melontaryhmän organisointi:

1. johtaja (lienee ennalta jo selvillä)
2. samoin yli 16 melojan/10 kanootin ryhmässä apuvetäjä(t)),
3. kärkimeloja,
4. peräpään valvoja,
5. tarvittaessa erityisesti merellä sivumelojat,
6. toisistaan tarkkailuvastuussa olevat melontaparit tarvittaessa,
7. pilli- ja melamerkit, joilla ryhmä saadaan pysähtymään ja kokoon
8. sekä kuluvan päivän reitti erityisesti seuraavaan sovittuun taukopaikkaan saakka.

1. melontaryhmä sisältää sinällään ison riskin (toisilleen vieraita ihmisiä),
2. osalla mahdollisesti väärä asenne,
3. korostuneen arvaamaton käyttäytymien haveritilanteessa,
4. melontataidot ja erityisesti pelastusmelontataidot eivät rutinoituneen kovaa tasoa, vaan heikkenevät stressin myötä osalla ryhmäläisistä huomattavasti haveritilanteessa.

1. Retkiryhmän melontakokemus: Mikä on ryhmän koko? Yhtä kokenutta melojaa kohti ei vaativissa erämaaolosuhteissa saisi olla kuin yksi kokematon (mutta melontataidoiltaan ja kunnoltaan riittävän hyvä hänkin).Tuntevatko ryhmän jäsenet toisensa ennakkoon? Ovatko he retkeilleet aikaisemmin yhdessä ja kuinka vaativissa olosuhteissa?
2. Retken kohdevesistö: Mikä on vesistön koskiluokitus ja kuka sen on laatinut? Kuinka luotettava koskiluokitus on? Suomessa luokitusten taso on toistaiseksi varsin kirjava. Kuinka suuria meren/järvenselkiä on pakko ylittää. Mikä on usein myös vuodenaikaan liittyvä todennäköinen säätyyppi.
3. 3. Retken ajankohta: Mikä on veden lämpötila retkiolosuhteissa? Muutaman asteen lämpöisessä koskivedessä märkä/kuivapukuunkin suojautunut meloja menettää toimintakykynsä pahimmassa tapauksessa muutamassa minuutissa. Ensimmäisenä kangistuvat kädet niin, ettei niillä voi tehokkaasti tarttua mihinkään.
4. Mikä on vedenkorkeus? Normaalivedellä luokiteltujen koskien luokka voi tulvalla muuttua jopa kaksi luokkaväliä sekä helpompaan mutta tavallisimmin vaikeampaan suuntaan.
5. Retken kalusto: Tuntevatko kaikki osallistujat melontakaluston etukäteen? Vaativalle retkelle lähdettäessä (koskiluokka III tai enemmän, avoimet merialueet, suuret järvenselät) on hyväksi, jos kaikilla mukaan lähtevillä on kokemusta retken kalustosta ja miehistökanooteissa tulevasta melontaparista. Paras tapa hankkia tätä kokemusta on järjestää pari yhteisharjoitusta retkiolosuhteiden vaativuutta vastaavassa tilanteessa. Olosuhteisiin sopiva melontakalusto on asiantuntevissa käsissä erittäin koski/merikelpoista.
6. Mahdollisesti järjestettävässä ennakkoharjoituksessa pitää testata kaikkia retken turvallisuuden kannalta tärkeitä välineitä ks. turvaohjeen kanootin, melojan, retken johtajan varusteet
7. Melontaryhmällä on oltava retken olosuhteisiin nähden riittävä ensiaputaito. Kylmissä vesissä joki/koskiretkeilyä harrastettaessa (esimerkiksi Lätäseno lähes kaikkina vuodenaikoina) on osattava hypotermiatapauksen ensiapu.

1. Melontajoukolla on oltava johtaja, joksi yleensä parhaiten sopii kokenein ja taitavin meloja. Hänellä on parhaat edellytykset arvioida vaaroja ja vaikeuksia. Ryhmän jäsenten on turvallisuusasioissa ehdottomasti toteltava johtajaa. Jokaisella jäsenellä on kuitenkin oikeus kieltäytyä kosken laskemisesta tai vaahtopäisen saarettoman taipaleen ylityksestä, vaikka johtaja sen sallisikin. Oman taitotason näkökulmasta vaarallisesta melontasuorituksesta kieltäytyminen osoittaa tervettä harkintaa eikä pelkuruutta ja vaatii joukon edessä varmasti ainakin yhtä paljon rohkeutta kuin harkitsematon syöksyminen ilmeiseen vaaraan. Ryhmällä on taipumusta lisätä suorituspaineita ja siksi jo vaativien retkien suunnitteluvaiheessa ryhmän henkeä luotaessa tähän seikkaan olisi kiinnitettävä huomiota.
2. Retkellä melotaan muodostelmassa niin, että jokainen meloja tai melontapari vaaroja sisältävällä reittiosuudella (koskessa, järvenselällä, merellä) näkee vähintään välittömästi edellään melovan, mutta mieluummin useammankin, jos olosuhteet sallivat. Pitkissä koskissa liian lähekkäin melomista on vältettävä. Merellä pahoissa kelioloissa pitäisi pyrkiä tiiviiseen muodostelmaan, koska meri kuitenkin toimii tehokkaasti muodostelmaa hajottavalla tavalla. Etäisyyttä pitää olla sen verran, että suhteessa omiin taitoihin pystyy välttämään päälle ajon myös sinä tapauksessa jos edessä melova kaatuu. Ensimmäisenä ja viimeisenä meloo kokenut meloja/pari. Ilman etukäteistarkastusta koskia laskettaessa on ensimmäisenä melovan arvioitava, pystytäänkö näkyvällä koskiosuudella rantautumaan (myös joukon huonoimman melojan/parin on pystyttävä rantautumaan), jos mutkan takaa paljastuu vaara. Ensimmäisen on myös ilmoitettava ennakolta sovitulla merkillä (esim. rantautumalla ja/tai mela nostetaan poikittain ylös) ja huutamalla vaarasta. Miehistökanootissa istuu edessä kokeneempi, jos molemmilla on kokemusta. Edessä istuvan vasta-alkajan kanssa ei voi laskea kovinkaan vaativaa koskea ( usein korkeintaan II luokka), koska miehistökanootilla puikkelehtiminen vaativassa koskessa edellyttää keulamelojalta reitinlukutaitoa ja melontataitoa (keulaperäsinvedot).
3. Vaativat koskiosuudet ( aina silloin kun näkyvällä koskiosuudella ei pystytä rantautumaan/III luokka tai vaikeampi) on kokeneenkin joukon syytä tarkastaa maalta etukäteen, myös tutulla reitillä, jos olosuhteet ovat oudot tai on mahdollista, että koskissa on esimerkiksi tulvan tuomia puunrunkoja esteinä.
   
   Koskien tarkastelu maalta on asiantuntevassa seurassa erittäin tehokasta opiskelua, koska ennakkotarkastelua seuraa omakohtainen laskentakokemus. Lähellä suoritustason ylärajaa olevia koskia maalta tarkasteltaessa korostuu varsinkin kokemattomissa melojissa seuraava psykologinen ilmiö: Toiset terästäytyvät ja keskittyvät toimimaan kykyjensä ylärajoilla ja toisten suorituskyky heikkenee. Retkikunnan johtajan ja muidenkin kokeneiden melojien tulisi olla selvillä tästä ilmiöstä ja tukea kipsiin menneen melojan päätöstä ohittaa koski maitse, jos todellinen vaara on olemassa. Pitkillä erämaaretkillä väsymyksen, nälän ja kylmyyden heikentäessä suorituskykyä tämä ilmiö tulee esiin myös kokeneempien melojien keskuudessa. Hiljattain sattunut kaatumistapaus tai muu hämminki, jossa olisi voinut käydä huonomminkin laskee usein koko retkikunnan suoritustasoa ja jakaa joukkoa hyviin ja huonoihin keskittyjiin.
4. Joukon johtajan on ennen retkeä tai sen alkukilometrien aikana yhdessä muiden kokeneiden melojien kanssa selvitettävä ryhmän melontataidot ja melonta-aika ennen haasteellisia kohteita on hyvä käyttää tehokkaasti opiskeluun. Pitkällä retkellä oppii tehokkaasti.

4.2.8. Toiminnan toteuttajat

4.2.8.1.

4.2.8.2.

4.2.8.3.

Jos vuokrakanootin luovutus tapahtuu siten, että vuokraaja lähtee sillä luovutuspaikasta välittömästi melomaan, niin silloin vuokralle antajalla on todellinen mahdollisuus kontrolloida vuokraajan kykyä ja taitoa. Positiivisesti ymmärrettynä tämä on hyvää asiakaspalvelua, jolla pyritään parantamaan kanootin vuokraajan melontanautintoa. Tarvittaessa voidaan kertaukseksi näyttää oikeaa melontatekniikkaa, avustaa kanootin pakkauksessa ja kerrata vaikkapa turvallinen kanoottiin meno ja sieltä poistuminen. Kanootin vuokralle antanut henkilö voi lähtötilanteessa vielä seurata asiakkaiden melontaa ja tarvittaessa jopa keskeyttää sen huutamalla asiakkaat takaisin rantaan.

Tilanteessa, jossa vuokraaja hakee kanootin varastosta ja lähtee sillä melomaan vasta myöhemmin toisessa paikassa on vuokralle antajan todellinen mahdollisuus kontrolloida asiakkaan kykyä ja taitoa varsin rajallinen. Vuokraajan melonta-aikeista keskusteleminen on silti paikallaan. Ne asiakkaat jotka ovat asenteiltaan neuvoja vastaan ottavia saattavat hyötyä tästä paljonkin. Mahdollisesti asiakkaan melontaretki-idea saattaa muuttua huomattavastikin paremmin asiakkaan taitotasoon sopivaksi.

Sellainen kuluttajan suojaan liittyvä kulttuuri, jossa vaaditaan vuokraajan allekirjoituksellaan vahvistavan, että hän on lukenut ja ymmärtänyt esimerkiksi tässä käsiteltävän melonnan turvaohjeen parantaa turvallisuutta korkeintaan marginaalisesti. Tähän on muutamia syitä: Vähän harrastanut meloja ei ymmärrä turvaohjetta. Kirjallinen viestintäkulttuuri saattaa herättää vuokraajassa negatiivisia asenteita – hän on lähdössä retkelle eikä ole asioimassa "pankin lainaosaston tai vakuutusyhtiön" kanssa. Papereiden avulla tapahtuva viestintä saattaa hämärtää myös vuokraajan käsitystä siitä, että hänen on ennen muuta oivallettava oma vastuunsa sen ymmärtämisestä, mitä hän voi turvallisesti tehdä. Keskustelu on "tyvestä puuhun" asenteen välittämisessä parempi suostuttelun keino kuin paperit. Kirjallinen vuokrasopimus, jossa mainitaan myös turvallisuudesta ja korostetaan sitä, että kanootin vuokrannut aikuinen on itse vastuussa toiminnastaan onkin perusteltu paremminkin mahdollisia haveritilanteita jälkikäteen arvioitaessa. Esimerkiksi lievistä loukkaantumisista reaktio takaisin palvelua tarjonneeseen yritykseen saattaa tulla vasta kuukausin kuluttua, kun vamman saanut asiakas on ensin todennut vahinkotilanteessa mitättömältä tuntuneen vamman vaivaan pidempään, hakenut siihen apua lääkäriltä ja kääntynyt vakuutusyhtiön puoleen korvaus mielessä.

Kirjallinen vuokrasopimus allekirjoitetaan vasta käydyn keskustelun jälkeen

4.2.8.4.

4.2.9. Osallistujan velvollisuudet

4.2.9.1.

1.2.10. Poikkeukset

4.2.10.1.

4.2.11. Ohjeen käyttöönottaminen

4.2.11.1.

5. Melontaretkeily

Melontaretkeily on hyvin monivivahteinen harrastus. Avomeri, sokkeloinen sisäsaaristo, kapeat järvireitit ja joet koskineen ovat mitä suurimmassa määrässä toisistaan poikkeavia retkeily-ympäristöjä. Melonnassa voidaan erämaan ja alkuperäisen luonnon tunnelma ja kulttuurimaisemat kohdata epätavallisesta näkökulmasta toisiinsa kietoutuneina elementteinä. Huomatkaa melojat harrastuksenne monet mahdollisuudet. Meriretkeilijät lähtekää erämaajoille, koskimelojat meren tyrskyihin...ja melokaa sekä kanadalaiskanooteilla että kajakeilla. Vanha liikunnan opettamiseen ja oppimiseen liittyvä perusasia on ärsykkeiden tarjoaminen omalle keholle. Heikkojen kohtien ja vieraampien melontamuotojen rassaaminen työntää eteenpäin automaattisesti myös omia vahvuuksia.

5.1. Jokiretkeily

5.1.1. Koskimelonta jokiretkeilijän kannalta

Koskessa retkimelojan välittömänä haasteena ovat erityyppiset aallot. Perusperiaate kanoottia/kajakkia kaatavien aaltojen kohtaamisessa on ottaa aallon takaa melalla kiinni niin, että aalto jää melan lavan ja kanootin/kajakin rungon väliin. Koskessa melottaessa erityisesti kanootin/kajakin kääntyessä poikittain tai kohdatessa vinoja aaltoja otetaan aallosta alavirran puolelta kiinni ja nojataan samalle puolelle. Kosken voimakkuudesta, melan ja veden nopeuserosta, aallon korkeudesta ja kanootin/kajakin tyypistä riippuen nojaan voi käyttää jopa kaikki voimansa ja ylävartalon painon. Aallosta kiinni ottaminen on koskimelonnan perustekniikka, jota voi aina harjoitella lisää. Sen pitäisi kuulua erityisesti jokaisen jokiretkeilijän keskeisimpiin koskitaitoihin. Tämän oppimateriaalin tekniikkaluvussa 2. on tyhjentävästi läpikäyty ne melatekniikat sekä kajakkimelonnan että kanadalaismelonnan näkökulmasta, joiden hyvä hallinta mahdollistaa koskimelonnan erittäin vaativissakin olosuhteissa.

Turvallisin reitti koskessa kulkee lähes aina siinä, missä vesi on syvää ja kivetöntä. Tämän reitin tunnistaa peräkkäisistä V-kirjaimen muotoisista aalloista, joiden kulma osoittaa alavirtaan. Suora V-aalto koski on tyypillisesti I luokkaa. V-aaltojen seuraaminen kosken läpi edellyttää tavallisimmin pujottelua.

Säännölliset kosken virtaussuunnassa poikittaiset seisovat aallot ovat myös merkki helposta reitistä. Epämääräisillä lisäaalloilla suurien seisovien aaltojen päällä on pyrkimys kääntää melojaa poikittain ja/tai kaataa. Silloin on muistettava: aallosta kiinni.

Vaikeutta ja vaaraa koskiin tuovat tyypillisesti stopparit ja putoukset.

Stoppari on pystypyörre, jonka aiheuttaa kosken pohjassa oleva kynnys (kallioporras, betonipato, kivivalli), jonka yli vesi virtaa. Eteenpäin suuntautuva päävirtaus kulkee kynnyksen ylitettyään pohjan kautta ja kynnyksen alapuolelle pintaveteen muodostuu vaahtoava pystypyörre (stoppari), jossa vesi virtaa päinvastaiseen suuntaan. Virtaukset kohtaavat stopparin pohjalla, jossa sileä päävirta painuu vaahtoavan aallon alle. Kun lasketaan stoppariin, niin vaahtoavan aallon melojan päälle kaatuva virtaus pysäyttää melojan. Jos meloja ei läpäise stoppariaaltoa, niin se työntää kajakin/kanootin takaisin stopparin pohjalle ja seurauksena on tottumattomalle lähes varma kaatuminen. Jos stoppari on tarpeeksi voimakas, niin myöskään uimari ja vedellä täyttyvä kajakki/kanootti ei tule sieltä ainakaan heti pois, vaan ne jäävät pyörimään kuin pesukoneen rumpuun.

Kivisessä stopparissa pyörimisen seuraukset ovat ilmeiset. Jos pesukoneesta selviää pois on todennäköisesti edessä vielä uimareissu koskessa. Stoppareita on siis syytä kunnioittaa. Ne ovat vaarallisia ja petollisia. Onneksi Suomessa ei ole vielä sattunut yhtään tähän liittyvää kuolemaan johtanutta onnettomuutta, mutta monia läheltä piti tapauksia on sattunut. Jokainen stopparissa pyörinyt oppii kerrasta varovaiseksi. Paljon turvallisempi tapa oppia sama asia on uskoa toisten varoituksia. Nykyajan free style melonnan kautta koskimelontakipinän saaneille on syytä muistuttaa, että jokiretkellä käytettävä perinteinen koskikajakki käyttäytyy stopparissa huomattavasti väkivaltaisemmin kuin nykyiset pikkukajakit.

Stopparit jakautuvat pinta ja syvä tyyppeihin. Pintastopparit ovat vaarattomampia ja niissä voi kokenut meloja leikitelläkin, jos on opetellut tekniikkaa. Hyvä esimerkki on Neitikoskessa Ruunaalla Lieksan joessa (III luokka). Pintastopparissa eteenpäin kulkeva päävirtaus on lähellä pintaa ja sen päällä on vain vaahtoava mahdollisesti korkea mutta lyhyt stoppariaalto. Tyypin tunnistaa siitä, että montun pohjalla päävirtaus suuntautuu jo vaakasuorasti eteenpäin tai kaartuu jopa ylöspäin eikä alaspäin niin kuin syvissä stoppareissa. Koska päävirtaus on lähellä pintaa, niin tavallisimmin se saa kaatuneesta melojasta otteen viimeistään siinä vaiheessa, kun meloja on uimasillaan. Silloin meloja tempautuu pois pyörteestä.

Syvät stopparit ovat jo vaatimattomankin kokoisina paljon hankalampi vastus melojalle ja niistä pelastautuminen ilman ulkopuoleista apua on hyvin vaikeaa.

Syvässä stopparissa ei välttämättä ole stoppariaaltoa juuri lainkaan, mutta pinnalla oleva vesi virtaa voimakkaasti ylävirran suuntaan useiden metrien päästä. Syvän stopparin tunnistaa siitä, että päävirtaus painuu jyrkästi ja voimakkaasti pintavirtauksen alle. Syvässä stopparissa ei edes uimari ylety kiinni pohjavirtaukseen, vaan jää pyörteeseen kiinni eikä pysty juurikaan pelastautumaan ilman ulkopuoleista apua. Pohjapadot aiheuttavat pahimman laatuisia tämän tyypin vaaranpaikkoja, joten niihin on suhtauduttava erityisen varovaisesti. Sama paikka koskessa voi muuttua sileästä huipputulvan kymistä isoksi aalloksi, kaatuvaksi aalloksi, pintastoppariksi tai syväksi stoppariksi veden laskiessa.

Stoppareitakin vaarallisempia esteitä ovat putoukset. Erityisesti retkimelojan kannalta (raskas kanootti/kajakki painavassa lastissa) vaatimattomatkin putoukset on turvallisinta kiertää maitse. Putouksen alle muodostuu hyvin usein vaarallinen syvä stoppari, ja lisäksi jo metrin korkuisen könkään laskussa voi raskaassa lastissa oleva kajakki/kanootti kiilautua keulastaan pohjan kivien väliin sen syöksyessä putouksesta alas. Tämän tyyppinen putoukseen juuttuminen on hyvin vaarallista, koska takaa tuleva putouksen vesi saattaa painaa koko kanootin kosken pohjaan ja melojat jäävät selkään törmäävän veden paineesta aukkoihin kiinni. Tämän tyyppinen kiinnijääminen on tyypillistä putouksille, joiden korkeus vaihtelee välillä 1 m - 3 m ja virran voima on riittävä. Teräväkeulainen kalusto kiilautuu helpommin kuin tylppäkeulainen. Putouksien alla olevat terävät kivet myös vaurioittavat kalustoa ja ovat uivalle melojalle vaarallisia. Putouksista pelastaminen on erittäin vaikeaa ja retkiolosuhteissa usein mahdotonta, koska putouskosket ovat tyypillisesti syvissä kalliokuruissa.

5.1.2. Vastavirtaretkeily

Monet Suomen Lapin erämaisimmista joista ovat alkulähteiltään saavutettaessa vain melomalla vedenjakajan toiselta puolelta vastavirtaan. Pisimmillään tämän tyyppinen vastavirtaretki vie 4-5 retkipäivää normaaleissa olosuhteissa.

5.1.2.1. Melominen vastavirtaan

Rauhallisessa suvannossa vastavirtaan melominen ei poikkea muusta eteenpäin melonnasta. Etenemisvauhti vain on hitaampi, karkeasti arvioituna melontanopeus vähennettynä joen virtausnopeudella.

Nivoja ja joitakin helppoja koskia voi vielä nousta melomalla. Jos joen rannat ovat siistit ja helppokulkuiset on hinaaminen usein kevyempää. Koskissa vastavirtamelonnan perustekniikka on lossaus muunnoksineen. Tärkeää on rytmitys ja hetkittäinen nopeus, kun kanoottia siirretään kosken kaarteissa rannalta toiselle tai kiven takaa toisen taakse akanvirrasta toiseen. C2:lla on hyvä osata lossata myös siten, että keulameloja meloo ylävirran puolelta ja perämeloja kauhoo perää sivuttain alavirran puolelta. Tämä tekniikka on usein nopeampi kuin kanootin hallinnan kannalta helpompi päinvastainen tekniikka.

Monet pienienkin nivojen niskat vaativat paljon voimaa melojilta. Nopea melontatempo oikealla hetkellä ja kanootin oikea ajolinja (pienikin akanvirta tai pohjasta kupruileva pyörre) johtavat tulokseen. Melan vaihtaminen sauvoimeen keskellä koskea ilman akanvirran suomaa lepohetkeä vaatii ripeitä otteita. Muuten kanootti lähtee vaihdon aikana valumaan alaspäin ja alkaa samalla kääntyä poikittain.

Normaalin melontavarustuksen lisäksi vastavirtamelonnassa tarvitaan ainakin joitakin seuraavista välineistä: kelluvaa hinausköyttä noin 20 m kanoottia kohti ja 2 (vuorikiipeilijän) jousihakaa köyttä kohti, sauvoimet C1 ja C2 kalustolle sekä uittoaisa C2 kalustoa käytettäessä. Lisäksi kanootin kannelle on pingotettava kumiköysiä, joiden alla sauvoimet ja uittoaisat kulkevat kätevästi ja ne on siitä helppo tarvittaessa ottaa käyttöön ja panna takaisin. Melan ja sauvoimen vaihtaminen pitää sujua vauhdissa parissa sekunnissa.

5.1.2.2. Sauvominen

Olen kehittänyt istuma-asentoon perustuvan C2-sauvointekniikan. Silloin ei luonnollisesti pystytä käyttämään niin paljon voimaa kuin seisoaltaan sauvottaessa. Toisaalta kanootin painopiste pysyy alhaalla eikä sauvoja kovin helposti työnnä kanoottia pois altaan. Onnistunut istuma-asennosta sauvominen muistuttaa aika paljon melomista, vedot (työnnöt) vain ovat pitempiä. Onnistumisen kannalta seuraavat asiat ovat tärkeitä:

1. Rytmin on säilyttävä koko ajan. Virtaan pysähtyneen kanootin saattaminen uudelleen liikkeeseen vaatii paljon enemmän voimaa kuin jatkuvasti rytmikkäässä liikkeessä olevan kanootin sauvominen.
2. Etummaisen sauvojan on pidettävä pyörteisessä vedessä huoli siitä, ettei kanootin keula pääse ryöstäytymään poikkivirtaan pitämällä sauvalla pohjasta kiinni (vastaa tavallaan melonnan keulaperäsinvedon eräitä sovellutuksia).
3. Edellisen kohdan tilanteessa takasauvojan on pidettävä huoli siitä, että kanootti on aina virran suuntaisesti kampeamalla sauvallaan sopivasti sivuttain työnnön aikana. Jos kanootti on vähänkin poikittain voimakkaassa virrassa, niin sauvoimilla ei voi enää tehokkaasti työntää ja toisaalta virta painaa kanoottia alaspäin entistä voimakkaammin. Tärkeä rytmi rikkoutuu.
4. 4. Jos joen rannat ovat siistit etkä oikein parisi kanssa osaa sauvoa, niin siirry hinaamaan kanoottia köydellä. Se on paljon kevyempää.

5.1.2.3. Rannalta hinaaminen

Kokemuksieni mukaan kanootin hinaaminen ei ole niin raskasta kuin pöyhistyneissä retkitarinoissa kuulee väitettävän. Sopivan kaluston vetäminen I - (II) luokan koskessa kävelykelpoisia rantoja pitkin oikeilla välineillä vastaa kuormatun ahkion vetämistä talvisella eräretkellä kohtuullisissa olosuhteissa.

Hinaaminen vaikeutuu kuitenkin huomattavasti koskiluokan noustessa. Silloin kosken äyräät myös usein muuttuvat vaikeakulkuisiksi. Suomi on kuitenkin melko tasainen maa. Valitsemisella reitit oikein ei kalustoa tarvitse juurikaan hinata louhikkoisissa vuoristokoskissa. Maastokartoista nähtävät jokivarteen koskien kohdalla ulottuvat avokalliot ovat yleensä merkki vaikeista hinausolosuhteista. Kalliorannat estävät useissa tapauksissa tehokkaasti jääpatoja lanaamasta kosken rantoja puuttomiksi. Niinpä kallioisilla koskenrannoilla hinaajaa eivät haittaa vain terävät lohkareet, vaan myös niiden välistä kosken päälle roikkuvat puut.

Hinauksen sujuvuuteen vaikuttavat muutamat asiat kuten kaluston tyyppi ja varustelu.

Kanadalaiskanooteista täysin tasapohjaiset mallit luistavat vastavirtaan parhaiten, koska varusteilla kuormattuna niiden syväys on erittäin pieni, vain muutama sentti. Kunnollinen aukkopeite ja pahoissa paikoissa vielä sokkopeitteet pikkuaukoissa vähentävät kanootin kaatumisriskiä. Tavallinen aukkopeite voidaan myös sitoa kiinni, jolloin siitä tulee lähes sokkopeitteen veroinen. Jos avoinkkari hörppää hinattaessa, se myös todennäköisesti kaatuu. Toisin on aukkopeitteellä varustetun kanootin laita ja lisäksi kaatuneenakaan se ei nopeasti täyty vedellä ja muutu hallitsemattomaksi kosken vietäväksi uppotukiksi.

Parhaiten hinattavia koskikajakkeja ovat aika retkeilylliset mallit, jotka uivat keula korkealla. Yksikkökajakin hinaaminen on kanadalaista huomattavasti vaikeampaa. Pienikin huolimattomuus jo II luokan koskessa kaataa kajakin. Siksi aukko on suljettava vesitiiviiksi kosken kestävällä sokkopeitteellä. Jokiretkeilyyn soveltuvaa kajakkikaksikkoa voidaan hinata tavalla kuin c2 kanoottia.

Myös hinausvälineet, niiden kiinnittäminen ja vetotekniikka vaikuttavat huomattavasti hinauksen sujuvuuteen

Kansainvälisessä melontakirjallisuudessa opetetaan hinaamaan kanootteja lähelle keulaa ja perää kiinnitetyillä köysillä. Kanootin ympäri sidotaan köydet. Vetoköydet lähtevät niistä kanootin vesilinjasta.

Hinauksessa käytetään virran painetta avuksi samalla periaatteella kuin lossauksessakin. Kanoottia ohjataan keula ja peräköysistä uimaan vastavirtaan vinossa asennossa niin, että virtaa painaa tavallisesti sitä hinaajasta loitommalle eli keskemmälle jokea. Annostelemalla aurauskulmaa köysillä voidaan kivet ja mutkittelevan kosken rannan rantakarikot kiertää. Koska köysien veto lähtee alhaalta vesilinjasta, niin ne kiristyessään nostavat kanootin ylävirran puoleista laitaa ylös ja estävät kaatumisen. Vetoköysien pitäisi lisäksi pohjan kautta vaihtaa laitaa kanootin yllättäen vaihtaessa ylävirran puoleista kylkeä. Kanootin yllättävän kääntymisen aiheuttaa tavallisesti pyörteinen koski ja epätasainen veto.

K1:n hinaamiseen edellä selostettu lieneekin ainoa toimiva tapa.

Kajakin vetoköysistön rakentaminen laitaa vaihtavaksi on hankalaa. Kokemuksieni mukaan hyvällä sokkopeitteellä varustettua kajakkia voi hinata niin, että etuköysi on kiinnitetty jousihaalla kajakin keulalenkkiin ja takaköysi jousihaalla kajakin aukon takapuolelle sivulle sitä varten rakennettuun kiinnityskohtaan. Takaköyden ylävirran puoleiselta sivulta lähtevä veto estää kaatumisen niin kauan kun kajakki ei vaihda ylävirran puoleista kylkeä. Koska takimmainenkaan vetoköysi ei luista pohjan kautta toiselle puolelle, on kanoottia yhtäkkisesti kääntäviä pyörrelinjoja erityisesti varottava ja veto pidettävä mahdollisimman tasaisena ja jatkuvana.

C2 kalustoa ei kannata lähteä hinaamaan kahden köyden avulla. Paljon yksinkertaisempi ja nopeampi tekniikka on käyttää yhtä kanootin keulaan vesirajassa olevaan lenkkiin kiinnitettyä hinausköyttä ja haarapäistä reilun 3 m mittaista ohjausaisaa. Toinen melontaparin jäsenistä vetää kanoottia ja toinen käyttää ohjausaisaa ja pakottaa sillä kanootin keulan kiertämään kivet ja muut esteet. Aisa lukitaan kanootin keulaan työntämällä haarukkapään toinen haara kanootin keulan vetolenkkiin (oltava köyttä) ja pyörittämällä aisaa niin, että keulalenkki kietoutuu tukevasti ohjausaisan haarukkaan. Tällä tekniikalla C2:ta hinattaessa perä pääsee vapaasti kääntymään virran suuntaisesti ja siksi kanootti ui paljon kevyemmin kuin kahdella köydellä hinattaessa. Virran suuntaisesti liikkuva kanootti voidaan vetää huomattavien stoppareiden ja könkäidenkin läpi, kun aukkopeite on asiallinen.

Kevyt ja käteen sopivaa punottu karheapintainen polypropeeni(rautakauppaköysi) sopii hinausköydeksi. Se ei luista eikä aiheuta helposti rakkoja. Sopiva köyden pituus on joen koosta, rantapusikoista ja mutkaisuudesta riippuen noin 20 m. Lyhyen köyden hallitseminen (vyyhteäminen) on helpompaa, mutta se ei oikaise joen mutkia ja vetokulma (köysi vetää aina kohti rantaa) muodostuu epäedulliseksi. Hyvä ohjausaisa valmistetaan noin 30 mm vahvasta lasikuituputkesta, jonka toiseen päähän on laminoitu kevyt haarapuu (paju). Tilapäisen ohjausaisan voi hakea myös retkireitin rantakoivikosta.

Vedenjakajan suoalueilla voidaan kanoottia vetää viiksivetona. Vetoköysi on keskeltä solmittu kanootin keulalenkkiin kiinni, niin että sillä voidaan ohjailla (vetäjät eri puolilla kanoottia) kanootin kulkua suon vetisimmissä kohdissa samalla kun vetäjät hakevat kuivempia kohtia. Jo muutaman sentin vesikerros heinäturpeisella suolla voitelee kanootin kulkua kummasti.

5.1.2.4.Kantaminen, kärryt ja raahaaminen

Kanoottien ja varusteiden kantaminen on ylivoimaisesti raskainta ja siksi sitä tulisi jo retken etukäteissuunnittelussa minimoida. Kirjallisuudessa opetetaan kuinka yksi mies kantaa C2:ta selässään. Kokemuksieni mukaan isokokoisen kanootin kantaminen selässä ämmän längen avulla on kuitenkin huomattavan raskasta. Kanoottia kyllä periaatteessa jaksaa kantaa, mutta muutaman sadan metrin taivalluksen jälkeen hartioihin ja niskaan kohdistuva paine aiheuttaa suhteellisen epämiellyttäviä tuntemuksia.

Tilannetta voidaan parantaa rakentamalla juuri omaan niskaan sopiva ämmänlänki ja pehmustamalla se sopivaksi ja/tai hankkimalla kevyempi kanootti. On aivan eri asia kantaa 25 kg painoista kanoottia kuin 35 kg painoista. Ei siksi, etteikö normaalikuntoinen miespuoleinen retkeilijä jaksaisi painavampaakin kanoottia kantaa, vaan juuri niskaan ja hartioihin kohdistuvan puristuksen kannalta.

Jos suunnitellulla retkellä on paria sataa metriä pidempiä kantotaipaleita, niin tämä kannatta ottaa huomioon myös varusteiden pakkaamisessa. Inkkarimelontaretkiä varten on nykyisin melonta-alan liikkeistä ostettavissa tilavia kantoviilekkeillä varustettuja vesitiiviitä varustesäkkejä. Niissä avokanoottiretkeilijän varusteet kulkevat kepeimmin kantotaipaleilla. Neuvokas retkeilijä voi myös itse rakentaa (tai teettää) anatomic repun kantojärjestelmää vastaavan kantoliivin, johon tavalliset melojan varustesäkit voidaan sitoa.

Vähänkin pidemmillä kantotaipaleilla kannattaa varusteet ja kanootit kantaa erikseen useammassa erässä. Esimerkiksi kahden miehen c2 retkikunnassa tämä tarkoittaa sitä, että ensin viedään kanootti ja osa varusteista ja toisella reissulla loput varusteet. Ensimmäisellä kerralla varustetaakka mitoitetaan kevyehköksi, jotta kanootin kantajaa vaihdettaessa tilalle astuu aina tuore kantaja. Kaksin kannettaessa kantamisasento ja jatkuvasti epätasaisessa maastossa rikkoutuva rytmi lisäävät rasitusta siinä määrässä, että yhden C2:n retkikunnan kannalta on aika samanarvoista kantaako kanoottia yksin vai kahdestaan. Isommalla porukalla inkkareilla retkeiltäessä voidaan kanootteja kantaa joko tyhjänä tai varusteineen neljän henkilön voimin. Kanootin keula ja perälenkkiin pujotetaan sopivan mittainen hieman mutkallinen keppi. Kannettaessa kanootin kantolenkki asettuu mutkan kohdalle eikä kanootin se pyri liukumaan sivuttain kantajien käsille. Mutkallinen keppi ei myöskään pyöri kantajien käsissä. Painoa voidaan jakaa myös hartioille kantohihnoilla. varsinkin useiden kanoottikuntien ryhmissä pidemmät kantotaipaleet kannatta rytmittää aamuun, päivän pääruokatauolle tai iltaan. Silloin osa retkikunnasta keskittyy kantourakkaan ja osa leiriaskareisiin. tarvittaessa rooleja voidaan vaihtaa. Tällä tavalla raskaan kantourakan jälkeen voidaan heti nauttia palkitsevasta ruokahetkestä.

Tiellä, polulla ja jopa kovapohjaisessa helppokulkuisessa maastossa kantamisen voi välttää käyttämällä kanoottikärryjä. Tehdasvalmisteiset kanoottikärryt ovat usein liian huteria käytettäväksi kovissa maasto-olosuhteissa. Lisäksi niihin tarttuvat risut.

Rajuille kärrytaipaleille kärryt on paras valmistaa itse: Laminoidaan kanootin rungon keskikohtaa muottina käyttäen noin 30 cm levyinen runkoon istuva tukeva lasikuitukaari, jonka kanootin pohjaa vastaan oleva osa vahvistetaan kestämään pyörien ripustus laminoimalla kaaren sisään täytetty kotelorakenne. täyteaineeksi käy esimerkiksi vaneri. Rakennetaan risuihin tarttumattomat teräksiset pyöräkotelot, sellaiset, että ne voidaan parilla pultilla kiinnittää kaareen. Parhaita kanoottikärryn pyöriä ovat kevyet ja tukevat muovivanteiset laakeroidut venetrailerien juoksupyörät. Kärry kiinnitetään kanoottiin sitomalla kaari siihen kiinnitetyistä lenkeistä yhdellä remmillä kanootin yli. Tilanteissa, joissa melonta ja kärrääminen vuorottelevat kärryt kulkevat kätevästi pyörät ylöspäin kanootin kannella.

Epätasaisessa rehevässä varvikossa ja risukossa kärrääminen ei suju. Silloin voi olla helpointa vetää kalustoa. Lastattua C2:ta vetämään tarvitaan neljä retkeläistä. Liukasta muovikajakkia jaksaa lastattuna yksinkin vetää muutaman kilometrin. Kivikkoisessa maastossa raahaaminen vaurioittaa kalustoa.

5.1.3. Pienvesistöretkeily

Pienvesistöjä ovat melojan kannalta sellaiset vesireitit, joissa ainakin johonkin vuodenaikaan on niin vähän vettä, että niissä ei voida kaikissa kohdissa edetä normaalisti meloen, vaan kalustoa täytyy kahlaamalla hinata, raahata maalla, sauvoa tms. Tämä tarkoittaa tavallisimmin pieniä lampareita ja niitä yhdistäviä 1m - 5m leveitä jokia tai puroja. Joen suvanto-osuuksilla tällainen reitti saattaa olla melontakelpoinen vielä hyvin pienellä virtaamalla (vähemmän kuin 2 m3/s).

Miksi melomaan pienvesistöihin?

Suurten vesistöjen rannat ovat varsinkin Etelä-Suomessa varsin rakennettuja. Pienvesistöissä voi vielä kohdata alkuperäistä luontoa ja tulva-aikana vapaana ryöppyäviä koskia. Penimuotoisuus (rannat lähellä) luo paljon voimakkaamman, intensiivisen tunnelman kuin laaja ulappa - pienvesitöissä luonto on käsin kosketeltavan lähellä. Jos suunnitellaan esimerkiksi viikon mittaista melontaretkeä, niin vaihtoehdot lisääntyvät suuresti, jos voidaan siirtyä vedenjakajan yli vesistöstä toiseen. Silloin mitä todennäköisemmin joudutaan melomaan myös pienvesistöissä.

Pienvesistöretkeilyn erityispiirteitä

Etenemisnopeus pienvesistöretkellä on normaalia hitaampaa - vaihtelee tyypillisesti 1 km/h - 5 km/h. Päivämatkan pituudeksi tällaisissa retkiolosuhteissa tulee tyypillisesti 10 km - 20 km, kun suuremmissa vesiöissä hyvissä olosuhteissa päivämatkan pituus voi hyvinkin olla 40 km ja enemmänkin. Etenemisnopeutta pienvesistöissä hidastavat:

1. Kosket ovat niin vähävetisiä, että niitä ei voida laskea, vaan kalustoa on vedettävä pitkin koskenpohjaa tai raahattava maalla.
2. Joki on niin kapea ja mutkainen, että melontakalusto ei mahdu jyrkimmissä mutkissa kääntymään.
3. Joen uoma on niin pusikkoinen tai muuten rytöinen (esimerkiksi tulvan tuomista hakkuutähteistä), ettei sitä voi normaalisti meloa. Kalustoa on joko siirrettävä maalla tai nosteltava joessa olevien esteiden yli.

5.1.4. Suunnistaminen jokivesitöissä

Suunnistaminen käsitetään tässä niin kuin muuallakin tässä oppimateriaalissa varsin laajana käsitteenä. Se sisältää lähtökohtanaan jo ennen retkeä tehdyt vaihtoehtoiset reittisuunnitelmat, jotka toimivat retkellä varsinaisen suunnistamisen karkeana puitesuunnitelmana. Tässä yhteydessä suunnistamisen piirrin luetaan myös kaikki reitin valintaan liittyvät ajalliset ja paikalliset päätökset. Eli esimerkiksi kierretäänkö tämä saari vasemmalta vai oikealta, melotaanko joen itä vai länsirantaa tai jatketaanko retkeä nyt vastatuuleen, etsitäänkö suojaisempaa kiertoreittiä vai odotetaanko iltaa ja mahdollista tuulen tyyntymistä. Kartan ja kompassin käyttöön liittyvät suunnistamisen perusasiat esitetään järvi- ja meriretkeilyn yhteydessä suunnistuksen alaluvussa 5.4.2.2..

Jokimelontaretkeily lienee pääsääntöisesti suunnistamisen kannalta yksi helpoimpia retkeilymuotoja. Silti myös jokimelontaretkellä suunnistustilanteet voivat muodostua joissakin erikoistilanteissa varsin vaativiksikin.

Erotukseksi muusta retkeilystä jokiretkellä joki sinällään pitää huolen reitillä pysymisestä ja lisäksi vielä veden virtausta havainnoimalla estetään tehokkaasti välillä jopa kilpasuunnistajille tuleva 180 asteen harha eli että lähdetään täysin päinvastaiseen suuntaan kuin pitäisi. Myötävirtaan melottaessa edetään virran suuntaan. Kun näin tehdään ei voida eksyä perusreitiltä. Vastavirtaretkellä virtaa vasten melominen voi sen sijaan johtaa kokonaan väärälle joenhaaralle eli tässä mielessä on tärkeämpää tietää koko ajan oma sijainti.

Melottiinpa sitten myötä tai vastavirtaan, niin kulloistakin sijaintipaikkaa määritellään joelta nähtävistä ja kartalle paikannettavista maastokohteista. Tällaisia luonnon kohteita ovat jokeen laskevat sivupurot, muodoltaan selvästi tunnistettavissa olevat joen mutkat, karttaan merkityt olevat saaret, karttaan merkityt koskipaikat, korkeuskäyristä tunnistettavissa olevat jokiäyräiden muodot, suon ja metsämaaston rajat jne. Ihmisen aikaansaamia vastaavia kohteita ovat jokivarren talot ja kylät, sillat, jokivarteen tulevat tiet, jokivarsipellot, joen ylittävät sähkölinjat jne. Olennaista jokiretkellä näiden kartasta näkyvien ja maastosta tunnistettavien kohteiden avulla suunnistamisessa on tilanteen jatkuva seuranta. On paljon helpompi tunnistaa joku joen mutka tai sivupuro joksikin jos hetkeä aikaisemmin on pystynyt paikallistamaan itsensä varmasti. Jotta edellä kuvattu tekniikka toimii, on ymmärrettävä, minkä kokoiset yksityiskohdat käytetystä kartasta on tunnistettavissa.

Edelliseen liittyen kompassia voidaan käyttää paikannuksen varmentajana monella tavalla. Esimerkiksi pidemmälle suvantosuoralle tultaessa voidaan ottaa suunta jokisuorasta ja katsoa, onko se yhtäpitävä siihen kartan jokiosuuteen, jolla kuvitellaan oltavan. Varsin tarkka tapa paikallistaa sijainti joella on suuntiman ottaminen joelta johonkin tunnistettavaan kohteeseen esimerkiksi tunturin huippuun tai linkkimastoon. Suuntiman mukainen suora siirretään kartalle kulkemaan suuntimakohteen (tunturin huipun, linkkimaston) kautta. Oma sijainti on siinä, missä tämä suora leikkaa joen.

Jokimelontaretkellä suunnistaminen on siis periaatteessa hyvin yksinkertaista. Muutamat erityistilanteet tuovat siihen kuitenkin omat mausteensa.

Jokireitin katkaisee usein järvi. Joelta järvelle tultaessa herää heti kysymys, minne pitäisi meloa, mistä jokireitti jatkuu, Saarista, niemistä ja lahdista sokkeloisella järvellä ei ole itsestään selvää, mistä jokireitti jatkuu. Huolimattomalla suunnistuksella voidaan päätyä etsimään jokireittiä väärästä poukamasta. Tarvittaessa on siis käytettävä kompassia, jotta oikea perussuunta selviää. Järven rantamaisemiin ei aina ensisilmäyksellä ole luottamista yritettäessä maisemasta päätellä joen alkukohtaa. Aina tämä paikka ei näytä "matalimmalta". Joen lähtöpaikan löytämistä voi edellisen lisäksi haitata kaislikkoinen ranta. Loppukesästä matalassa lahdessa voi olla miehen korkuista kaislikkoa satoja metrejä. Lähes läpitunkemattomassa kaislikossa on vaikea pysyä suunnassa. Joen lähtökohdan löytämistä helpottaa huomattavasti, jos suuntaa voidaan varmistaa maalta näkyvistä kohteista (esimerkiksi koko ajan nähtävissä oleva iso puu) Myös tulosuunnasta linjareiksi (2 maastokohdetta, jotka määrittelevät suoran jota pitää kulkea) käyvät maastokohteet, jos sellaisia on, ovat hyvä apu. Joissakin tapauksissa myös veden virtaamisen tarkastelu voi auttaa. Jos veden huomataan virtaavan, niin yleensä on hyvä taktiikka yrittää pysytellä madollisimman virtaavalla reitillä. Näin ei kaislikossa päädytä umpikujamatalikolle.

Edellinen tilanne muuttuu vaativammaksi, jos edetään vastavirtaan ja joki haarautuu juuri järven lahdessa. Silloin on oltava tarkkana, että päädytään oikealle jokihaaralle.

Vedenjakaja-alueiden soiset ja pajukkoiset latvapurot ovat yksi suunnistukseen jännitystä tuova elementti. Niillä järkevä retkeilijä liikkuu tulva-aikana. Silloin vettä riittää melontaan, mutta harhareiteille päätyminen on todennäköisempää. Tulvalla tiheässä pajukossa varsinainen joen uoma helposti kadotetaan. Jotta näin ei kävisi, pitää virtausta tarkkailla ja tarvittaessa melalla kokeilla, minne "syvä" pääuoma milloinkin kiemurtelee.

Kulloisenkin melontareitin valinta joella on melontatekniikan ja suunnistuksen välille sijoittuva ongelma. Reitin valinnassa on kiinnitettävä huomiota seuraaviin seikkoihin:

1. Mitä joen seuraavan mutkan takana on?
2. Mistä tuuli käy?
3. Missä on päävirta ja kuinka voimakas se on?
4. Kuinka kätevästi joen laidan vaihtaminen onnistuu näkyvällä osuudella ja missä kohdassa?

5.1.5 Retkivarusteiden pakkaaminen jokiretkellä

Retkivarusteita ja niiden pakkaamiseen tarvittavia suojia melojan vesitiiviitä varustesäkkejä ja varustetynnyreitä on käsitelty välineiden teknisten ominaisuuksien näkökulmasta laajasti pääluvussa 3 kohdassa 3.2. Varusteet ja niiden pakkaaminen.

Tässä yhteydessä käsitellään sitä kuinka varusteiden pakkaaminen vaikuttaa jokiretken sujuvuuteen.

Jokiretkeilyn luonteesta ja retkille soveltuvasta melontakalustosta seuraa pari pakkaamiseen liittyvää erityiskysymystä.

Jokiretkellä on todennäköistä, että varusteita ja kanootteja joudutaan myös kantamaan tai raahaamaan maalla pidempiä matkoja kuin muilla retkeillä. Käytettyjen varustepakkausten on oltava sellaisia, että ne soveltuvat kantamiseen ja niiden lukumäärä (koko ja paino) ovat kantamisen kannalta järkeviä eli turhia kantoreissuja ei tehdä sen vuoksi, että varustepakkauksista ei saada aikaan järkevän kokoisia ja painoisia taakkoja. Yksi iso inkkarin varustesäkki voi olla niin painava, että sitä ei jaksa yksin kantaa eli teoriassa hieno juttu toinen kantaa kanoottia ja toinen varusteita kaatuu siihen, että kanootti vielä menisi, mutta varustesäkin alle väsähtää. Toisessa ääripäässä retkeläisillä on mukana paljon pieniä pakkauksia, joihin tavarat on huolella lajiteltu, mutta sitä ei ole mietitty tarpeeksi, kuinka nyssäköistä köytetään yhteen järkeviä taakkoja kantotaipaleelle.

Koskien maaohitukset ja vedenjakajaseutujen kantomaastot ovat usein niin hankalaa kulkumaastoa, että patikkaretkeilijä ne vaistomaisesti kiertää. On siis muistettava, että sellainen tavaramäärä, joka hyvällä polulla tai kovapohjaisessa kuljettavassa metsämaastossa vielä tuntuu siedettävältä voi osoittautua ylivoimaiseksi joen epämääräisessä rantapusikoissa, jossa pahimmillaan maapohja on louhikkoa ja pieniä suoprutakoita.

Laipiolliset vesitiiviillä varustetiloilla varustetut kajakit sopivat jokimelontaretken kalustoksi vain erityistapauksissa. Tästä seuraa se, että koskisen jokiretken taatusti märissä olosuhteissa varusteiden ainoa kosteussuoja on vesitiivis varustepakkaus. Siksi varustesäkkien vesitiiviys pitää retkelle lähtiessä tarkastaa ja vastaavasti varustetynnyrien kansitiivisteiden vedenpitävyys varmistaa.

Varustesäkkejä avokanootin pohjalle lastattaessa tai niitä kajakin takarunkoon tai jalkatukien etupuolelle sullottaessa on vielä hyvä muistaa se, että kosteuden kannalta kaikkein kriittisimmät varusteet eivät makaa vasten kanootin pohjaa. Siellähän on koko ajan vesilätäkkö märissä retkiolosuhteissa eli pienestäkin säkin hiusvuodosta kosteus leviää vaikkapa makuusäkkiin tai vaihtoalusvaatteisiin. Muutenkin kanootin tai kajakin tasapainon kannalta on järkevää, että nämä tilavuuteensa nähden kevyet varusteet ovat korkeammalla.

Muuten varusteita pakattaessa tulee miettiä sitä, mitä niistä todennäköisesti päivän aikana tarvitaan. Niinpä keittimen ja päivän aikana käytettävien ruokatarpeiden on oltava helposti saatavilla. Juomapullo on luonnollisesti koko ajan käden ulottuvilla samoin hetkelliseen väsymykseen auttava pikkunaposteltava. Ensiapupakkaus ja kanootin tyhjennysvälineet saadaan myös käyttöön helposti. Retken aikana tämä pakkaamisen peruslogiikka yleensä paranee, mutta siihen pitäisi kiinnittää huomiota jo retkelle lähdettäessä. Niin kiire ei saisi olla, että viimeisenä vesille ehtivän retkeläisen tavarat on pakattu niin nurinkuriseen järjestykseen että huonolla onnella tilanne lisää jopa turvallisuusriskiä.

Elintarvikkeet kannattaa kuumina kesäretkinä pakata syvälle ja lähelle kanootin pohjaa, niin että kuumasti kanootin runkoon paistava aurinko ei niitä turhaan lämmitä. Vastaavasti öisin pitäisi huolehtia elintarvikkeiden jäähdyttämisestä. Jos vesi on kylmää, niin vesitiivis ruokatynnyri tai säkki voi olla vedessä jäähtymässä. Ainakin ruokapakkausten pitää olla aamuauringolta varjossa, niin että lähes aina päivää viileämpi yö niitä mahdollisimman hyvin jäähdyttää.

Kesähelteellä myös retkikeittimen kaasu- tai bensapullot on varjeltava liialta lämpiämiseltä. Hellekelin lukemat ovat ok, mutta auringonpaiseeseen jätetyssä varustetynnyrissä bensapullo voikin lämmitä vaikka +50 C lämpötilaan. Jos pulloa käytettäessä vielä keitin sitä lisää paahtaa, niin silloin siirrytään pullojen käyttöohjeiden turvarajojen väärälle puolelle.

5.1.6. Leiriytyminen jokiretkellä

Leiripaikkaa on syytä ruveta katselemaan hyvissä ajoissa ennen kuin retkiryhmän heikkokuntoisinta alkaa väsyttämään. Jo väsyneenä melova ryhmä harvoin löytää kovin hyvää leiripaikkaa, vaan väsymyksen vuoksi jäädään telttailemaan ensimmäiseen välttävään paikkaan.

Karttaa on hyvä katsella jo talvella sillä silmällä, että maaston topografiasta yrittää löytää piirteitä, jotka kavaltavat hyvän leiripaikan

Koskipaikoilla on usein viihtyisää. Kohina antaa hyvät unet. Usein paikalla on leireilty ennekin ja vanhat hyväksi koetut teltan paikat löytyvät etsimättä, Joskus ongelmana on maaston kivisyys. aivan kosken niskalla saattaa kuitenkin olla jääpatojen höyläämiä pieniä niittyjä, jotka ovat tasaisia ja kovia.

Jo korkeuskäyristä pääteltävä joen jyrkkä äyräs ja sen takana levittäytyvä tasainen maasto kertoo usein kangasmaasta. Jos alueen nimi viittaa vielä kuolpuna sanaan, niin sieltä löytyy varmasti lähes täydellisiä asentosioja. Soiden läpi virtaavalla joella parhaat leiripaikat löytyvät aivan jokiäyräiltä. Joen varressa on lähes aina kuivempaa kuin äyräspenkan takaa levittäytyvällä soisella alueella.

Erityisesti Lapissa kesän räkkäaika (sääsket, paarmat ja polttiaiset) kiusaa retkeilijää. Samoin läpi yön paistava ja jo aamuvarhaisella teltan saunaksi lämmittävä aurinko voi kiusata. Nämä asiat on syytä miettiä leiripaikkaa valittaessa. Leirin on oltava sopivan tuulisessa paikassa, niin että räkkä karttaa sitä ja teltat on pystytettävä siten, että ne ovat aamuauringolta varjossa. Pystyttämällä louekangas metrin päähän teltasta aamuauringon puolelle, voidaan teltta pitää viileänä pidempään (=ajan, jonka louekangas tehokkaasti varjostaa).

5.1.7. Jokiretken suunnittelu ja johtaminen

5.2. Meri- ja järviretkeily

Meri- ja järviretkeily poikkeaa jokiretkeilystä useallakin tavalla. Merellä melotaan pääsääntöisesti kajakeilla. Merikajakit ovat jokikajakkeja nopeampia ja suuntavakaampia. Järvelle käy periaatteessa samat välineet. Toisaalta järvellä voi meloa kanadalaiskanootillakin, mutta inkkarin käyttökelpoisuus avomerellä on aika rajallista. Syitä tähän on kaksi: sopivan jyrkän ja korkean aallokon pärskeet heittävät vaarallisessa määrässä vettä avoinkkariin ja toisaalta isona ja avonaisena välineenä inkkari on vielä kajakkia huomattavasti vaikeampi tyhjennettävä sen täytyttyä tai kaaduttua tuulisissa olosuhteissa. Jos inkkarilla lähdetään merelle, niin siinä pitää olla isot ilmasäkit ja sen pitää olla muodoltaan helposti tyhjennettävä. 2.2.6.

Suomessa merimelonnan harrastaminen on harvinaisen helppoa ja turvallista. Meillä ei yleensä ole kovia myrskyjä eivätkä merivirrat tai vuorovesi häiritse melojia. Koti-Suomen olosuhteet ovat tältä osin ihanteelliset. Pitkä ja suurelta osalta erittäin saaristoinen rannikkomme tarjoaa hienot olosuhteet monen tasoiseen retkeilyyn ja toimii lisäksi erinomaisena ponnahduslautana siirtymisessä valtameren mainingeille.

Kokeneenkin Itämeren kävijän on kuitenkin muistettava, että varsinainen meri alkaa vasta Tanskan salmien toiselta puolelta. Valtamerillä voimakkaat merivirrat ja vuorovesi asettavat lisävaatimuksia melonnan harrastajalle. Ne voivat kuljettaa olosuhteita tuntemattoman melojan vaarallisesti ulapalle, vaikka meloja tilanteen huomatessaan ponnistelisi voimiensa äärirajoilla rantaan päästäkseen.

Tuhannet järvet tarjoavat rannikon lisäksi lähes loputtomasti houkuttelevia melontakohteita.

Järviretkeily ei yleensä ole niin vaativaa kuin meriretkeily ja siksi kokenutkin meloja ehkä vähättelee järviolosuhteiden vaativuutta. Suurilla järvenselillä Päijänteellä, Pielisellä ja Suur-Saimaan alueella voivat ukkospuuskaiset tuuliolosuhteet kuitenkin yllättää. On tärkeä huomata, että järvialtaiden koosta johtuen suurikokoinen vasta todella kovalla tuulella (yli 15 m/s) nouseva aallokko pysyy hyvin jyrkkänä. Erityisesti sääolosuhteissa, joissa ukkospuuskat ovat mahdollisia, on säätä tarkkailtava huolellisesti, jotta suojaisemmalle reitille pakenemiseen jää riittävästi aikaa.

Inaria on syytä pitää vaativana melontaretkikohteena. Se sijaitsee lähellä merta eivätkä pohjoisenpuoleista Jäämereltä iskevää myrskyä ole hidastamassa metsät samalla tavalla kuin Etelä-Suomessa. Inarin vesi on lisäksi lähes aina varsin kylmää.

Merimelonta juontaa juurensa eskimoista. Eskimot ovat kautta aikojen liikkuneet kajakeilla pyyntimatkoilla. Nykyajan merikajakkien mallit ovat peräisin eskimoiden kajakeista. Kajakkien käyttökelpoisuutta kuvaa hyvin se, mihin eskimot niitä käyttivät entisaikaan: hylkeen- ja valaanpyyntiin arktisissa olosuhteissa. Useat melontavälineisiin liittyvät eskimoiden tekemät keksinnöt ovat vieläkin käytössä.

Vaativan merimelonnan lähtökohta on oman kajakin hyvä hallinta vaikeissakin aallokko- ja tuuliolosuhteissa. Melontataito pitää kehittää sellaiselle tasolle, että kaatuminen on varsin epätodennäköistä ja melonta etenee kohti tavoitetta pahassakin kelissä.

Melontataidon lisäksi asialliset välineet ja niiden osaava käyttö on hyvin olennaista. Turvallisuudesta huolehtiminen on tärkeää. Vahingot ja niiden seuraukset ovat usein vakavampia kuin järvellä ja joella sattuneet. Joella uimaan joutunut pääsee yleensä rantaan viimeistään seuraavassa suvannossa. Toisin on rannattomalla ulapalla. Aallokko ei lakkaa käymästä eikä ranta tule lähemmäksi, jos meloja onnettomuudekseen kaatuu ja joutuu uimaan. Kaukana rannasta korkeassa aallokossa pelastautumisolosuhteet kaatumistilanteessa ovat vaikeat, vaikka taidot ja varusteet ovat kohdallaan. Puutteellisilla välineillä ja huonosti harjoitelleena pelastaminen voi olla täysin mahdotonta. Siksi tehokkain ja koko melontaryhmän turvallisuutta olennaisesti lisäävä tekijä on eskimopyörähdyksen hallinta kaikissa tilanteissa.

Varman eskimopyörähdyksen lisäksi olosuhteisiin sopivimmat toveripelastusmenetelmät on osattava hyvin sekä pelastajan että pelastettavan roolissa 2.1.7.. Hätätilanteessa pelastamisen pitäisi sujua rutiinilla. Kaiken varalta melojaryhmällä pitää olla riittävän monessa kajakissa hätäraketteja ja niiden käyttö on osattava.

Luonnon olosuhteiden lisäksi vakavan vaaran muodostavat muut vesilläliikkujat. Kaikki nopeakulkuiset moottorialukset, mutta erityisesti huippunopeat 'muskeliveneet' ovat todellinen vaara pienellä kanootilla tai kajakilla liikkuvalle. Myös laivat ovat oma vaaransa. Rahtilaiva liikkuu yllättävän nopeasti eikä sieltä helposti havaita kajakkia. Melojan on syytä pitää itse huoli siitä, että ei jää kenenkään yliajamaksi. Mitä korkeampi aallokko, niin sitä vaikeampi melojaa on havaita varsinkaan matalasta nopeakulkuisesta moottoriveneestä. Pilvisellä ilmalla myöskään melan lavasta räiskähtävät pärskeet eivät samalla tavalla paljasta melojaa muille vesillä liikkujille kuin aurinkoisella säällä. Kaukana rannasta muu meriliikenne varmasti tähystää kanootin kokoisia aluksia huolimattomammin kuin sisäsaaristossa. Tämä johtuu siitä havaintopsykologisesta tosiasiasta, että lähes varmasti tyhjän tarkkaileminen on motivoituneellekin erittäin turruttavaa. Merikarttoihin merkityiltä väyliltä on siten syytä pysyä poissa. Tarvittaessa ne on ylitettävä kohtisuoraan kapealta navigoinnin kannalta selkeältä kohdalta tiiviissä ryhmässä. Väylien ulkopuolellakin melojan on tarkkailtava muuta liikennettä myös selkänsä takaa. Kirkasvärinen pukeutumien ja kirkkaat melan lavat auttavat muita huomaamaan melojan.

Veneilijöiden muutaman vuoden välein melojille ehdottama turvaviiri ei ole ratkaisu tähän turvallisuuskysymykseen muun vesiliikenteen ja melojien väliseen turvallisuuskysymykseen. Kirkkaat melan lavat näkyvät varmasti ainakin yhtä hyvin kuin viiri, koska ne liikkuvat. toisaalta viirimasto haittaa eskimopyörähdyksessä ja toveripelastautumisessa.

5.2.1. Merimelonnan erityisvarusteet

Tässä luvussa kerrotaan merimelonnassa tarvittavista erityisvälineistä niiden käytön kannalta. Laajasti välineiden ja varusteiden teknisten ominaisuuksien näkökulmasta samaa aihetta on käsitelty sille omistetussa pääluvussa 3. .

Varsinaisessa merimelonnassa ja meriretkeilyssä olosuhteissa, joissa meren piirteet voivat hyvinkin nopeasti tulla esiin ja lisätä melonnan vaativuutta pitäisi kalusto varustaa merimelontakelpoiseksi.

Kajakin pitää olla aallokkokelpoinen ja melojan taitoon nähden hyvin hallittava. Erittäin suuntavakaa merikajakin runko tuntuu aloittelevasta ja monesta enemmänkin meloneesta usein hyvältä ja turvalliselta. Kookkaassa meriaallokossa itsepäisen suoraan kulkeva vaikeasti käännettävä runko on kuitenkin haitta. Korkeassa aallokossa kajakkia pitää pystyä myös kääntämään ja vieläpä tehokkaastikin. Katso myös välineitä esittelevästä luvusta 3.1. ja 3.1.2.1.

Kunnollinen kasiköysistö on olennainen merimelonnan toveripelastustilanteissa tarvittava varustus. Kansiköysistöön pitää liittyä myös melapidike, johon oma ja/tai kaatuneen mela voidaan kiinnittää pelastustilanteessa. Se on kansiköyteen melojan eteen kiinnitettävä noin 20 cm pitkä narunpätkä, jonka päässä on haka Melaparkki kietaistaan melan varren ympärille ja lukitaan haalla. Haan pitää olla sellainen, että parkki on helppo irrottaa. Melaparkin tarkoitus on pitää mela kiinni kajakissa silloin kun meloja ei pidä melaa kädessä. Useimmiten tällainen tilanne on valokuvatessa tai evästauolla. Melaparkkia käytetään myös pelastamis- ja pelastautumistilanteessa, jotta mela ei karkaa melojan ulottumattomille. Melaparkki on kätevä myös karanneen melan palauttamisessa omistajalle. Noudettavan melan ollessa melaparkissa ei se häiritse melontaa. Joskus voi esimerkiksi valokuvatessa käydä niin, että meloja kaatuu, kun mela ei ole tukemassa melojaa vaan melaparkissa. Tällaisia tilanteita varten on melojan syytä harjoitella melan irrottamista melaparkista veden alla. Tämän jälkeen voidaan tehdä eskimopyörähdys ja säästyä näin uintireissulta. Harjoitus ehkäisee melojaa joutumasta paniikkiin hätätilanteessa. Veden alla suoritettavat yksinkertaisetkin toimenpiteet voivat olla harjoittelemattomalle ylivoimaisia tehtäviä, joten niitä on syytä harjoitella etukäteen. Katso tästä aiheesta myös välineiden teknisten ominaisuuksien kannalta 3.2.7.2. ja aiheen liittymisestä turvallisuuteen 4.2.3.1. .

Kansiköysiä tarvitaan pelastusoperaatioissa kaatuneen melojan mennessä vesiltä kajakkiin. Kansiköysistä on saatava hyvä ote näissä tilanteissa. Köydet tarjoavat myös kiinnitysmahdollisuuksia, mikäli kajakin kannelle laitetaan lastia. Kansiköysien on oltava erittäin lujasti kiinni kajakin kannessa. Joidenkin halpojen kajakkien kansiköydet ovat varallisen heikosti kiinni. Nostettaessa lastattua kajakkia niistä ne voivat irrota. Kansiköysien lisäksi oiva varuste on kumiköydet kajakin etukannella. Niiden alle voidaan laittaa kartat, pienet välipalat ja muut välittömästi meloessa tarvittavat välineet. Suunnanpitoa varten kunnollinen kansikompassi on välttämätön väline avomerimelonnassa. Kansikompassi toimii, vaikka kajakki kallistelee merenkäynnissä ja se on usein myös vesitiivis. Tavallinen kompassi jumiutuu, mikäli sitä kallistetaan. Katso kansiköysistöstä teknisestä näkökulmasta 3.2.7.2., turvallisuusnäkökulmasta 4.2.3.1. ja pelastautumisen kannalta 2.1.7.2., 2.1.7.3. , 2.1.7.4. .

Melan lapaan asennettavaa ilmalla täytettävää melakelluketta käytetään kaatumistilanteessa kajakkiin mentäessä, mikäli ollaan yksin melomassa eikä eskimo onnistu. Melan toinen pää työnnetään takakannella olevien kansiköysien alitse tai erityisiin pidikkeisiin ja/tai sitä puristetaan kädellä. Näin saadaan aikaan tilanne, joka pitäisi helpottaa kajakkiin menoa. Katso melakellukkeesta teknisestä näkökulmasta 3.2.8.4. , turvaohjeeseen liittyvänä välineenä 4.2.4.2. ja apuvälineenä re-entry eskimossa 2.1.5.4. .

Edellisen lisäksi avomerimelonnassa voidaan tarvita hihnaa (noin 30 cm pitkä kuminaru), joka varmistaa, että mela pysyy melojan kädessä joka tilanteessa. Hihnan toisessa päässä on lenkki, joka pujotetaan ranteeseen. Toinen pää kiinnitetään melan varteen. Melahihnaa tarvitaan äkillisten tuulenpuuskien ja kaatumistilanteiden varalle. Joskus tuulenpuuska voi viedä melojalta melan,. Myös kaatumistilanteessa mela saattaa karata ilman melahihnaa.

Jo eskimoiden kehittämät norsuhanskat ovat erittäin hyvä varuste melottaessa kylmissä vesissä tai kylmällä ilmalla. Idea niissä on se, että meloja voi pitää melan varresta kiinni paljaalla kädellä, jolloin tuntuma melaan säilyy parhaiten. Norsuhanskat voi itsekin askarrella sadevaateesta (tai jostain muusta tuulta ja vettä pitävästä kankaasta. Hanska kiinnitetään melan varteen tarralla. Norsuhanskat on halpa ja useimmiten paras ratkaisu käsien lämpimänä pitämiseen. Kintaan teho perustuu muutamaan seikkaan: Kaikki sormet ovat yhdessä, jolloin ne lämmittävät toisiaan (toisin kuin neopreenihanskassa). Toiseksi, käsien suuri lämpöhukka lämmittää hanskan sisällä olevan ilman tehokkaasti. Lisäksi norsuhanska ei purista sormia kuten kaikki sopivan kokoiset hansikkaat. Katso norsuhanskoista myös 3.2.10. .

Päivällä kesken melontaa tarvittavien pikkutavaroiden säilyttämisessä merikajakin päiväluukku on aivan erinomainen keksintö. Monet pelastustilanteissa kansilastina ongelmalliset pikkutavarat voidaan panna päiväluukun suojaan. Oikea päiväluukun paikka on kajakin etukannella heti aukon etureunan etupuolella. Melojan takana sivulla oleva päiväluukku on notkeimmillekin melojille kovassa kelissä yksin varsin hankala käyttää. Luukun varmaan saa auki, mutta sen sulkeminen voikin olla liian hankalaa. Aukon etupuolelle sijoitettu päiväluukku ei kuitenkaan saa olla niin iso, että se haittaa heel hook ja muunnettu x pelastustekniikoiden tapaa mennä kajakkiin sisään tai re-entry eskimopyörähdystä.

5.2.2. Merimelontaan liittyviä erityistekniikoita

Vesille menemisen ja rantautumisen perustekniikat on selostettu kajakkimelonnan osalta luvussa 2.1.1. ja inkkarien osalta luvussa 2.2.1.. Tässä kuvaillaan vain merimelontaan liittyviä eritystekniikoita.

Tilanteessa, jossa tasaista rantaa ei löydy ollenkaan, voidaan vesille mennä käyttäen ns. hyljelaskeutumista (ks. kuva). Hyljelaskeutuminen on mahdollista myös todella rosoisilta kallioilta ja kivikoista, mikäli kajakki on valmistettu polyeteenistä, joka kestää lähes mitä vain. Kuitukajakeilla on noudatettava huomattavaa varovaisuutta ja laskeutumispaikka on valittava tarkasti.

Kajakki asetetaan vakaalle paikalle kalliolle tai rantatörmälle, istutaan kajakkiin, laitetaan aukkopeite kiinni ja työnnetään toisella kädellä kajakki liikkeelle. Toisessa kädessä pidetään melaa valmiina. Veteen laskeuduttaessa otetaan melalla tukea, jotta tasapaino säilyy. Mikäli pudotus on korkea, on syytä varoa ettei melan varsi lyö melojaa kasvoille veteen osuttaessa.

5.2.3. Merimelontaan parhaiten soveltuvat toveripelastusmenetelmät ja niiden käyttö

Asiallisesti toimivassa ja varustautuneessa merimelontaretkikunnassa kaatuminen lähes varmasti tapahtuu vasta sellaisessa merenkäynnissä, jossa pelastaminen on hankalaa ja kaatumisen syy on luultavimmin väsymys. Toki huolimattomuuttaan tai vaikkapa liikaa valokuvaukseen keskittynyt kokenutkin meloja voi joskus kaatua lähes tyyneenkin. Meriretkeilijöiden on kuitenkin lähdettävä siitä, että todellinen toveripelastustarve tulee eteen vaikeissa olosuhteissa kaukana rannasta korkeassa aallokossa.

Merimelonnan vaativassa pelastustilanteessa turvallisuutta ja pelastusvalmiuksia lisää huomattavasti jos melojaryhmässä on vähintään 4 melojaa.

Olosuhteissa, joissa melojaryhmä ei enää uskalla ja/tai kykene tekemään lauttaa ei myöskään toveripelastuksesta luultavasti tule mitään. Tällä tavalla pelastusnäkökulmasta osaavankin ryhmän turvallisen melonnan raja on koko ajan selvästi näkyvillä ja todettavissa.

Lähtökohtaedellytyksenä toimivalle toveripelastukselle merenkäynnissä ovat laipiolliset kunnon kansiköysistöllä varustetut merikajakit. Mitä lähempänä takalaipio on aukon takareunaa, niin sen parempi. Istuinaukon etupuolella oleva päiväaukko ei saa tehdä kajakin jalkatiloista pelastusta haittaavan ahtaita.

Mitä matalampi (aukon takka viistottu) on merikajakin takakansi, niin sitä parempi:

1. Eskimopyörähdys on helpompi tehdä eikä toveripelastusta tarvita.
2. Re-entry pyörähdys on myös yleensä sitä helpompi, mitä matalampi on kajakin takakansi.
3. Matalalle takakannelle on helpompi nousta merestä.

1. Kaatunutta kajakkia ei tarvitse nostaa toisen kajakin päälle.
2. Uimarin nousu kajakkiinsa onnistuu mahdollisimman pienellä voimalla ja lisäksi tämä voima pitää pelastajan ja uimarin kajakkia yhdessä eikä siten vaadi pelastajalta paljon voimaa.
3. Uimarin painopiste kajakkiin noustessa pysyy mahdollisimman alhaalla ja siitä syystä pelastusmelojalta ei tarvita paljon voimia pitääkseen tilannetta hallinnassa.

5.2.4. Suunnistaminen ja meriteiden säännöt

Suunnistamisen perusteet ovat samat maalla ja merellä. Erilaisia suunnistamistilanteita syntyy siitä, millaisia apuvälineitä käytetään. Ilman apuvälineitä tapahtuma maisemanavigointi perustuu ulkomuistiin. Suunnistaja tunnistaa ulkomuistista reitilleen sattuvat kohteet ja suunnistaa niiden avulla. Joissakin harvoissa tapauksissa (näkyy sekä maisema että tähdet paljaalla silmällä) tämän tyyppisessä tilanteessa myös tähtitaivaasta voi olla apua. Ulkomuistiin perustuvaan maisemanavigointiin luottaen ei pidä juuri lähteä päivälenkkiä kummoisemmalle melontaretkelle. Tosin on muistettava, että tämä suunnistustyyli on se, jolla luonnonkansat ovat taittaneet jopa tuhansien kilometrien taipaleita. Filosofisesti voi todeta, että tämä lähtökohta on kaiken muun suunnistamisen perusta.

5.2.4.1. Maisemanavigointi kartan avulla

Perinteinen suunnistuksen apuväline on kartta. Pelkän kartan avulla suunnistaminen perustuu nähdyn maiseman ja kartan yhdistämiseen. Vesiteillä suunnistamista kutsutaan navigoinniksi, niinpä tämä tekniikka on maisemanavigointia kartan avulla. Suunnistuksen apuvälineiden maailmassa tämä ensimmäinen askel on kaikkein turvallisin. Karttaan ei voi tulla häiriötä. Jos kartta on siltä alueelta, jolla liikutaan, niin harhaan menemisen/ oikeaan osumisen ratkaisee vain suunnistustaito.

Merenkulussa maisemanavigointi on tietyllä tavalla aliarvostetussa asemassa, vaikka sitä pidetäänkin toiminnan lähtökohtana. Tämä johtunee siitä, että laivoilla ajetaan väyliä pitkin ja tähän suunnistuksen erityismuotoon liittyvät olennaisesti tekniset välineet sekä väylien merkintä että tekniset suunnistuksen apulaitteet.

Maisemanavigoinnin aliarvostus näkyy siitä, että merikartoissa (ent. merikortti) ei uudistuksen jälkeenkään ole topografista informaatiota eli maakohteiden korkeussuhteista merikartat eivät kerro mitään. Savupiiput, mastot yms. pistemäiset kohteet niihin on merkitty, koska ne tukevat osaltaan merenkulun paikanmääritys- ja suunnistustarpeita.

Melojat liikkuvat pääsääntöisesti väylien ulkopuolella ja siksi suunnistaminen on heidän näkökulmastaan varsin toisenlaista kuin muun merenkulun näkökulmasta. Kanootilla voi sen pienen syväyksen vuoksi liikkua missä vain. Karikoiden tunnistamiseen ei tarvita merikorttia. Kovalla tuulella matalikot näkyvät jyrkempänä aallokkona ja yksittäiset kivet kuohuvina pisteinä. Tyynemmällä kelillä meloja voi puikkelehtia muiden vesillä liikkujien näkökulmasta toivottomassa karikkosekamelskassa.

Melojalle ei niinkään ole tärkeää noudattaa tiettyä kurssia kuin yleisemmin tunnistaa alue, jolla juuri meloo ja se millaista melontavettä kohti on menossa. Tämän peruskysymyksen ratkaisussa kartan avulla tapahtuva maisemanavigointi on aivan olennaista. Ainoastaan rannattomalla avomerellä melovan näkökulmasta suunnistus on saman tyyppistä "tietyllä kurssilla pysymistä", mitä se suurelta osalta on muun merenkulun näkökulmasta koko ajan.

Maisemanavigoinnissa melojalle on suureksi avuksi, jos käytetyssä kartassa on topografinen informaatio. Maakohteiden korkeuskäyristä voi päätellä niiden muodon. Silloin saarien ja rannan muotojen hahmottaminen ja samalla oman melonta-alueen tunnistaminen helpottuu huomattavasti. Hyväksi maisemanavigoijaksi oppii harjoittelemalla.

Aluksi eri etäisyydellä olevien saarten erottaminen toisistaan voi olla vaikeaa. Saaristo näyttää matalalta kajakin penkiltä katsottuna yhtenäiseltä rantaviivalta. tämän näköhavainnon pilkkomien erillisiksi tunnistettaviksi kohteiksi vaatii harjoittelua. Merimerkit, saarten topografia, talot, mastot, sähkölinjat, ja mitkä tahansa tunnistettavat pistemäiset kohteet auttavat välittömän näköhavainnon syvyyssuhteiden ymmärtämistä. Pistemäisten tunnistettavien kohteiden avulla asiaa hieman miettimällä voi yleensä päätellä, mikä kohde on edessä ja mikä taempana ja määritellä sitten omaa kulkusuuntaansa suhteessa näkyviin kohteisiin.

Saaristossa melottaessa kannattaa karttaa pitää tähtäyssuunnassa eli kartta on melojan edessä kajakin etukannella siten, että kartta on katsojan suunnasta käännetty osoittamaan siihen perussuuntaan, johon ollaan menossa. Silloin kartan ja maiseman kohteiden liittäminen toisiinsa on helpointa

5.4.2.2. Kompassi kartan avulla tapahtuvan maisemanavigoinnin tukena ja avomerimelonnan suunnan näyttäjänä

Maisemanavigointia voidaan tukea kompassilla. Edessä näkyvän maiseman tunnistettaviin kohteisiin otetaan suuntimat ja sijoitetaan suuntimien määräämät suorat kartalle. Oma sijainti on suorien leikkauspisteessä. Mitä lähempänä 90 astetta on suorien välinen kulma, niin sitä pienemmän virheen kompassisuuntien virheet aiheuttavat paikannukseen.

Suuntimien avulla suoritetun paikannuksen jälkeen voidaan kartan ja maaston tähystyssuuntien vastaavuutta tarkentaa eli kääntää kartan tähystyssuunta paremmin kulkusuuntaa vastaavaksi. Silloin karttamaiseman ja todellisen maiseman liittäminen toisiinsa on helpompaa.

Suunnan otto maastossa näkyvään kohteeseen tavallisella suunnistuksessa käytetyllä kompassilla tapahtuu siten, että kompassin levyssä oleva suuntanuoli (levyn suunta) käännetään osoittamaan kohteeseen. Tämän jälkeen kompassin rungossa olevaa kierrettävää pesää käännetään niin, että siinä oleva nuolella ja fosforoiduilla pisteillä/viivoilla merkitty hahlo on kompassin pohjoisneulan suuntaisesti (fosforoidut pisteet näkyvät punaisen pohjoisneulan molemmilta puolilta ja nuolen N kirjain on pohjoisneulan alla) ja kompassin suuntanuoli osoittaa edelleen kohteeseen. Kompassin astekehältä voidaan silloin suuntanuolen alapään kohdalla olevan kohdistusmerkin kohdalta lukea suuntalukema.

Kartalle edellä otettu suunta siirretään siten, että kompassin levyn reuna asetetaan kulkemaan sen kohteen kautta, johon suunta maastossa otettiin ja sitten kompassia käännetään niin, että kierrettävän pesän pohjassa olevat viivat ovat kartan koordinaattiviivaston suuntaisia ja kompassin pesän hahlo osoittaa karttapohjoiseen. Oma sijainti on nyt sillä suoran osalla, millä puolella kompassi on kartan kohteesta.

Suunnan otto kartalta haluttuun kohteeseen tapahtuu siten, että kompassin levyn sivu asetetaan kulkemaan nykyisen sijaintipaikan kautta kohteeseen ja levyn suuntanuoli osoittaa kohteen suuntaan. Tämän jälkeen kompassin pesää käännetään siten, että sen viivat ovat kartan pohjois- eteläsuuntaisten koordinaattiviivojen suuntaisia ja pesän fosforoiduilla pisteillä merkitty hahlo osoittaa karttapohjoiseen. Kun suunnan oton jälkeen kompassia käännetään (pesää ei kierretä) niin, että kompassin pesän hahlo on punaisen pohjoisnuolen ympärillä sen suuntaisesti (fosforoidut pisteet/viivat pohjoisnuolen kahta puolta), niin silloin kompassin levyn suuntanuoli (itsestä poispäin) osoittaa kulkusuunnan kohteeseen.

Osa merimelojista käyttää kajakkiin kiinteästi asennettua pallokompassia. Siinä kulkusuunnan osoittava astekehä pyörii kompassin pallon sisällä pohjoisnuolen mukana. Lisäksi astekehä on tasapainotettu niin, että se pysyy melko vaakasuorassa ja näyttä siten oikein, vaikka kajakki pomppii aallokossa. Astekehä on 180 astetta eri asemassa kuin suunnistuskompasseissa eli esimerkiksi 00 suuntaan eli pohjoiseen kuljettaessa tämä suuntalukema on kompassin katsojan puoleisella reunalla kohdistinmerkin kohdalla, kun suunnistuskompassissa se on astekehän takareunalla. Lisäksi astekehän lukemat kasvavat päinvastaiseen suuntaan kuin tavallisen suunnistajan kompassin astekehässä.

Kiinteää kajakkikompassia käytettäessä kartalta otettavat suunnat voidaan ottaa astelevyllä tai samalla varakompassina toimivalla suunnistajan kompassilla. Astelevyllä suunta otetaan siten, että sen keskipiste asetetaan kartalla nykyisen sijaintipaikan kohdalle ja astelevy kierretään kartan koordinaattien mukaiseen suuntaan eli astelevyn lukema 0 on karttapohjoisessa. Tämän jälkeen astelevyn päälle asetetaan viivain kulkemaan sen keskipisteen eli nykyisen sijaintipaikan kautta kohteeseen. Viivain osoittaa levyn astekehältä suuntalukeman. Jos astelevyssä ei ole täysympyrää vaan vain 180 tai 90 astetta, niin silloin täytyy aina miettiä, miten astelevy asetetaan kartan koordinaattiviivojen mukaan ja missä ympyrän neljänneksessä suunta on eli, mitä astelevyn lukemaan pitää lisätä.

Suunnistusvirheen aiheuttamat riskit ovat Suomessa yleensä aika pienet toimittaessa ympäristössä, jossa voidaan tukeutua sekä maisemanavigointiin, että teknisiin apuneuvoihin. Maisemanavigoinnin seurauksena suunnistusvirhe yleensä paljastuu suunnistajalle ja tilanne korjataan. Pieni riski johtuu siitä, että Suomen rannikoiden saaristoissa ei yleensä ole sillä tavalla hyvän näkyvyyden vallitessa vaarallisia alueita, joille joutuminen aiheuttaisi suuren riskin. Tuulisella säällä kiehuvat matalikot voi väistää, vaikka olisi vähän eksyksissä ja laivaväylältäkin voi pysyä poissa (näkee laivat ja väylämerkit) vaikka oma suunta olisi vähän hukassa. On kuitenkin muistettava, että valtamerillä tilanne on toinen. siellä rannikoilla on vaaranpaikkoja esimerkiksi vuorovesivirtauksia tai vaarallisen nopeita merivirtoja, joiden kyytiin eksyminen voi olla kohtalokasta.

Melojan, joka ei toivu maisemanavigoinnin olosuhteissa tekemästään suunnistusvirheestä, ei pitäisi olla vastuusuunnistaja. On syytä jatkaa harjoittelua, ennen suunnistusvastuun ottamista. Tekemällä uusia havaintoja ympäröivästä maisemasta ja havaitsemalla ne ristiriitaisiksi kuvittelemansa karttasijainnin kanssa pitää vastuusuunnistajan pystyä uuteen korjaavaan paikanmääritykseen.

Avomeriolosuhteissa tai huonossa näkyvyydessä (sumussa tai pimeässä) suunnistuksen painopiste siirtyy maisemanavigoinnista enemmän teknisten apuvälineiden käyttöön. Lähtökohta suunnistukselle tällaisissa olosuhteissa on se, että virheitä ei saa tehdä koska niitä on vaikeampi huomata ja koska niistä toipuminen on vaikeaa.

Rajoitetun maisemanavigoinnin olosuhteissa (pimeä, sumu, kulkusuunnassa aluksi saareton avomeri) suunnistustilanteen alkupiste pitää olla varmasti tiedossa. Esimerkiksi mahdollisen sumun varalta melojan on aina tiedettävä leiripaikkansa tarkka sijainti. Lähtöpisteestä on kyettävä etenemään kompassisuunnan avulla seuraavaan varmasti maisemanavigoinnin avulla tunnistettavaan kohteeseen. Uudesta varmasti tunnistetusta paikasta voidaan sitten ottaa uusi suunta seuraavaan kohteeseen.

Tämän suunnistustavan riskien arvioinnissa pitää kiinnittää huomiota muutamiin seikkoihin:

Mikä on virheen aiheuttaman riskin toteutumisen seuraus: ajautuminen avomerelle ehkä hengenvaaralliseen tilanteeseen vai suunnistusvirhe, josta toipuminen edellyttää melomista lähimmälle rannalle ja kunnon näkyvyyden odottamista.

Sellaista suunnistuspäätöstä ei pidä tehdä, jossa realistisesti mahdollinen virhe voi johtaa suureen vaaraan. Esimerkkinä voidaan ajatella avomerellä päin olevia äärimmäisiä luotoja. Jos vaarana on kompassisuunnan virheen vuoksi meloa luodosta ohi ja toisaalta luoto on niin kaukana, että voimien riittävyys paluumatkaan on saman päivän aikana kyseenalainen, niin on harkittava koko melontasuunnitelman mielekkyyttä. Joku voi ajatella, että kauimmaisiltakin Suomen rannikoiden ulkoluodoilta aina palaa takaisin saman päivän aikana. Näin varmasti kovakuntoisen melojan näkökulmasta onkin, jos kaikki menee hyvin ja voidaan ylläpitää normaalia melontavauhtia. Riskin toteutumiseen liittyy yleensä useiden seikkojen yhteisvaikutus: entäpä jos sää huononee, melontaryhmässä jonkun vauhti hidastuu satunnaisten ongelmien vuoksi...

Edellä esitetty muodostaa perinteisen melontaretkeilyn suunnistustodellisuuden tiivistettynä. Lukija voi ajatella: missä nykyajan välineet GPS ja kännykkä josta voi soittaa navigointitietoja. Esitän vastakysymyksen: miksi lähdemme retkelle, jos olemme niin teknologiariippuvaisia, että tarvitsemme mukaan elektronisia laitteita selvitäksemme suunnistukseen liittyvistä peruskysymyksistä. Henkilön, joka retkelläkin varauksetta tukeutuu teknologian tukeen tulisi kysyä itseltään, mikä on se retkeilyn ydin, jonne teknisiltä apuvälineiltä on pääsy kielletty. Eikö retkellä sentään suunta ole poispäin asfaltista, lasista, teräksestä elektroniikasta ja päivittäisestä kujanjuoksusta tässä ympäristössä. Jo nyt elävän nuoremman retkeilijäsukupolven on pakko ottaa voimakkaastikin kantaa retkeilyn filosofian syvimpään olemukseen. Ei liene vain Scifi elokuvien maailmasta haettua: tulevaisuudessa voi olla vaikea erottaa retkeilyn luonnollista todellisuutta virtuaalisesta todellisuudesta. Miksi tukeudumme teknologiaan eräänlaisena puskurina luonnon ja itsemme välillä. Onko tässä äärimmilleen yksinkertaistettuna kysymys kuolemanpelosta ja kaikkivoipaisuudesta. Torjumme omaa kuolevaa pienuuttamme tukeutumalla luonnolta niskalenkin ottaviin laitteisiin – kuinka pitkälle pakoretki teknologiseen kuolemattomuuden toivoon kantaa ja mihin se johtaa? Retkeilyssähän on kai vähintään pieni pakoretken maku, mutta onko tämä oikea suunta.

Edellisen filosofisen peruskysymyksen kassa rinnakkainen käytännön kysymys on, mikä teknisten apulaitteiden merkitys: tuovatko ne lisää mainostettua turvallisuutta vai kääntyykö tämä mainostettu turvallisuuslisäkin itseään vastaan. Riskitasoa nostetaan, kun käytännössä on parempia välineitä ja tekniikan rikkoutuessa ollaan entistä hankalammassa tilanteessa.

Merivartioston tehtävät ovat muun veneilyn aiheuttamien merihätätilanteiden osalta jo hälyttävässä määrässä muuttuneet tekniikan pettäessä paljastuvasta huviveneilijän huonosta merimiestaidosta johtuviksi. Toivottavasti melontaretkeilijät eivät seuraa perässä tähän tilastoon.

5.2.4.3. Meriteiden säännöt ja väylämerkinnät

Melojalle meriteiden (liikenne)-sääntöjen ja väylämerkkien tuntemisen tarve ei niinkään johdu melonnan tarpeista, vaan tarpeesta tietää, mitä muu merenkulku seuraavaksi luultavimmin aikoo. Kajakit ja kanootit ovat kaikkein pienimpiä aluksia, mitä vesillä liikkuu ja tästä pitää seurata ymmärrys, että on parempi väistää ajoissa kuin jäädä jäykkäniskaisesti penäämään oikeuttaan. Omat oikeutensa meriliikenteessä on hyvä tietää, mutta "edunvalvonta" on syytä suorittaa maalla pääsääntöisesti yleisellä tasolla tuomalla muille vesillä liikkujille hyviin perustellusti esiin niitä näkökohtia, jotka melojan kannalta ovat olennaisia vesiliikenteen turvallisuuden kanssa.

Liikennesääntöjen tunteminen auttaa melojaa paremmin hahmottamaan muun vesiliikenteen kurssimuutokset tilanteissa, joissa useita aluksi on saman aikaisesti lähellä toisiaan. Normaali tilanteessa meloja luonnollisesti pysyttelee poissa sellaisilta alueilta, joilla melomin edellyttää koko ajan tiukkaa muun liikenteen seuraamista, mutta pakostakin kaupunkitaajamien lähellä melojat joutuvat puikkelehtimaan muun liikenteen joukossa. ekologisestikin on oikea lähtökohta päästä melomaan aivan kaupungin ydin keskustan tuntumasta. sillä tavalla ympäristötase rasittuu kaikkein vähiten. Lähtökohta vesiliikenteen väistämissäännöille on se, että päälle ajo oikeutta ei ole kenelläkään eli tarpeen vaatiessa kaikkien on väistettävä. Muuten väistämissäännöt ovat saman tyyppisiä kuin maaliikenteessäkin eli kohtaaminen tapahtuu oikealta puolelta ja ohittaminen vasemmalta ja vasemmalta tuleva väistää oikealta tulevaa. Tämä lisäksi vesiliikenne on jaettu eri tavalla etuajo-oikeutettuihin kerroksiin:

1. Aikataulun mukaan ajavaa kauppamerenkulkua väistävät kaikki muut.
2. Vaikeasti navigoitavia aluksia, kuten tukkilauttaa hinaavaa alusta muut väistävät (vetouisteluvene ei ole vaikeasti navigoitava alus).
3. Huviveneet väistävät hyötyliikennettä.
4. Moottorikulkuiset alukset väistävät purjeilla kulkevia