Painopisteteemojen yhteys eritasoisten melontaohjaajien ja oppaiden koulutukseen esitellään aiheita
käsittelevien lukujen yhteydessä. Samassa yhteydessä annetaan vinkkejä eri aiheiden opettamiseen.
Jo tässä yhteydessä sopii kuitenkin sekä ohjaaja/opasopiskelijoiden että opettajien huomiota
kiinnittää äkilliseen vaaraan, joka on monille melontamuodoille tyypillistä. Äkillinen vaara on
painava argumentti sen puolesta, että turvallinen ohjaaja/opas/kouluttaja hallitsee asiansa
käytännössä refleksin omaisen varmasti luonnollisesti ennakkovalmisteluja unohtamatta.
Kaiken turvallisen melontatoiminnan lähtökohta on laajasti ymmärretty melontataito.
Taitoa ja siihen liittyvää asennetta on edellytettävä ohjaajilta,
oppailta, kouluttajilta, mutta myös koulutettavilta, jos kyseessä on muu kuin vasta lajin
alkeisiin perehdyttävä kurssi. Mikään turvallisuussysteemi ei voi korvata etulinjan
toimijoiden taitoa. Mitä kauemmaksi varsinaisesta melontatilanteesta mennään
tarkastelemaan jonkin melontatilanteen hallittavuuden edellytyksiä, niin sitä helpommin
taidon ensisijaisuus unohtuu ja sen tilalle tulee turvallisuusjärjestelmä korosteinen ajattelu oli
sitten kyseessä Kanoottiliiton koulutusjärjestelmä, Kuluttajaviraston ohjeet tai laki
palveluiden turvallisuudesta. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että taitoa ei voi panna
paperille. Paperille pantu taito on vain aiheeseen liittyvää informaatiota
parhaimmillaan tietoa taidosta, mutta ei
varsinaista taitoa. Tästä seuraa lähtökohtaisesti ristiriita käytännön melontatilanteet
hallitsevan osaajan ja tätä osaamista "paperilla" pohtivan systematisoijan välille. Olennaista
olisi, että kaikki, jotka haluavat osallistua melonnan koulutusjärjestelmien tai muun
normittamisen kehittämiseen ymmärtäisivät tämän jo Platoniin ja Aristoteleeseen asti
ulottuvan syvän kysymyksen.
On korostettava, että melontapalveluihin eikä mihinkään muuhunkaan luonnossa tapahtuvaan liikunta-aktiviteettiin sovellu suoraviivaisesti se turvallisuusajattelu, joka on syntynyt työsuojelun ja tuoteturvallisuuden kehityksen myötä. Työsuojelussa ja tuoteturvallisuudessa ollaan paljon suuremmassa määrässä artefaktisten (keinotekoisten) ilmiöiden kanssa tekemisissä. Turvallisuuden vastuutaho voi ulottaa turvallisuusjärjestelmänsä koskemaan koko tapahtumaympäristöä (esimerkiksi tehdas on rakennettu niin, että työntekijät on konkreettisesti eristetty vaaran lähteistä) tai rakentaa tuotteen niin, että se fysikaalisesta/kemiallisesta näkökulmasta on vaaraton eli sen keinotekoisuuteen kuuluu vaarattomuus. Toisin on luonnossa! Siellä kohtaavat toisensa lähtökohtaisesti vaarallinen ja yllätyksellinen luonto ja tähän tilanteeseen osittain ennalta arvaamattomasti yksilöllisesti reagoiva ihminen. Suurelta osalta juuri tähän ennustamattomuuteen perustuu myös luonnossa tapahtuvan liikunnan kiehtovuus. Jos teollisuuden ja luonnossa tapahtuvien aktiviteettien perustavaa eroa ei ymmärretä, tai ei haluta ymmärtää aiheeseen liittyvien eri tahojen turvallisuustavoitteissa (toiminnan toteuttajat, asiakkaat, viranomaiset, vakuuttajat jne.), syyllistytään kollektiiviseen valheen ylläpitoon. Kansalaisyhteiskunnan ja demokratian toteutumisen kannalta ei liene myöskään yhdentekevää, että täysivaltaiset,aikuiset kansalaiset vapaehtoisesti suurin joukoin haluavat keinotekoisen turvallisesta teollisesta ympäristöstä aina jossakin määrässä 'vaaralliseen' luontoon.
Olen sitä mieltä, että järjestelmäkeskeisen ajattelun sivuvaikutuksena syntynyt vastuun siirtämisen kulttuuri on jyrkässä ristiriidassa seikkailukasvatuksen ja elämyspedagogiikan perusteiden kanssa. Jälkimmäisissä lähdetään aina siitä, että yksilö löytää itseään uudella tavalla suhteessa itseensä ja siihen pienryhmään, jossa toimii. Tätä löytämistä stimuloi ennustamattomalla tavalla muuttuva luonto.
Sujuva eteenpäin melonta on kaiken melonnan lähtökohta.
Melontalajien kilpakalusto mittaa parhaiten melojan tasapainoa ja liikehallintaa eli sitä, että meloja pitää vartalollaan aluksen pystyssä ja oikeassa asennossa. Liikekoordinaation kehittämisen kannalta kiikkerällä kalustolla melominen on olennaisen tärkeää. Toinen tähän liittyvä keskeinen asia on se, että oikeaoppisen eteenpäin melonnan (joka muodostaa "90%" lähes kaikkien melontamuotojen perustasta) voi parhaiten oppia ratakalustolla. Toisaalta liian kiikkerä kanootti häiritsee melontatekniikan kehittymistä harjoitellessa joutuu silloin liikaa keskittymään pystyssä pysymiseen. Myös erittäin kapeat meri- ja kuntokajakit suovat mahdollisuuden oppia oikea eteenpäin melonnan tekniikka. Ne ovat oiva väliporras kiikkerään kilpakalustoon aikuisena perehtyvälle.
Osa ohjatun retkimelontatoiminnan ja melontapalveluiden asiakkaista on kuntoilu- suuntautuneita ja heille on pystyttävä esittelemään melontaharjoitteita, jotka kehittävät melojaa urheilun ja kuntoilun näkökulmasta. Erityisesti miesten liikuntakulttuuri on suoritekeskeistä ja siksi on mielekästä, että opas osaa ohjata järkevien harjoitteiden ääreen. Suoritekeskeinen kuntourheilu muuttuu harjoittelumäärien kasvaessa helposti tuloksellisuuden näkökulmasta liian tasapaksuksi hikoiluksi. Hieman perustietoa urheiluvalmennuksen perusperiaatteista ja melontalajin erityispiirteistä tuottaisi paremman kunnon, nopeamman melojan ja vauhtia kaipaavalle paremman fiiliksen.
Melonnassa lähtökohdan pitää aina olla melonta, oli kyse huippu-urheilusta, kuntoilusta,
retkeilystä tai jostakin muusta. Jos pääasia jää sivulle, niin silloin ollaan liukkaalla pinnalla ja
toiminnan tulokset ovat paremminkin sivuvaikutuksia kuin sitä, mihin alun perin pyrittiin.
Yhtä vähän kuin ammattitaitonsa pääasiaksi harjoittelun apulaitteet ottaneesta
huippumelojasta tulee olympiavoittajaa, tulee yleisen turvallisuuden kustannuksella
puutteellisen melontataitonsa perustelleesta hyvää melontaopasta.
Suoritetaan pieni ajatuskoe, jotta edellä sanottu käy täysin selväksi. Jos olisi mahdollista saavuttaa
täydellinen melontataito, niin vahinkoja ei sattuisi ainakaan tälle täydelliselle melojalle ja ei ehkä
myöskään hänen retkilleen osallistuville, koska täydellisenä melojana hän osaisi absoluuttisesti
arvioida ryhmänsä jäsenten taidot eikä veisi heitä tilanteisiin, joissa taidot eivät riitä.
Turvajärjestelyjä tarvitaan siksi, että olemme vajavaisia ja puutteellisia ihmisiä.
Päälähtökohdan pitää silti olla oman puutteellisuuden vähentäminen eli tässä tapauksessa
melontataidon parantaminen ja vasta tämän aktiivisen ennalta ehkäisevän turvallisuuden
jälkeen muut turvajärjestelyt.
Tätä ajatuskoetta täydellisestä toimijasta ovat käyttäneet
Stephen M. Mc Menamin ja John F. Palmer kirjassaan Essential Systems Analysis. Järjestelmien
luotettavuuteen ja luonteeseen perehdytään juuri tämän käsitteen avulla.
Tästä syystä sekä melonnan että melontaturvallisuuden kehittämisen kannalta ei ole olemassa
mitään perustetta vähätellä jo ohjaajatasolla vaadittavaa melontataitoa ja tietoa siitä, mistä osa-
alueista melontataito koostuu ja miten sitä voidaan opettaa.
Melonnan opettamisen lähtökohdan voi tiivistää mottoon: enemmän melontaa vähemmän
puhetta melonnasta. Jokainen oppikirja/kirjallinen oppimateriaali antaa tässä mielessä
harhaisen kuvan, sillä se on pakosta "puhetta" eikä käytäntöä. Lukijan
kannattaa muistaa tämä.
Edellä esitetyn mukaisesti huonoksi melontaopetustilanteeksi paljastuu toivottavasti jo
väistymässä oleva tavanomainen tilanne melontakurssilta.
Ennen veteen menoa kurssin
vetäjä puhuu pitkään ja hartaasti melonnasta, kanoottien teknisistä
ominaisuuksista ja niiden rakenteesta ja turvajärjestelyistä. Kurssilaisten paras
lataus melomiseen väljähtyy ja pahimmillaan veteen mentäessä on kylmä ja paikat jäykkänä. Sama
varsinaiseen melontaan liittyvä tehottomuus jatkuu vedessä. Harjoite tehdään yksi oppilas
kerrallaan. Yksi kurssilainen vaikkapa kääntää kajakin vauhdista kaariveto
keulaperäsinyhdistelmällä ja muut katsovat.
Kuvattu opetustilanne ei johda hyvään oppimiseen,
vaan saattaa siirtää huonoa
pedagogiikkaa eteenpäin: osa kurssilaista voi olla tulevaisuuden kurssien vetäjiä.
Miten sitten pitäisi toimia?
Lähtökohta on se, että opettajan pitää olla selvillä omista vahvuuksistaan ja heikkouksistaan.
Hänen itsetunnonsa pitää riittää siihen, ettei omien heikkouksien peitteleminen johda
huonoon opetustilanteeseen. Jos melontatekniikkaharjoituksessa kurssin vetäjä puhuu pitkään ja
perusteellisesti "melonnan teoriasta", kalustosta ja turvajärjestelyistä kompensoidakseen ja
peittääkseen omia heikkouksiaan melontatekniikan alueella, on koulutuksen lähtökohta huono.
Tunnistamalla ja myöntämällä omat heikkoutensa voi opettaja minimoida niiden aiheuttamat vahingot.
Lapsille melontaa opetettaessa aivan keskeistä on oikean tekniikan näyttäminen käytännössä.
Liikunnallinen lapsi kopioi ohjaajan liikeratoja. Siksi erityisesti lapsi- ja
nuorisotoiminnassa ohjaajien hyvä tekniikka on vielä tärkeämpää kuin aikuisia
opetettaessa. Huono ja hyvä tekniikka välittyvät lapsille yhtä
automaattisesti.
Tärkeää on, että veteen päästään reippaasti eikä kenenkään osallistujan mielessä pääse
syntymään epäilystä siitä, päästäänkö asiaan ollenkaan. Tämä tarkoittaa maksimissaan 10-15
min tehokasta kalusto ja turva-asioiden kertausta ja ohjeistusta alun melontatilanteeseen.
Melonnan ja tekniikan opettamisessa tärkeintä on harjoittelun tehokkuus. Melomaan yleisesti ja
myös erityiset melatekniikat oppii vain niitä harjoittelemalla. Sujuvan tekniikan opettelu vaatii
tuhansia ja tuhansia, jopa miljoonia toistoja. Siksi lähtökohtana on harjoituksen järjestäminen niin,
että koko ryhmä koko ajan tekee jotakin, kuin että yksi
kerrallaan tekee ja opettaja antaa palautteen.
Melontakurssin aika pitää jakaa melontajaksoihin. Yhden tehokkaan melontajakson pituus on 2-3
tuntia. Päivässä voidaan tehokasta kurssimelontaa järjestää 2 jaksoa. Jos päivän aikana on melottu
ohjatusti harjoituksia tehden yhteensä 6 tuntia, on tulos aivan erinomainen ja kuvaa kurssilaisten
korkeaa motiivia ja hyvää kuntoa. Ohjaajan/kurssin vetäjän pitää kehittää silmää sille, milloin
kurssilaiset eivät enää motivoidu opeteltaviin harjoituksiin. Ohjattu harjoittelu on aina
parasta lopettaa silloin, kun into on vielä korkealla siitä jää paras nälkä seuraavaan
käytännön jaksoon. Vesilläolotunteja voidaan pidentää onnistuneella tauotuksella. Kauniina
kesäpäivänä voidaan helposti päästä kuuteen tehokkaaseen melontatuntiin. Kylmällä
vesisateella tauotus voi kääntyä itseään vastaan.
Palautteen antaminen on tärkeää, mutta se ei saa johtaa harjoitukselliseen tehottomuuteen.
Palautetta voidaan antaa myös ryhmäkeskusteluna, jolloin ryhmä harjaantuu toisella tavalla
katsomaan toistensa suorituksia. Se saattaa johtaa myös omien teknisten puutteellisuuksien
parempaan tiedostamiseen. Melontatilanteen ohjaajan on hyvä harjoittaa silmäänsä näkemään
luontaiset hyvän tekniikan omaksujat. Käyttämällä sopivasti heitä mallina koko ryhmä oppii
enemmän. Ryhmän jäsenten käyttäminen esimerkkisuorittajina ei saa kuitenkaan johtaa jakoon a ja
b luokan melojiin eli niihin, jotka oppivat tekniikka ja niihin jotka oppivat selvästi huonommin.
Myönteisellä kaikkien kannustamisella ja ryhmän yhteisen tuotoksen korostamisella ilmapiiri pitää
luoda kaikille myönteiseksi. Jos opetuksessa on mahdollista videoida suorituksia ja
katsella niitä myöhemmin joukolla kaikessa rauhassa, ovat oppimisen edellytykset paljon
paremmat. Erityisesti videohidastuksesta harjaantumatonkin silmä näkee sellaisia asioita, jotka
muuten jäävät huomaamatta.
Perusmelontatekniikoita (eteenpäin, taaksepäin, pysäytys ja käännökset erilaisilla melatekniikoilla)
opeteltaessa harjoitustilanne pitää saada nopeasti monipuoliseksi. Jo vähänkin melontaa
harrastaneille kurssilaisille voi heti ensimmäisellä harjoituskerralla luoda melontapaikan
luonnollisia olosuhteita hyväksikäyttämällä "tekniikkaradan", jonka kiertäminen edellyttää
monipuolisten melatekniikoiden käyttöä. Käytännössä tämä tarkoittaa puikkelehtimista laitureiden,
rantakivien, venepoijujen tai vastaavien välissä ennakkoon sovitulla tavalla. "Rata" pitäisi pystyä
rakentamaan siten, että se on sopivan haastava. Harjoituksessa joutuu yrittämään tosissaan ja
oppijan hermojärjestelmä saa todellisen haasteen liikemallien automatisoitumiseen. Liian "helpolla"
radalla voidaan tsemppiä lisätä leikkimielisellä viestikilpailulla. Joukkueiden valinnassa ohjaajan
on toimittava siten, että kaikki voittavat. Joukkueiden tulisi olla niin tasaväkisiä, että kaikki kokevat
onnistuvansa. Kaikille ryhmille ei leikkimielinenkään kilpailu sovi.
Opetettaessa ryhmää (ryhmä osaa jo erilaiset ohjaavat melanvedot jollakin tasolla) kahden ohjaajan
voimin voidaan tekniikkaa parantava rata yksinkertaisimmillaan luoda siten, että ryhmä seuraa
toista ohjaajaa pitkin mahdollisimman mutkikasta rantaa, väistelee esteitä ja tekee mutkia edellä
melovan ohjaaja tavalla. Edellä melovan ohjaajan on hyvä huutaa kulloinkin tekemänsä ohjaavan
liikkeen nimi etukäteen. Toinen ohjaaja meloo jonon rinnalla ja voi samalla koko ajan antaa
henkilökohtaista palautetta. Jonon järjestystä muutetaan aina muutaman suorituksen välein, koska
ohjaajan perässä melovilla 3-4 melojalla on parhaat paikat. Tarvittaessa pysähdytään ja pohditaan
opittavia asioita koko ryhmän voimalla.
Yksi ohjaaja voi toteuttaa edellisen harjoituksen edellä kuvatulla tavalla, jos ryhmä on pieni (3-4
melojaa). Palautekeskusteluja on syytä pitää muutaman suorituksen (kierrettävän esteen) välein.
Toinen mahdollisuus on ottaa ryhmästä kärkimeloja ja siirtyä itse melomaan sivulle. Tämä toimii,
jos ryhmässä on riittävän räväköitä ja perusasiat hallitsevia melojia kärkimeloja ei saa liikkeissään
arasti näperrellä.
Virtaavan veden tekniikkaharjoitusradan rakentamisessa pätevät samat säännöt. Kosken rantojen
mutkia, kiviä ja erilaisia aaltomuodostelmia hyväksikäyttäen luodaan "luonnon slalomrata" jonka
läpikäynti edellyttää erilaisia koskimelonnan perustaitoja ja niiden yhdistelmiä. Eteenpäin ja
taaksepäin melonnan lisäksi tarvitaan kaarivetoja, keulaperäsimiä, peräsimiä, sivuttaissiirtymistä
ala-ja ylätukia sekä eskimopyörähdys. Näitä perustekniikoita vaihtelemalla ja yhdistelemällä
harjoitellaan vastavirtalähtöjä, akanvirtaan pyörähdyksiä, lossausta, Z-ylitystä ja mahdollisesti
surffausta pienissä aalloissa. Harjoittelupaikan pitäisi olla sellainen, että yhden ratakierroksen
aikana tulee useita suorituksia ja koko harjoitteleva ryhmä pääsee melomaan. Välillä rataa
muunnellaan ja annetaan palautetta.
Jos ohjaajia on 2, niin toisen kannattaa meloa radalla kurssilaisten mukana. Siitä kurssilaiset saavat
koko ajan vinkkejä oman suorituksensa kehittämiseen. Toisen ohjaajan kannattaa sijoittua
keskeiselle paikalle, jotta hän näkee mahdollisimman monia suorituksia. Palautetilanteen
yhteydessä voi luontevalla tavalla esimerkkisuorituksella näyttää, mitä sanallisella palautteellaan
tarkoittaa.
Suurin osa ensimmäistä kertaa kajakkiin istujista suhtautuu tilanteeseen pelokkaan
ennakkoluuloisesti. Siksi ensikertalaisen kanssa kannattaa kajakkiin ensin istahtaa kuivalla maalla
ja samalla opettaa jalkatukien ja mahdollisesti istuimen säätö sopivaksi. Myös lyhyt kansallisen
turvaohjeen mukaisesti varustellun kajakin läpikäynti on paikallaan.
Alkeiskurssilla tai vaativammallakin kurssilla, jossa tavoitteena on taitojen parantaminen
(esimerkiksi ohjaajakurssin retkellä), tämän yksinkertaisen perussuorituksen opettelu ja opettaminen
tapahtuu parhaiten ryhmänä käytännössä kokeilemalla ja kokemuksia vaihtamalla. Hyvässä
harjoitustilanteessa on käytettävissä erilaisia ja erikokoisilla aukoilla varustettuja kajakkeja,
erikorkuista laiturinreunaa, rantakiviä, kallioita, maarantaa ja nurmikkoa. Harjoittelu onnistuu
paremmin, jos kaikilla on jo käytössä kuluneet melat. Silloin tarkkaavaisuus suuntautuu paremmin
opeteltavan asiaan eikä oman uuden kalliin melan varjeluun.
Aluksi jokainen valitsee rannalta omasta mielestään sopivan paikan ja sitten yhtaikaisesti kaikki
istuvat kajakkeihinsa ja tulevat niistä pois. Harjoituksen ohjaaja pystyy tehokkaasti seuraamaan vain
muutamaa (3-4) suoritusta. Tarvittaessa harjoitus tehdään pienryhmissä. Muut ryhmät voivat seurata
ohjattavan ryhmän tekniikkaa. Henkilökohtaisen palautteen saaneet voivat siirtyä omatoimiseen
harjoitteluun.
Alkeiskurssilaisten ensimmäisessä melontaharjoituksessa pitää kuitenkin muistaa tärkein päämäärä:
pitää päästä melomaan. Kajakkiin menoa ja sieltä poistuloa voidaan harjoitella lisää maatauon
aikana tai harjoituksen päättyessä.
Liikuntasuoritusta on vaikea opettaa, jos itse hallitsee sen kovin puutteellisesti. Erityisesti
tämä korostuu lasten liikunnan opettamisessa. Oman tekniikkansa puutteet ja virheet on myös
tärkeä tiedostaa, jotta ei ainakaan tietämättään opeta niitä uusille melojille. Silti on olemassa riski,
että ohjaajan "tekniikkavirheet/puutteet" siirtyvät eteenpäin. Perustekniikan puutteellisuus on eri
asia kuin lajihuipun henkilökohtainen tyyli.
Ohessa esitettävän eteenpäin melonnan tekniset piirteet on helpointa selostaa hyvää tekniikkaa
esittävästä videohidastuksesta. Liian alhaalla pysyttelevän työntökäden kyynärpään ja ylöspäin
taipuneen ranteen aiheuttaman rasitusvamman riskit voi demonstroida rannalla jakamalla
melontaryhmän pareiksi, jotka työntämällä testaavat toistensa työntökäden voimaa kun kyynärpää
on virheellisesti alhaalla ja ranne taipuneena ja vastaavasti kun kyynärpää (=koko käsi) on nostettu
hartian tasolle ja ranne on suorana. Ero on hämmästyttävä. Opetustilanteessa harjoittelijoita
voi myös kehottaa tuntemaan oman liikesuorituksensa. Jos melonta tuntuu kevyeltä ja melan
kierrosnopeutta on helppo nostaa, on kyseessä läpiveto, joka johtuu luultavasti ilmavedosta liikkeen
alussa ja/tai liian nopeasti eteen syöksyvästä työntökädestä.
Eteenpäinmelonnan ohjatussa perusharjoituksessa kurssilaiset melovat rivimuodostelmassa ja
ohjaaja seuraa heidän tekniikkaansa eri suunnista. Harjoittelun alkutilanteessa ohjaaja on rivin
edessä ja näyttää melomalla rivin edessä ohjattaville eteenpäin melonnan perustekniikkaa eri
suunnista eli sivulta edestä ja takaa. Tämän jälkeen kurssilaiset melovat ja
ohjaaja seuraa tekniikoita eri suunnista. Yksi ohjaaja pystyy tehokkaasti seuraamaan vain
muutaman (3-4) melojan tekniikkaa. Jos käytettävissä on useita ohjaajia, on jokaisella omat
seurattavansa. Pillimerkeillä harjoitukseen voidaan sopia käännöksiä, suunnanvaihtoja ja yhdistää
se tehokkaasti muihin tekniikkaharjoituksiin.
Harjoituksen lähtökohtavaatimus on ohjattavien kyky meloa rivimuodostelmassa. Tästä
vaativampaan suuntaan harjoitusta voidaan käyttää kaiken tyyppisessä eteenpäinmelonnan
tekniikkaharjoittelussa. Alkeiskurssilla tai opetustilanteessa, jossa pyritään perustekniikan
parantamiseen sopivan harjoittelupaikan pitää olla tuulelta suojassa. Jos halutaan ohjatusti
tarkastella eteenpäinmelonnan sujuvuutta esimerkiksi aallokossa, melotaan aallokossa.
Rinnakkain melovien pitää sopeuttaa etäisyydet omiin taitoihinsa nähden niin, ettei synny
kiilaavaa päälleajo riskiä.
Sivutuulessa kajakki pyrkii nostamaan keulaa tuuleen. Tätä voidaan kompensoida epäsymmetrisellä
melaotteella eli melan vartta on ylätuulen puolella enemmän. Edelliseen eteenpäinmelonnan
harjoitukseen voidaan yhdistää tämä piirre.
Virtaamattomassa vedessä taaksepäinmelonnan perusharjoitus voidaan järjestää samalla tavalla
kuin vastaava eteenpäinmelonnan perusharjoitus. Alkutilanteessa kurssilaiset ovat rivissä ohjaajan
edessä. Aluksi ohjaaja näyttää rivin edessä taaksepäin melonnan tekniikan melomalla sivuttain rivin
edestä ja sen jälkeen rivistä poispäin ja sitten riviä kohti. Näin kurssilaiset näkevät suorituksen eri
suunnista. Tämän jälkeen kurssilaiset melovat taaksepäin rivimuodostelmassa ja ohjaaja katsoo
heitä etupuolelta eli menosuuntaan nähden takaa. Sovitusta pillin vihellyksestä
kurssilaiset pysäyttävät ja kääntyvät 180 astetta ja melovat nyt ohjaajaa kohti takaperin. Harjoitusta
voidaan jatkaa useita kierroksia. Välillä pidetään palautekeskustelutaukoja. Yksi ohjaaja
pystyy samanaikaisesti tehokkaasti tarkkailemaan vain muutaman kurssilaisen tekniikkaa. Harjoitus
voidaan esimerkiksi pilliä käyttämällä saumattomasti yhdistää eteenpäinmelonnan
harjoitukseen. Silloin taaksepäinmelonnan perusasia eli tehokas pysäyttäminen tulee luonnollisella
tavalla esiin.
Tämän tekniikan harjoitukseen saa parhaiten vaativuutta virtaavassa vedessä mutta myös meren
aallokossa. Virtaavan veden taaksepäinmelonnan perusharjoitus, josta harjoittelupaikan vaativuutta
nostamalla saa vaikka kuinka vaikean, voisi edetä seuraasti. Kurssilaiset melovat
peräkkäin virran nielussa (tyypillinen v-aalto paikka) mahdollisten kaatumistapausten kannalta
sopivilla etäisyyksillä (ei päälleajon vaaraa. Jos harjoituksessa on käytettävissä
pelastusmelojat,harjoitus etenee sellaisella rytmillä, että kaatumistilanne ei sekoita sitä.) Sovitussa
paikassa kärkimeloja pysäyttää kajakkinsa virrassa ja siirtyy välittömästi lossaamaan (lossaus käsitellään
myöhemmin) sitä takaperin kohti rantaa. Harjoituksen vaativin paikka on pyörrelinjan ylitys ennen
rannan akanvirtaa. Seuraava meloja tekee samalla tavalla jne. Takaperin
lossaaminen voi olla joen eri rannoilla vaativuudeltaan erilainen. Tätä kannattaa käyttää
harjoituksessa hyväksi. Kun suoritus helpommalle rannalle sujuu, voi yrittää
vaikeammalle rannalle. Peruskuvion jälkeen harjoitusta voidaan jatkaa toisin päin eli
melotaankin rannalta perä edellä virtaan. Pyörrelinjan ylitys näin päin on selvästi vaativampaa.
Harjoituksen vaativuus voidaan sovittaa kurssilaisten tasolle ensisijaisesti sopivan harjoittelupaikan
valinnalla.
Vaativan virtaamattoman veden taaksepäinmelontataitoa kehittävän harjoituksen voi liittää luvun alussa kuvattuun jonomelontaan pitkin mahdollisimman mutkikasta rantaa: Ennen sopivaa suorituspaikkaa (vaikkapa harjoittelijoiden taitotasoon nähden sopiva pintakivien väli) käännetään kajakkia 180 astetta ja melotaan kivien välistä perä edellä. Rantakuohujen kasvaessa ahtaassa ja ohjaamista edellyttävässä paikassa harjoitus muuttuu vaativaksi.
Kaarivetojen avulla tapahtuvan kajakin ohjailun opettelu sujuu parhaiten kiertämällä muutamia sopivalla etäisyydellä toisistaan olevia pintakiviä, poijuja tms. vuoroin vasemmalta vuoroin oikealta. Harjoitetta voidaan vaikeuttaa tekemällä se takaperinmelomalla. Harjoitukseen sekä etuperin että takaperin melottuna voi liittää kajakin kallistamisen ulkokaarteen puolelle ohjausta tehostavana tekniikkana. Poijut voi rakentaa tyhjistä muovipulloista. Mutapohjaan on myös helppo työntää keppejä pystyyn. Jos harjoiteltaessa käytetään ratana jonkun verkonpoijuja tai venepoijuja, niin siihen on oltava lupa eikä tällä tavalla saa häiritä ketään. Jos pohjaan on pystytetty keppejä, ne pitää kerätä pois harjoituksen jälkeen. Pysyvä keppi/poijurata vaatii luvan.
Jo aikaisemmin kuvattu poijuista tai kepeistä tehty pujottelurata on myös hyvä tapa opettaa
melaperäsimen käyttöä. Vaativampi melaperäsimen käytön opettelu tapahtuu parhaiten tekniikalle
luontaisessa melontatilanteessa eli erilaisissa pitkittäissurffeissa.
Melontataitokoe II tasolla ei ole tehtävää, joka edellyttäisi melaperäsinen kehittynyttä käyttöä. Sitä
suuremmalla syyllä on opaskurssin käytännön osuudessa joko koski- tai meri- (aallokko) osuudella
hyvä kiinnittää huomiota tämän tekniikan käyttöön. Sama pätee vielä vaativammissa olosuhteissa
koskiopas- ja meriopastasojen koulutukseen.
Opetustilanteissa on hyvä motivoida kurssitettavia opettelemaan eskimopyörähdys. Vasta sen osaaminen luo varsinaiset edellytykset erilaisten tukimelanvetojen luonteen ymmärtämiseen.
Alatukiharjoitus sujuu sileällä vedellä parhaiten jyrkän käännöksen yhteydessä. Melanlavan selkäpuolella jarruttamalla käännyttäessä voidaan kokeilla myös alatukea kääntämällä melaa enemmän veden pinnan suuntaiseksi. Silloin mela jarruttaa vähemmän, mutta siihen voi paremmin nojata. Myös helpossa virran rajassa voidaan tätä tekniikkaa harjoitella jo ensimmäisellä alkeiskurssilla tekemällä vastavirtalähtöjä ja akanvirtaan pyörähtämisiä kaariveto/alatuki melatekniikalla.
Myös keulaperäsintekniikkaan perustuva kajakin ohjailu kuuluu luonnollisena osana jo melonnan
alkeiskurssille. Olen yli kymmenen vuoden aikana sekä virkistysliikunnan, että luontomatkailuun
liittyvän ammatillisen koulutuksen yhteydessä opettanut kymmenillä kursseilla sadoille kurssilaisille
keulaperäsintekniikan sekä kajakki- että kanadalaismelonnassa ensimmäisten
harjoitustuntien aikana. Tulokset ovat olleet poikkeuksetta myönteisiä. Huomattava on myös se,
että ensimmäistä kertaa melontaan perehtyvällä ei ole asenteellisia esteitä uuden opin
"tarpeellisuudesta". Tällä perusteella kannustan melontaohjaajia omassa toiminnassaan samaan.
Edellytyksenä on, että ohjaaja hallitsee tekniikan sillä tasolla, että kykenee sitä opettamaan.
Alkeiskurssilla melontaa opettelevista vain noin puolella kurssilaista liikevaisto nopeasti
tuottaa oivalluksen keulaperäsimen ideasta. Niille, joilla idean oivaltamien vaatii enemmän aikaa,
on hyvä kädestä pitäen taivuttaa ranteet, kyynärpää ja mela oikeaan asentoon niin monta kertaa,
että omakohtainen oivallus keulaperäsimen tehokkuudesta alkaa herätä. Jos kurssilla on enemmän
kuin yksi ohjaaja voi kahden kiven kiertolenkillä (2 jyrkkää kaarrosta kivien ympäri)
toinen ohjaaja antaa henkilökohtaista ohjausta keulaperäsimen alkeissa ja toinen pyörittää
pääryhmää kivien ympäri.
Opastasolla edellytetään tekniikan hallintaa ja opettamisvalmiutta vaativammissa olosuhteissa.
Esimerkiksi vuolaassa II luokan koskessa virran raja voi jo olla sellainen, että näpertelemällä sitä ei
pysty ylittämään. Varovainen kaariveto keulaperäsinyhdistelmä johtaa siihen, että meloja on
edelleen akanvirrassa.
Keulaperäsintekniikan harjoittelu sujuu vastaavassa melontatilanteessa kuin alatuenkin harjoittelu.
On hyvä, että kaariveto/alatuki ja kaariveto/keulaperäsin melayhdistelmien tehokkuutta kajakin
kääntämisessä vertaillaan samassa melontapaikassa sileällä vedellä ja virran rajan ylityksessä.
Vaativammassa tekniikkaharjoittelussa virtaavassa vedessä voidaan käyttää rataa,
jossa on useita käännöksiä virrasta akanvirtaan ja päinvastoin. Monipuolinen tämän tekniikan
harjoite on myös Z-ylitys. Siinä tulee yhtenäisessä nopeassa melontasuorituksessa harjoiteltua
keulaperäsin/kaariveto yhdistelmät molemmilta puolilta.
Ylätuen perusharjoitus voidaan toteuttaa virtaamattomassa vedessä tekemällä peräkkäisiä ylätukia
tekstissä selostetulla tavalla. Tehokas harjoittelu edellyttää kajakin kallistamista
kaatumistilanteeseen saakka eli ilman ylätukea kaaduttaisiin. Tämä tarkoittaa myös sitä, että vasta
eskimopyörähdyksen taitava pääsee varsinaisesti jyvälle ylätuen eri piirteistä. Kajakki voidaan
kaataa ylätuen puolelle ja nostaa ylätuella vielä ylös eikä liike helposti pyörähtävällä kajakilla ole
vaikea.
Ylätukiharjoituksissa on perusopetuksesta saakka hyvä korostaa sitä, että tukea otettaessa ei
työskentelevän lavan puoleisen käden varaan saa retkahtaa käsivarsi ojennettuna. Olkapään nivel on
hyvin matala ja käsivarren ollessa ojentuneena olkanivelen nivelsiteisiin kohdistuu yhtäkkinen kova
nykäys, jonka seurauksena voi olla luksaatio eli olkanivel menee sijoiltaan. Pahimmillaan tiedän
tämän tapahtuneen, kun melonnan perusteet hallitseva innokas harjoittelija on tehnyt rohkeita
ylätukiharjoituksia käsi liian ojentuneena ja kaatuessaan mela on ottanut
kovaan joen pohjaan.
Vaativassa koskimelonnassa ja freestylemelonnassa olkapäänivelet joutuvat koville, joten
liikeratojen puhtautta on korostettava kaikessa melonnassa. Tämän päivän alkeiskurssilainen voi
olla huomisen mestari.
Keulaperäsin- /ylätukiyhdistelmän käyttö vastavirtalähdössä pitää osata jo ohjaajatasolla, jos aikoo
ohjata ryhmää virtaavassa vedessä. Tekniikkaa pitää myös pystyä opettamaan. Sopiva
harjoittelupaikka on I luokan koskessa tapahtuva vastavirtalähtö.
Opastason ohjaustilanteessa saman harjoituksen voi tehdä paikasta, jossa heti käännöksen
alkuvaiheessa ajaudutaan kajakki virtaan nähden poikittain kaatuvaan aaltoon. Tällöin keulaperäsin
pitää saumattomasti muuntaa tehokkaaksi ylätueksi. Vaativampi harjoite saadaan aikaan
opeteltaessa madalletulla ylätuella poikittaissurffausta stopparissa.
Ylätuen tilanteen mukainen käytön opettelu liittyy saumattomasti keulaperäsimeen. Erityisesti
virtaavan veden melonnassa oppii nopeasti, kuinka keulaperäsin ja ylätuki ovat
saman asian eri puolia. Keulaperäsimessä korostuu kanootin kääntäminen ja ylätuessa pystyssä
pysyminen. Jokainen melontatilanne edellyttää annoksen molempia tekniikoita.
Voimakkaasta virran rajasta akanvirrasta virtaan pyörähtäminen (voi esiintyä jo isovetisessä I
luokan koskessa) antaa hyvän käsityksen ylätuen merkityksestä. Käännöksen aggressiivisimmassa
vaiheessa meloja ei voi nojata niin paljon alavirran puolella olevaan melaansa että voisi sille
puolelle kaatua.
Sivuttaissiirtymisen perustekniikat on syytä opettaa suojaisessa poukamassa. Kurssin ohjaaja näyttää aluksi tekniikan, kurssilaiset rivissä hänen edessään. Sitten kurssilaiset kääntyvät ohjaajaan sivuttain ja aloittavat sivuttaissiirtymisen ohjaajaa kohti. Esimerkiksi pillin vihellyksestä suuntaa vaihdetaan ja ohjaaja meloo sivuttaissiirtyvän jonon toiselle puolelle katsomaan. Harjoitusta voidaan mennä useita kierroksia sekä vetotekniikalla että 8-tekniikalla. Kun perustekniikka on hallinnassa, niin järvi- ja merimelonnan koulutuksessa alkeiskursseilta ohjaajatasolle hyvä tapa harjoitella sivuttaissiirtymistä on todellinen tilanne: loitonnutaan laiturista, rantakalliosta tai vastaavasta tai sitten sitä lähestytään.
Virran rajan ylitys sivuttaissiirtymisellä voidaan yhdistää siirtymiseen pitkittäissurffaamaan aaltoon tai vaikka lossaamiseen. Tärkeä on huolehtia siitä että kaikki kurssilaiset pääsevät melomaan eli akanvirrassa suoritusvuoroa odottavien määrä on pieni. Tekniikkaradan suorituspaikkoja/erilaisia melontatehtäviä voidaan koko ajan laajentaa. Jo yksinkertaisen lenkin aikana meloja voi tehdä monta tekniikkasuoritusta. Aluksi voidaan lähteä liikkeelle vastavirtastartista ja akanvirtaan pyörähdyksestä. Näihin voidaan liittää lossaus ja edelleen virran rajan ylitys sivuttaissiirtymisellä. Kurssin ohjaaja seuraa kurssilaisten toimintaa pääsääntöisesti tekniikkakierrokseen viimeksi lisätyllä suorituspaikalla.
Objektiivisesti ajateltuna melalla tehtävä eskimo on vaativuudeltaan liikesuorituksena kuperkeikan
luokkaa. Siksi ihmetyttää, millaisena kynnyskysymyksenä sitä yleensä pidetään. Melojat
kehittelevät kaikenlaisia tekosyitä, miksi eskimon hallinta ei ole tärkeää. Yksi tällainen asia
on melakelluke. Väitetään esimerkiksi, ettei eskimo ole niin tärkeä, jos osaa melakellukkeen. Melakelluke
on tekninen turvaväline, jota käytetään, kun vahinko on sattunut. Eskimo puolestaan on osa melontaa. Sitä
paitsi melakellukkeestakin on paras hyöty, kun sitä käytetään re-entry & roll tyyppisen eskimon
tekemistä edellyttävän pelastustekniikan tehosteena.
Eskimopyörähdyksen taitavalle kaatuminen ei ole riskitapahtuma sillä edellytyksellä, että hän
taitoihinsa nähden meloo olosuhteissa, joissa pystyy eskimon tekemään. Tällä perusteella
luulisi tavoitteen olevan melko selvä: jokainen melontaohjaajan/oppaan tehtävissä toimiva, omaa
osaamistaan kehittämään pyrkivä henkilö opettelee eskimopyörähdyksen ja sen opettamisen, vaikka
sitä ei pätevyyden saamiseksi vaadittaisikaan.
Nykyisin suurimmalla
osalla suomalaisten käyttämästä merelle, järville tai joille sopivasta kajakkikalustosta
eskimopyörähdyksen tekeminen onnistuu vaivattomasti. Kajakkien aukot ovat riittävän
pieniä. Vanhemmilla melojilla voi olla asenteellisia esteitä
eskimopyörähdyksen opetteluun, koska he ovat toteuttaneet hurjimmat retkensä aikana, jolloin
Suomessa pääasiassa retkeiltiin isoaukkoisilla kajakeilla, joilla eskimopyörähdys ei onnistu.
Eskimopyörähdyksen alkeisharjoittelu sujuu parhaiten uimahallissa rajoitetuissa ja turvallisissa
olosuhteissa. Kiitettävän monilla melontaseuroilla onkin nykyisin talvella hallivuorot. Näillä
vuoroilla meloo tyypillisesti freestyleliikkeitä harjoittelevia koskimeloja ja poolon pelaajia, jotka
hallitsevat eskimopyörähdyksen tekniikan hyvin. Apua harjoitteluun on siis saatavissa. Jos
eskimoa osaamattomalle retkeilijälle kynnys lähteä hallivuorolle tuntuu korkealta - tuntuu siltä, että
perusretkeilijää ei pidetä minään ja eskimon taitamattomuus on vain sinetti tälle asenteelle - niin ollaan pahasti hakoteillä.
Jokaisen eskimopyörähdyksen taitajan on muistettava, että omalla
osaamisella elvistely ja tällä tavalla asenteellisen esteen luominen on mitä huonointa
melontakulttuuria eskimo on henkeä pelastava melontatekniikka ja sen opettamien
kaikille halukkaille pitäisi olla hyvän melontatavan perusarvoja.
Etukautta tehtävän eskimopyörähdyksen kolme perusasiaa ovat:
Tekniikan opettaminen sopii parhaiten ryhmätilanteisiin, joissa muutenkin opetellaan eskimopyörähdystä ja toveripelastustekniikoita, joissa joudutaan veden varaan.
Isovetisten koskien hännässä suurten kivien välissä on usein sopivia virran kieliä lossaamisen
perusharjoitteluun. Lossausharjoitus voidaan integroida "tekniikkarataan", joka sisältää
vastavirtalähtöjä, akanvirtaan pyörähdyksiä jne..
Lossaamisen opettamisessa on syytä kiinnittää huomiota kolmeen perusasiaan. Mikä on sopiva
lossauskulma, missä kohdassa seisovaa aaltoa lossataan (eli pyritään surffaustilanteeeseen) ja mikä
on vastavirran suuntaan vaikuttava nopeuskomponentti. Jos meloja pystyy melontavoimallaan
ylittämään virran paineen, niin silloin varma, mutta ei välttämättä nopein tapa siirtyä lossaamalla
virran yli on suhteellisen pieni lossauskulma. Pieni kulma on helpointa pitää hallinnassa. Jos
lossataan aallossa, niin tilanne on sama. Liian suuri kulma riistäytyy helposti ja heittää aallon yli.
Tilanteessa, jossa meloja ei pysty melontavoimallaan ylittämään virran painetta eli sortumaa
alavirran suuntaan syntyy joka tapauksessa, saattaa suurempi lossauskulma tuottaa paremman
tuloksen jos ylitettävä virta on sopivan kapea. Äärimmillään kulman suurentaminen muuttuu z-
crossing tekniikaksi.
Vaativa lossausharjoittelupaikka on sellainen, jossa kosken virran nopeus vaihtelee eri aalloissa. Silloin harjoittelija joutuu koko ajan muuttamaan lossauskulmaa pyrkiessään mahdollisimman sujuvaan etenemiseen.
Toveripelastusta pitäisi opettaa ohjaaja- ja opaskoulutuksessa melontaolosuhteissa, jotka vastaavat koulutustasoa. Tämä vaatimus täyttyy luonnollisella tavalla koskimelonnan osalta, koska kursseilla koskimelontatilanteissa tapahtuu aitoja kaatumisia ja niitä on hyvä käyttää opetustilanteina. Merimelonnan osalta tilanne on toinen. Harvemmin kai joku taitotasoltaan riittävän hyvä kurssilainen kaatuu muuten kuin tahallaan virtaamattomaan veteen. Tästä johtuu se, että pelastusmelontatilanteet toteutetaan helposti liian lähellä rantaa. Merimelonnan pelastusharjoitus pitäisi jo opaskurssilla toteuttaa niin kaukana rannasta kuin se turvallisuutta vaarantamatta on mahdollista. Kurssilaisten pelastusvalmiudet pitää ennen tätä kuitenkin testata lähellä rantaa. Pelastusharjoittelupaikkaa valittaessa tulee miettiä myös huolellisesti mahdollista veneliikennettä vaaraa aiheuttavana tekijänä. Pirteä tuuli myös kuljettaa pelastamista harjoittelevan ryhmän yllättävän pitkälle lähtöpaikasta yllättävän nopeasti. Tätä ilmiötä pitäisi koulutuksessa lähestyä käyttämällä ylimääräistä melojaa, joka hinausköydellä pitää pelastajan ja pelastettavan kajakkeineen sallitulla alueella.
Hinaamalla pelastamisen harjoitus sopii melonnanohjaajakurssin retkipäivän ohjelmaan. Luonnollisinta on järjestää harjoitus retkipäivän lopuksi. Yksi kurssilainen vetää harjoituksen, jossa nähdään käytännössä tähän tekniikkaan liittyvät 3 eri roolia. Harjoituksessa, jossa kaikki kurssilaiset pääsevät toimimaan kaikissa rooleissa kuluu aikaa niin paljon, että minimituntimäärän puitteissa on parempi tyytyä suppeampaan ratkaisuun.
Perinteinen x-pelastus sopii harjoiteltavaksi toveripelastusmenetelmäksi virtaavan veden olosuhteissa järjestetylle melonnanohjaaja kurssille ja vastaavalla tavalla opaskurssin virtaavan veden osuuteen. Luonnollisin opetustilanne syntyy, kun kurssin muut harjoitteet ovat niin vaativia, että aitoja kaatumisia sattuu. Kouluttajan on syytä korostaa, että kurssilaiset pelastavat toisensa alusta lähtien ja kouluttaja osallistuu vain palautteen antamiseen. Tätä ajatusta on syytä vielä laajentaa siten, että myöhemmin omia kurssejaan vetävät ohjaajat ja oppaat oivaltavat, että virtaavassa vedessä kurssin päävastuuhenkilö vain pakosta sitoo itsensä pelastamisen etulinjan tilanteeseen, koska silloin hän ei enää pysty johtamaan tilannetta, jos esimerkiksi sattuu lisävahinkoja. Eli oli kyseessä mikä tahansa virtaavan veden melontakurssi, niin pääsääntöisesti kurssilaiset pelastavat toisensa ja ohjaajat osallistuvat tilanteisiin vain silloin, kun se on välttämätöntä. X-pelastus toimii tilanteissa, joissa kaatumispaikan alapuolella on riittävän helppoa nivakoskea tai suvanto. Viimeistään koskiopaskurssilaisille pitäisi muodostua käsitys, missä x- pelastus on mahdollista ja missä pitää käyttää muita keinoja esimerkiksi rantaan hinaamista.
Muunnettua x-pelastusta pitäisi opettaa kaiken tasoisilla ohjaaja- ja opaskursseilla perinteistä x- pelastusta kehittyneempänä virtaamattoman veden pelastustekniikkana. Tekniikan edellytyksenä on se, että kaatuneiden melojien kajakeissa on vähintään takalaipiot. siirryttäessä ohjaajakoulutuksesta meriopaskoulutukseen pelastusharjoittelun vaativuus kasvaa. Ohjaajakurssilla toimitaan lähellä rantaa ja koulutuksessa on tärkeää kontrolloida ja ohjata kurssilaisia mahdollisimman sujuvaan toimintaan. Pelastamisessa ei olennaista ole voiman käyttö ja hosuminen, vaan pelastajan selkeät käskyt, oikeat liikeradat ja otteet. Opas ja meriopaskursseilla pelastusharjoitukseen pitäisi saada lisää toden tunnetta toimimalla etäämmällä rannasta. Vaativuutta harjoitukseen saadaan lähtemällä kaikki nurin ja uimaan tilanteesta liikkeelle. Kouluttajalle sopiva rooli tässä harjoituksessa on pysytellä uimasillaan ja antaa pelastaa itsensä. Jonkun kurssilaisen pitäisi ensimmäisenä päästä kajakkiinsa esimerkiksi re-entry & roll tekniikalla, katso luku 2.1.5.4.. Kajakkikaksikon pelastaminen tuo myös haastavuutta harjoitteluun.
Heel hook pelastustekniikka sopii samoihin tilanteisiin kuin muunnettu x ja sitä pitäisi ohjaaja- ja opaskursseilla opettaa muunnetun x-pelastuksen vaihtoehtona.
Kanadalaismelonta on huomattavasti enemmän "tee se itse" miesten ja naisten harrastus kuin
kajakkimelonta. Suomessa on lukuisia kotimaisia pääasiassa lujitemuovituotantoon kehitettyjä
kanadalaiskanoottimalleja. Kanootteja on myös valmistettu runsaasti erilaisessa harrastuspiireissä.
Vaikka nykyisin erilaiset kestomuovirakenteiset kanootit ovat syrjäyttämässä
komposiittirakenteiset, niin edelleen "tee se itse" kulttuuri kukoistaa kanootin varustelussa. Jos
kanadalaiskanootistaan aikoo Suomessa saada meriaallokko/koskikelpoisen, niin mitä
todennäköisimmin aukkopeiteratkaisut ja istuintuennat joutuu kehittelemään omatoimisesti.
Edellä kerrotun perusteella opas/meri/koskiopas tasoilla pitäisi tietää myös melko paljon kanootin
omatoimisesta varustamisesta sen käyttötarkoitukseen sopivaksi. Tähän liittyy tosiasia, että
keskimääräinen kanadalaismelojan tieto/taitotaso, siitä kuinka kanootti varustetaan retkelle, kuinka
varusteet pakataan ja kiinnitetään, on melo alhainen.
Sopivan harjoituksen saa aikaan kun koulutettava ryhmä meloo tekniikkaradalla erilaista asennoista. Välillä keula- ja perämelojat vaihtelevat paikkoja.
Mitä syvempi v-pohja kanadalaiskanootissa on, sitä helpommin se kaatuu rannassa, kun keula on vedetty maalle ja perämeloja lähtee paikaltaan rantautuakseen. Tämä on tyypillisin ensikertaa kanadalaiskanoottiin tutustuvan virhe. Koulutuksessa tätä asiaa on lähestyttävä käytännössä harjoittelemalla ja samalla on mietittävä ryhmän hallintaa rantatilanteessa. Vasta-alkaja pari kanadalaiskanootissa on paljon avuttomampi kuin vasa-alkaja kajakissa, koska kanadalaismelonta edellyttää yhteistoimintaa.
Kanoottiin meno ja sieltä pois tulo harjoitus voidaan organisoida samalla tavalla kuin kajakkimelonnassakin. Sekä perä- että keulamelojan roolissa on harjoiteltava.
Sopiva ohjaajatason perusharjoitus eteenpäin melonnan kehittämiseen on melonta kolmioradalla,
jossa yksi kolmion sivu on luokkaa 100-200 m. Kolmiorata voidaan toteuttaa valitsemalla kolmion
kärjiksi sopivia pintakiviä, laiturinkärkiä tai käyttämällä pullopoijuja tai pohjakeppejä. Harjoituksen
vaativuus kasvaa, mitä enemmän tuulee ja mitä korkeampaa on aallokko. Optimaalisissa
kurssiolosuhteissa kolmiota voidaan meloa suojaisemmassa ja tuulisemmassa paikassa. Silloin
nähdään parhaiten erilaisten tuulen suuntien ja voimakkuuksien vaikutukset kanadalaiskanootin
suunnassa pitämiseen. Tämä harjoitus on sopiva myös ohjaajien käyttöön heidän opettaessaan
kanadalaismelonnan alkeita. Kolmioradan kulmiin kannattaa yhdistää käännöksissä tarvittavia
melatekniikoita. Jos harjoituksessa on käytettävissä useita ohjaajia, niin kukin valvoo yhtä
melateknistä suoritusta.
Pidemmälle vietynä saman harjoituksen voi vetää yksin melontana ja toisaalta c2 parit voivat
keskittyä siihen, kuinka vähäisellä j-vedolla kanootin saa pysymään suunnassa. Veto muuttuu
muodoltaan isosta J:stä pikku j:ksi. Toisaalta pitää muistaa, että rauhallinen pikku j:n
saattoveto vie tehoa pois eteenpäin melonnasta.
Ohjaaja/opaskurssin harjoituksessa (kurssikalustona kanadalaiskanootit) käytännön osuudella tulee
vaihdella etu- ja takamelojia sekä vaihdella pareja. Silloin huomataan parierojen vaikutus
melontaan.
Harjoiteltaessa melaperäsimen ja j-vedon käyttöä kannattaa alkeiskurssin perusharjoituksessa lähteä siitä, että melaperäsimessä yläkäden peukalo osittaa ylöspäin ja j-vedon loppuvaiheessa yläkäden peukalo osittaa alaspäin.
Kanootin tasapainottaminen vaakasuoraan on olennaisen tärkeää sujuvan c2 melonnan kannalta.
Tässä käsiteltyjä kanootin hallittavuuteen liittyviä tekijöitä, melontaparin koko- ja voimaeroja,
pakkaamista, melontapaikkojen sijaintia kanootissa, sopivia melanpituuksia
pitäisi harjoitella jo
kanadalaismelonnan alkeiskurssilla eikä niiden kertaaminen ole ajanhukkaa millään koulutustasolla.
Eteenpäin melontaharjoitus sujuu parhaiten kolmioradalla ja siinä tulisi tarkastella seuraavassa esitettäviä näkökohtia.
Taaksepäin melonnassakin hyvä perusharjoittelutilanne syntyy kun melotaan edellä kuvatulla
kolmioradalla. Alkeiskurssilla kolmiorata lienee liian vaikea useimmissa tapauksissa taaksepäin
melontaan.
Kanootin pysäyttäminen taaksepäin melomalla ja siirtyminen siitä välittömästi perälossaukseen on
sopiva kanadalaismelontapainotteisen virtaavassa vedessä toteutettavan ohjaajakurssin harjoitus.
Sopiva harjoituspaikka on rauhallinen I luokan kosken yläpuolella oleva "sileä". Tekniikalla
haetaan tässä tapauksessa sopiva laskun aloituskohta. Vastaavasti painottuneella opas/koskiopas
kurssilla voidaan vuorovaikutteisella opetustyylillä yhdessä oppia taaksepäin lossauksen rajat eli
missä vaiheessa on helpompi pyöräyttää aluksi kanootin keula vastavirtaan ja lossata niin päin ja
jatkettaessa tehdä käännös toisinpäin.
Jo I luokan kosken virran kielessä c1 kalustolla suoritettu perälossaus mittaa erinomaisesti
inkkarimelontataitoja.
Erilaisilla henkilökohtaisen melontataidon perus- ja jatkokursseilla sekä ohjaaja- ja opaskursseilla
käytettäessä pitäisi opetuksen painopisteen inkkarimelonnassa olla c2 työskentelyssä.
Soolomelontaa käsitellään lähinnä aihealuetta täydentävänä teemana. Poikkeuksen tekevät
luonnollisesti erityiset soolomelonnan teemakurssit.
Samalla tavalla kuin kajakkimelonnassakin on puikkelehtimisrata sopivin harjoite
ohjaustekniikoiden opetteluun. Sileällä vedellä voidaan käyttää erilaisista esteistä: kivistä, veden
yllä riippuvista puista tai rantarakenteista muodostuvia kierrettäviä ja väistettäviä elementtejä. Myös
muovipulloista tehdyillä poijuilla tai kepeillä voidaan rata merkitä. Virtaavassa vedessä muutama
kosken hännässä oleva kivi muodostaa usein sopivan virtauskuvion, jossa voidaan monipuolisesti
kiviä kiertämällä harjoitella vastavirtastarttia, akanvirtaan pyörähtämistä, lossausta ja perälossausta
sekä z-crossingia Kaikkia näitä harjoitellaan sekä vasemmalle, että oikealle. Jo tästä
perusharjoituksesta saa monta oppituntia, koska c2 melonnassa sama melontarata voidaan kiertää
käyttämällä erilaisia melatekniikoita ja melontaparien pitää toimia eri rooleissa. Pelkkä
tekniikkaradan esittelyharjoitus, jossa käydään eri melontatekniikat läpi vienee yhden
melontajakson (2-3 oppituntia). Tekniikkarataan voidaan lisätä tehtäviä sitä mukaa, kun kurssin
opetus etenee näissä perusasioissa.
Ohjaajatasolla (pääkalustona c) sopiva edellä kuvatun mukainen harjoitustilanne on sileä vesi tai
korkeintaan I luokan selkeä koski. Opas/ koskiopas tasolla samat harjoitukset voidaan toteuttaa
vaativammassa paikassa. Vaativammassa tekniikkaharjoituksessa jo II luokan koskessa kannelliset
tai kunnon aukkopeitteellä varustetut kanootit ovat sopivampia kuin avokanootit, koska silloin
melontatekniikoita opeteltaessa ei tarvitse kiinnittää huomiota kanootin täyttymiseen vedellä.
Melojien on myös tämän tasoisessa harjoituksessa kyettävä pitämään jaloillaan kanootista kiinni eli
tarvitaan jalkatuet.
Todellisen avokanootin melonta jo isoaaltoisessa II luokan koskessa on varsin taitoa vaativaa, koska
osaavan melonnan lisäksi siinä pitää vaistota oikea aaltojen kohtaamisnopeus eli kanootille on
annettava aikaa nousta aaltoihin. Liian nopea törmäys aaltoon täyttää kanootin nopeasti vedellä.
Henkilökohtaisen tekniikan kehittämiseen suunnatuilla alkeis- ja jatkokursseilla sekä ohjaaja- ja
opaskoulutuksessa kannatta kurssiolosuhteet suunnitella niin, että avokanootilla aaltoihin
hidastaminen on yksi erityistekniikka eikä se muodostu perusosaamiseksi, jota kurssin harjoitukset
koko ajan edellyttävät.
Pelastustekniikoita pitää opettaa todellisen melontatilanteen mukaisissa olosuhteissa mahdollisimman todenmukaisella tavalla. Koskimelonnassa tapahtuu aitoja kaatumisia ja niiden seurauksena saadaan hyviä pelastusharjoituksia, mutta merimelonnassa harjoitusten realistisuuteen pitää erityisesti panostaa.
Ohjaaja kurssilla inkkarin tyhjentämisharjoitukset voidaan tehdä helpoissa olosuhteissa. Pääpaino
harjoituksessa on siinä, että kurssilaiset omaksuvat c-kanootin tyhjentämisen tekniikan. Jos
melonnanohjaaja kurssi painottuu inkkarimelontaan, niin silloin harjoituksissa pitäisi omaksua taito
opettaa inkkaripelastustekniikoiden alkeita ja kyky johtaa pelastamista helpoissa olosuhteissa.
Pidettäessä kurssia joki/koskiluokka I olosuhteissa voi aitoja kaatumisia tapahtua. Ne on
hyödynnettävä pelastustilanteina. Tarvittaessa inkkareilla tapahtuvia virtaavan veden
tekniikkaharjoituksia pitää vaikeuttaa niin, että kaatumisia tapahtuu. Sileän veden
pelastusharjoitusta ei pidä toteuttaa aivan rannan tuntumassa. Jo 100 m etäisyys rannasta tuo
tilanteeseen toden tuntuisuutta. Kurssin vetäjän on luonnollisesti huolehdittava yleisistä
turvallisuusasioista: muu vesiliikenne, veden lämpötila suhteessa kurssilaisten vaatetukseen
Opaskurssilla inkkaripelastuksen perusteet pitää olla jokaisen kurssilaisen hallussa, vaikka kurssi
olisi kajakkipainotteinen. Inkkaripelastusta pitää opaskurssilla myös käsitellä käytännössä, vaikka
pääpaino olisi kajakkimelonnassa. Kanadalaismelontaan painottuvalla opaskurssilla kurssin
pääkalustolla tapahtuvien pelastusharjoitusten pitää olla monipuolisia. Virtaavan veden osuudessa
muun harjoittelun pitää olla niin vaativa, että kaatumisia tapahtuu. Niistä saadaan parhaita
pelastusharjoituksia. Merimelontaosuudella pelastusharjoitukseen painopisteenä tulee olla se,
kuinka hyvinkin varustettujen inkkareiden pelastaminen merellä muodostuu luultavasti turvallisen
melonnan minimitekijäksi. Jos meriopaskurssilla toimitaan osittainkin kanadalaiskalustolla, pitää
edellisen teeman olla vielä selkeämmin esillä. Kanadalaiskanootin käyttökelpoisuudesta
merimelonnassa saadaan tuntumaa, kun toteutetaan sekapelastuksia Harjoitteluun pitäisi saada
opettamisen näkökulma: joku kurssilainen vuorollaan vetää harjoituksen ja palautevaiheessa
haetaan hyvän suorituksen piirteitä ja yksityiskohtia, jotak voivat johtaa epäonnistumiseen.
Koskimelontakurssilla pitäisi paneutua ongelmiin, joita inkkarien pelastaminen koskiolosuhteissa
aiheuttaa. Syvässä vesilastissa uivalle kaatuneelle kanadalaiselle ei voi paljoa tehdä vuolaassa
koskessa, vaikka koski olisi luokaltaan vain II. Tärkeintä on silloin pelastaa melojat. Ennakointina
tämä tarkoittaa sitä, että ryhmän ohjaaja vielä viimeisenä korostaa, että kaatuvasta inkkarista pitää
päästä heti pois ja virran yläpuolelle. Näin vältytään parhaiten riskiltä jäädä kiviä vasten litistyvän
kanootin puristukseen tai muuhun vastaavaan pinteeseen. Melonta-asentoja, joissa jalat voivat jäädä
helposti kanootin rungon sisään esimerkiksi penkkien alle puristuksiin on vältettävä.
Pelastustilanteessa kanoottia pelastava meloja (vaativissa koskissa kajakkipelastaja) keskittyy
hinaamaan inkkaria siten, että se pysyy suvantoon asti kuljettavassa päävirrassa virran suuntaisena
ja siten parhaiten välttyy pahoilta vaurioilta. Joka heti pitää olla valmiina irrottautumaan
hinausvyöstä. Hyvä harjoitus saadaan aikaan vuolaassa lähes kivettömässä koskessa. Sama inkkari
pelastetaan, kun siinä on vain turvaohjeen peruskelluttavuus ja kun siihen on lisätty suuret
ilmasäkit.
Kanoottiin kiipeämiseen liittyvien erilaisten tilanteiden perusteellisempi käsittely kuuluu opas- ja koskiopas kursseille ja sellaiselle meriopaskurssille, jolla käsitellään myös kanadalaismelontaa. Harjoitteluun saa vaikeutta, kun uimarit kiipeävät kanoottinsa ilman pelastavan kanootin apua.
Sekapelastustilanteilla saadaan pelastamiseen vaihtelua ja usein myös vaativuutta. Opas- koski- ja meriopaskursseilla tätä voidaan käyttää harjoittelussa. Aluksi jokin pelastustilanne hoidetaan normaalisti (=inkkarit pelastavat toisiaan ja kajakit toisiaan) ja sitten sekapelastuksena. Tilanteesta saadaan hyvää materiaalia pohdintoihin erilaisten pelastustilanteiden edellytyksistä.
Sopivan kaluston järjestäminen jokaiselle melontatilanteeseen on melko yksinkertaista, jos kalusto tulee vastuuhenkilön taholta. Hän jakaa ennakkoarvionsa mukaan kullekin sopivaa kalustoa. Ennakkoarvion osuvuuteen tietysti vaikuttaa se, kuinka hyvät tiedot vastuuhenkilöllä on etukäteen ohjaamansa ryhmän melontataidoista. Siinä tapauksessa, että osallistujilla on omat välineet mukanaan, on edellä esitetty melontaryhmän erojen tasoittaminen sopivilla kalustovalinnoilla haastava tehtävä. Määräily johtaa heikosti tulokseen, mutta sitäkin on uskallettava silloin käyttää, kun tilanne vaatii. Oppaan pitäisi olla tarkkavainuinen ja huomattava pienetkin vinkit, jotka paljastavat ryhmässä heräävää solidaarisuutta ja tartuttava niihin. Koulutuksessa tätä teemaa on pidettävä esillä kalustoa vaihtelemalla. Se paljastaa kuinka suuria eroja matkamelonnassa helposti syntyy, jos kalustoerot vielä lisäävät osallistujien kuntoerojen vaikutusta. Yksi hyvä vaihtoehto on se, että ohjaajalla on reservissä muutama tilanteeseen hyvin sopiva kanootti, jolla tilannetta tasoitetaan.
Koulutuksessa kanootin runkoon liittyvät perusasiat selviävät parhaiten kalustoa vaihtelemalla. Mahdollisissa jatkokoulutustilaisuuksissa kanootin nopeuteen liittyviä kysymyksiä on melko helppo vertailla esimerkiksi tässä oppimateriaalissa kanoottien testaamisen yhteydessä esitetyllä sykemittariin perustuvalla nopeuden mittausmenetelmällä.
Näiden asioiden kouluttaminen onnistuu parhaiten erilaisten kanoottien kiikkeryyttä
vertailemalla ja keskustelemalla opiskelijaryhmän omakohtaisista havainnoista.
Kallistelu luonnollisesti edellyttää , että melotaan lantiosta rentona ja osataan
tarvittavat tukivedot., soveltuvalla kalustolla aina eskimopyörähdykseen saakka.
Sopiva kiikkeryyttä ja kaluston levottomuutta mittaava harjoitus on meloa 8-numeron
muotoista rataa paikassa, jossa on melovan ryhmän kykyihin verrattuna vaativa ristiaallokko.
Kalustoa kannattaa vaihdella harjoituksen aikana. Ristiaallokko syntyy kun isomman aukon
suunnassa vyöryvään aallokkoon yhdistyy hieman toisesta suunnasta esimerkiksi pitkästä
lahdesta tuleva aallokko. Ilmiö perustuu siihen, että aallokolla on taipumusta kääntyä
ei pelkästään tuulen suunnan mukaan, vaan myös vesialueen muotojen mukaan. Ristiaallokkoa
syntyy myös, kun tuulen suuntaan nähden vino äkkisyvä kallioranta lyö takasin sitä vasten
vyöryvän aallokon.
Koulutuksessa kanoottien ketteryyttä voidaan opettaa vertailemalla eri kanootteja vaihtelemalla kalustoa opiskelijaryhmässä. Ketteryyseroja voidaan varsin luotettavasti mitata tekemällä normaalilla kaariveto edestä taakse ja takaa eteen yhdistelmällä esimerkiksi 5 vaakapyörähdystä ja mittaamalla aika kellolla. Toistuvien viiden pyörähdyksen sarjojen pieni hajonta samoilla meloja/kanootti yhdistelmillä kertoo jo melko luotettavia tuloksia. Periaatteessa tulosten luotettavuus voidaan tarkastaa varianssianalyysillä. Eliminoitaessa koehenkilön väsymisen vaikutusta tulokseen pitää suoritusten välillä pitää taukoa. Muutaman sekunnin maksimaalisesta suorituksesta lähes täydellinen palautuminen vaatii 10 min.
Tätä teemaa voidaan hyvin opettaa pohdiskelemalla asioita sallivalla tavalla. Moralisoivaa
opetus/oppimisilmapiiriä -... eihän kilpakajakilla voi/saa meloa III luokan koskessa tai
avoinkkarihan täyttyy vedellä ja on jo II luokan koskessa... - pitäisi välttää. Tulevan
melontaohjaajan/oppaan/kouluttajan arvokkain tieto eri kanoottien erilaisesta soveltuvuudesta
eri tilanteisiin saattaa perustua juuri siihen, että on melottu väärällä kalustolla. Tämä on
pakottanut tarkemmin pohtimaan näitä kysymyksiä.
Tämä aihealue saattaa oppimistilanteessa herättää myös monenlaisia intohimoja jopa fanatismia:
voidaan jakautua monenlaisiin leireihin, kajakkimelojiin, c-melojiin, merimelojiin, koskimelojiin
freestylemelojiin, kuntomelojiin jne. Kouluttaja voi yrittää vapautua liiallisesta
puolueiden syntymisestä esittämällä seuraavan tyyppisiä repliikkejä jonkin melontamuodon
kanoottityypin yhtä ominaisuutta fanaattisesti kannattavalle henkilölle: mitä varsinaisesti
tarkoitat väitteilläsi. Minä en ainakaan ole varma ymmärränkö sinua oikein. Voisitko näyttää
käytännössä tämän kanootin ominaisuuden merkityksen. - Tämä tyyppinen ohjaaminen vie toivottavasti
ryhmää näkemään yli melontapuoluerajojen.
Omasta mielestäni todellinen melontamestari hallitsee ja sallii melontaa laidasta laitaan.
Päinvastainen näkemys yhden alan virtuoosin ylevämmyydestä on toki sallittu.
Merikajakkien ominaisuuksia voidaan opettaa melomalla kalustoa vaihtelemalla
erilaisissa tuuliolosuhteissa (ohjaaja ja opas tason kurssit).
Jo opastasolla
tulee käytännön harjoittelussa hakea mahdollisuuksia edes hieman päästä kokeilemaan
merisurffausta. Samoin 8-numeron muotoisella radalla tapahtuva aallokkomelontaharjoitus
sopii hyvin opaskurssin meriosuudelle.
Kajakin nopeus/kevytkulkuisuus erilaisella kuormituksella ja eri nopeuksilla voidaan
mitata pulssimenetelmällä (ks. testaus). Hetkellinen huippunopeus voidaan mitata
nopeusmittarilla. Mutu menetelmään on syytä suhtautua kriittisesti (ks. kohta testaus).
Samaa koetta toistamalla saadaan tilastollinen aineisto. Mittauksen pieni hajonta samalla
meloja/kajakki yhdistelmällä kertoo luotettavuudesta. Kalusto asetetaan järjestykseen
keskiarvojen perusteella. Aineisto voidaan testata varianssianalyysillä. Tämän tyyppisen
systemaattisen uuden tiedon luomisen soisi olevan osa tulevaisuudessa merimelontaoppaiden
täydennyskoulutusta.
Huippunopeus voidaan mitata myös melomalla 10-20 s maksimivetoja (esimerkiksi vakiomatkalta
mitataan aika eri kalusto/meloja yhdistelmillä. Kootaan tilastollinen aineisto ja lasketaan
keskiarvot. Tulokset voidaan testata varianssianalyysillä. Yhdellä koehenkilöllä voi teettää
vajaat 10 vetoa yhdellä kerralla, palautusaika vetojen välillä pitää olla 10 min luokkaa.
Opettaminen käy parhaiten helpohkossa I-II koskiluokassa, jossa koskimelonnan
perustekniikoita hyväksikäyttäen (erilaiset käännökset virran saumoissa. z-ylitys,
lossaus, surffaus, perän ja keulan upotukset harjoitellaan ja perehdytään kaluston
ominaisuuksiin. Koskioppaalta on syytä edellyttää myös yleisopasta kehittyneempiä
virtaavan veden peruskouluttajavalmiuksia kuin yleisoppaalta. Tämä koulutuksen painopiste
voisi olla jopa tärkeämpi kuin riskikoskissa melskaaminen. Näkemykseni on se, että
koskiluokassa IV ja siitä ylöspäin on hyvin kyseenalaista järjestää ohjattua toimintaa.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vaativimmissa koskiluokissa melomista pitäisi
rajoittaa. Näkökantani korostaa sitä, että hyvä koskimeloja pystyy vielä III luokan
koskessa ottamaan vastuuta ohjattavista aika suuressa määrässä, mutta tästä ylöspäin
mentäessä pitäisi ymmärtää, että hyväkään opas ei pysty asiakkailleen huonona hetkenä
kummoista kuluttajan suojaa tarjoamaan.
Koskimelontaoppaan on ymmärrettävä, miten erityppisten koskikajakkien ominaisuudet
muuttuvat vaikeimmissa koskiluokissa. Erityisen tärkeä seikka tässä mielessä on
suurivetisten jokien jo III-IV luokan koskien virran paine, joka tekee lähes kaikista
kajakeista jähmeitä ja suuntavakaita. Esimerkiksi jokiretkeilyssä ketterä 3,9 m Taifun
(jokiretkeilykajakkien parhaimmistoa) muistuttaa vaikkapa Juutuanjoen tulvivassa
Jäniskoskessa (IV+) kankeaa merikajakkia järviolosuhteissa.
Kaluston luonnetta on parasta opettaa mahdollisimman laajan kirjon sekakalustolla
vaihtelevissa melontaolosuhteissa. Kanadalaisiin perehdyttäessä vertailupohjaa antaa,
jos käytettävissä on myös muutama kajakki melottiin sitten merellä tai koskessa.
Koskitilanteessa vertailu ja erilaisten kaluston piirteiden ymmärtäminen on helpompaa,
koska jo I-II luokan koskesta on löydettävissä erilaisia melontapaikkoja, joissa
kalustoerot tulevat näkyviin. Merellä tai järven selällä suurin osa eroista tulee
näkyviin sitä selvemmin, mitä kovempaa tuulee. Luonnollisesti kaluston matkanopeus
ja ketteryyserot voidaan pääpiirteiltään selvittää aivan tyynessäkin.
Hiemankin vaativamman meri/järvi koulutuksen kannalta on hyvä muistaa, että aivan
tavallisilla avoinkkareilla voi meloa myös isossa aallokossa. Siksi myös tätä on
päästävä harjoittelemaan.
Tässä esitellyt testityyppiset vertailut ovat sopivaa käytännön koulutusta varsinkin oppaiden ja kouluttajien jatkokoulutustilaisuuksissa.
Tämän aihealueen teoriaa voidaan opettaa luokkahuoneolosuhteissa tarkastelemalla erilaisia varusteita ja keskustelemalla niistä, tuomalla esiin kunkin kurssilaisen omia kokemuksia ja opettajan kokemuksia. Opetustilannetta voidaan elävöittää näyttämällä esimerkiksi diakuvia tai videon pätkiä, jotka liittyvät varusteisiin. Pohjimmiltaan varusteteoriassa on kyse varusteiden fysikaalisista ominaisuuksista ennen muuta valmistusmateriaalien fysikaalisista ja kemiallisista ominaisuuksista ja varusteiden mekaanisista ominaisuuksista, jotka liittyvät niiden käyttöön. Urheiluvälineteollisuus edustaa tänä päivänä monessa mielessä materiaaliteknistä huippuosaamista. Tästä syystä myös retkeilyvälineitä koskevat alan lehdissä julkaistavat testit muuttuvat koko ajan enemmän teknistä tietoa sisältäväksi.
Käytännössä varusteasioita voidaan opettaa kokeilemalla erilaisia varusteita käytännössä.
Melojen erilaisten ominaisuuksien opettaminen sujuu parhaiten käytännössä. Tärkeitä opetettavia asioita ovat melan oikea pituus eteenpäin melonnan kannalta sekä oikea pituus ja lavan muoto koskimelonnassa ohjausvetojen kannalta. Tieto ja ymmärrys meloista syvenee ohjaaja/opas/kouluttaja tasoilta edellytettävien yleisten retken ohjaaja/kouluttaja vaatimusten mukaisesti.
Liivien käyttökelpoisuutta on paras opettaa erilaisilla käytännön kokeilla (eskimopyörähdysten vaivattomuus erilaisilla liiveillä, taskujen käyttökelpoisuus jne.). Samoin opas, koskiopas meriopas ja kouluttaja tasolla on hallittava liivien kelluttavuuden omatoiminen mittaaminen. Omatoiminen ainakin kelluttavuutta koskeva mittaamistaito vapauttaa tarvittaessa ihmettelemästä nuhraantuneita tuoteselosteita ja aprikoimasta jonkin liivin senhetkistä kelluttavuutta.
Kypärän hyvien perusominaisuuksien: suojaa otsan eikä käänny takaraivolle, suojaa niskan ja korvantaukset, tietäminen kuuluu kaikille ohjaaja/opas/kouluttajatasoille. Tärkeää on opetuksessa korostaa kaularemmin ja pään koon säätämistä niin, että kypärä ei pääse luiskahtamaan takaraivolle.
Pukeutumisen perusasioiden opiskelu sujuu parhaiten kurssilla erilaisia melontapukineita vertailemalla ja arvioimalla niiden sopivuutta sekä käytännön harjoituksissa että keskustelemalla.
Tämän asian opettaminen sujuu parhaiten keskustelemalla kurssilaisten kanssa ja vaihtamalla kokemuksia sekä kokeilemalla erilaisia jalkineita. Koskimelonnassa kumisaappaiden turvariskin selvittämiseksi voidaan järjestää vaikkapa humoristinen uintikoe.
Aukkopeitteiden ominaisuuksia on helpointa opettaa käytännössä melontaharjoituksissa vaihtelemalla aukkopeitteitä ja käymällä ryhmäkeskustelua kokemuksista. Ohjaaja kurssin käytännön osuuden 8 tunnin puitteissa aika luultavasti rajautuu tärkeämpiin teemoihin, mutta opas tasoilla tähänkin pitäisi ainakin kertauksena panostaa muutama minuutti.
Kanootin kelluvuuteen ja kelluvuuden vaikutukseen kanootin tyhjennettävyyteen liittyvien asioiden opettaminen ja opiskelu sujuu parhaiten käytännössä erilaisia tekniikoita kokeilemalla 4.. Myös C2:n tyhjentämistä vedestä nostamalla tyhjänä ja lastattuna pitäisi kursseilla harjoitella, jotta nähdään tosi tilanteen vaativuus eli ymmärretään C2:n kaatumisriskin vaarat avoimella selällä.
Tartuntakahvoihin ja kansiköysiin liittyviä asioita on luontevinta opettaa pelastusharjoittelun yhteydessä.
Peräsinlaitteiden ja peräevien toimintamekanismien opettamien sujuu parhaiten rantatilanteessa ohjaaja retken käytännön osuudessa. Käytännössä minimituntikehyksen 8 tunnin retken aikana asiaan ei varmasti ehditä kunnolla perehtyä. Joku ohjaajakurssilaisista voi antaa lyhyen esimerkkisuorituksen siitä, kuinka peräsinlaitteet ja evät pitää tarkastaa retkelle lähdettäessä. Opaskurssilla 24 käytännön tunnin aikana tähänkin asiaan on aikaa hieman enemmän perehtyä.
Tähän teemaan liittyvän osaamisen opettamine sujuu luontevimmin kanootin melontakelpoisuuden tarkastuksen yhteydessä.
Näihin varusteisiin liittyvien asioiden opettamien sujuu parhaiten siinä melonnan käytännön tilanteessa, johon ne turvallisuutta lisäävänä tekijänä liittyvät. Näiden varusteiden käytön opettelua ja siihen liittyviä opetusvinkkejä käsitellään perusteellisemmin turvallisuus luvussa. Tässä varusteet vain esitellään lyhyehkösti teknisestä näkökulmasta.
Melakellukkeen käytön opettelu sujuu luontevimmin pelastusharjoitusten yhteydessä. Harjoitus on hyvä järjestää niin, että erilaisten pelastusmenetelmien toimivuutta voidaan vertailla.
Koskimelontatilanteessa hinausvyön ja köyden käytön opettelu sujuu luonnollisella tavalla, kun opetustilanteessa vain sovitaan, että kaatuneet, jotka joutuvat veden varaan hinataan rantaan. Yksi koulutettava ottaa uimarin, toinen kajakin köyden päähän ja kolmas melan köyden päähän. Merimelonnassa hinausköyden käyttö jää harjoittelutilanteessa helposti liian helpoksi: hinausta harjoitellaan tyynellä ja suojaisissa oloissa, kun tosi tarve ilmenee useimmiten aallokossa hinaamista pitää siis harjoitella myös aallokossa.
Heittoliinan käytön opettaminen tapahtuu parhaiten käytännössä. Heittoharjoittelu kannattaa aloittaa maalla kiinteään maaliin. Seuraavaksi heitellään veteen paikallaan olevaa uimari kohti. Nämä harjoitukset sopivat hyvin ohjaajatasolle. Köyden heittäminen harjoitusmielessä tarkoituksellisesti koskessa uivalle kohteelle on opas- ja koskiopas kurssin asiaa.
Toistaiseksi melontakursseilla ei voida käytännössä kouluttaa punaisien hätärakettien käyttöön,. koska hätäraketin ampuminen muuta kuin toisi tilanteessa on lain vastaista. Ainakin meriopas kursseilla pitäisi raketin ampumista kuitenkin kuivaharjoitella eli käytä laukaisuohjeet läpi.
Melontaohjaajien/oppaiden/kouluttajien kurssituksessa ei voida lähteä siitä, että
melontakurssit tarjoavat myös kanoottien korjaamiseen yms. huoltoon ja ylläpitoon
liittyviä käden taitoja siinä määrässä, että niillä selviää erämaaolosuhteissa.
Käden taitojen omaksuminen vie aikaa. Lyhytkursseilla näitä asioita oppisivat vain
kaikkein kätevimmät, vaikka koko kurssin tuntimäärä uhrattaisiin korjaustekniikoiden
opettamiseen. Tästä syystä seura/harrastustoimintaan liittyvillä kursseilla nämä asiat
jäävät paremminkin muistilista tyyppiseksi teoriakoulutukseksi. Ilmastointiteipin
käyttöä toki pitäisi kokeilla käytännössäkin. Huolto/korjausasiat pitää kuitenkin
Opas/kouluttaja tasolla käsitellä siten, että tulevalle oppaalle/kouluttajalle jää
selkeä käsitys, millaisia korjaustaitoja vaativat retket edellyttävät. Tämän tiedon
varassa hän voi itse arvioida valmiutensa toimia ryhmän oppaana retkellä, jossa
kanootin paikkaustarve on todennäköinen.
Tilanne on toinen alan ammatillisessa koulutuksessa. Eräoppaan ammattitutkintoon
valmistavilla kursseilla, tai seikkailupainotteisilla liikunnanohjaajakursseilla
pitäisi huomata, että käden taidoissa ei keskitytä vain eräperinteeseen, vaan
opetetaan korjaamaan myös keskeisiä nykyaikaisia liikuntavälineitä puutteellisissa
maasto-olosuhteissa.
Kanoottiliiton eri tasoisten ohjaaja ja opaskurssien minimituntimäärien puitteissa ei juurikaan ehditä kiinnittämään huomiota naiden välineiden käytön taakse kätkeytyvään yleiseen retkeilytietoon ja taitoon, vaan nämä asiat jäävät väkisinkin taustalle ja niiden hallinta jää paljolta kurssilaisten omalle vastuulle, kun kursseilla keskitytään ensisijaisesti melontateemoihin. Joillakin esimerkkitilanteilla, vaikkapa ohjaajakurssilaisen antama näyte teemasta, mitä nuotion sytyttämisessä pitää ottaa huomioon näistä asioista voidaan muistuttaa kurssilaisille. Tärkeä ensiapu teema on rajattu ohjaaja- ja opaskurssien tuntikehysten ulkopuolelle. Osaaminen sillä alueella näytetään voimassa olevalla SPR:n ea-kortilla. Luontomatkailun ammatillisessa koulutuksessa minimituntimääriä laajemmilla melonnan ohjaaja- ja opaskursseilla tulisi muistaa integroida tässä luvussa käsitellyt ja ammatillisilla kursseilla yleisesti laajasti käsitellyt teemat melontaan.
Yleinen varustietous välittyy koulutustilanteissa parhaiten keskustelemalla erilaisista varusteista omakohtaisien kokemusten perusteella. Kurssin vetäjän kannattaa tiedostaa todellisen varustetietämyksen ja varusteilla snobbailun ero. Parasta antia varustekeskustelussa ovat autenttiset kuvaukset varusteen toiminnasta vaativissa olosuhteissa.
Ohjaajatason päiväretken päivävarustuksen perustalta on oikeastaan turhaa käyttää aikaa useita vuorokausia kestävän retken varusteiden pohtimiseen. Siihen päiväretki ei luo edellytyksiä. Opaskoulutuksen käytännön osuus 24 h ja teoria 8 h yhteen liitettyinä muodostavat jo neljän päivän kokonaisuuden. Kurssi pitäisi vetää retken tyyppisesti ainakin osittain, jotta kouluttaja näkee opaskoulutettavien perusretkeilytaitojen tason myös yöleiri olosuhteissa. Leiritilanteissa kouluttajan kannattaa jakaa joillekin kurssilaisille tehtäväksi leiriytymisen organisointi.
Nykyisin meneillään oleva erityisesti luontoliikuntaa koskeva
liikuntakulttuurin muutos alkoi tai ainakin tuli näkyviin 1990-luvun
puolivälissä varsin yhtäkkisenä ilmiönä. Niin vain kävi, että varsin
lyhyessä aikavälissä ennen muuta viranomaistahot tai niitä lähellä
olevat tahot jollakin tavalla huolestuivat asioiden sen hetkisestä
tilasta ja ryhtyivät tietoisilla toimenpiteillä hakemaan muutosta.
Muutoksen kärkiterminä oli ilman epäillystä turvallisuus ja siihen
liittyvät mahdolliset puutteet.
Alkuvaiheen muutosagentteja olivat Kota ry, Lastensuojelun
Keskusliitto (Seikkailuturvallisuusprojekti 1995-1997) ja Suomeen
juuri noina aikoina rantautuva Outward Bound liike. Perinteisistä
liikuntajärjestöistä ensimmäisenä mukaan lähtivät Suomen
Kanoottiliitto ja Suomen Kiipeilyliitto. Viranomaistahoista
ensimmäisenä oli mukana Merenkulkulaitos ja myöhemmin
Kuluttajavirasto. Myös Opetusministeriö osoitti asian harrastusta
rahoittamalla Seikkailukasvatus seminaareja (sisällöissä turvallisuus
keskeisesti esillä) ja rahoittamalla SETLA (Seikkailun turvallisuuden
ja laadun arviointi)hanketta.
Alalla pitkään toimineesta ( jokamies harrastajana,
järjestötoiminnassa (Suomen Kanoottiliitto, Suomen Latu) ja
luontomatkailun ammatillisessa toiminnassa (oma yritys alalla,
opetustyö luontomatkailun ammatillisilla kursseilla) yhtäkkinen
innostus tuntui kummalliselta: Mitä mätää on suomalaisessa kajakki-
tai inkkarimelonnassa, jos Pohjois-Ruotsissa vaativissa kevättulvan
olosuhteissa jäiseen veteen kuoli 8 nuorta kumilauttaonnettomuudessa
(Rone-joen onnettomuus 1995) ja toisaalta maailman vaativimmaksi
mainostetun jokimelontatapahtuman ACR:n (Kilpisjärveltä Tornioon
vuosina 1983-2000 turvallisuusjärjestelyt toimivat niin hyvin, että
koko kilpailun historian aikana ei tapahtunut onnettomuutta, joka
uhrien kannalta olisi johtanut pysyviin seurauksiin. Pahimpia
tapauksia koko kilpailun historiassa oli erään melojan peukalon
halkeaminen sen jäätyä puristuksiin, tai pelastusmelojan hypotermia,
josta siitäkin selvittiin ilman lääkärin apua tai erään osallistujan
hyperventilaatio, joka ei johtunut tapahtuman vaativuudesta, vaan
siitä että tällä henkilöllä oli taipumusta hyperventiloida. Huomiota
on myös kiinnitettävä siihen, että kirjoituspöytien takana uudessa
turvainnossa ACR:n pelastusjärjestelyjen varmasti kansainvälisestikin
merkittävä kokemus lähes tulkoon sivuutettiin.
Turvallisuusinnostuksen kriittinen tarkastelu oli selvästi
normatiivisesti arveluttavaa. Turvallisuus ja sen edistäminen oli
välttämätön juttu asian ylevyyttä ei saanut epäillä.
Turvallisuudessa oli ilman muuta paljon parantamisen varaa ja nyt
sitä ruvettiin parantamaan ja vauhdilla. Mitään ei painanut se, että
turvallisuuden parantamiseen liittyvät vaatimukset eivät perustuneet
minkäänlaiseen tilastoaineistoon luontoliikunnan vaarallisuudesta
verrattuna muuhun liikuntaan tai tämän liikunnan selvästä
muuttumisesta vaarallisemmaksi esimerkiksi kulttuurisen
kaupunkilaistumisen edetessä. Suomessa ei ole vieläkään tilastoja,
joista tällaisia asiapohjaisia analyysejä voisi tehdä. Luonnostaan
kriittisesti asioihin suhtautuvan epäilyt kasvoivat entisestään, kun
turvallisuus sanalla saatiin projekteja aikaan. Turvallisuudesta tuli
myyntitermi ilman selvää näyttöä sen puutteesta. Myös
vakuutusyhtiöiden kiinnostuksen herääminen aiheeseen tuntui
ihmeelliseltä varsinkin, kun niiden edustajat eivät juurikaan
suostuneet sanomaan ennakkoon mitään selväjärkisen konkreettista
mahdollisista korvausvelvollisuuksista ns. uusissa riskilajeissa ja
koko riskilajin käsitekin tuntui epämääräiseltä oliko perinteinen
liikuntamuoto melontakin muuttunut riskilajiksi ja kenen vallan
käyttäjän oikeudella. On kumma, jos elinkeinon harjoittaja ei tunne
epäilevää ihmetystä, jos hänen vakuutusturvansa ainoa selkeä asia on
vakuutusmaksut.
Erilaisissa turvallisuuteen liittyvissä seminaareissa ja
koulutustilaisuuksissa luotiin tyypillisesti eräänlaisella skenaario
työskentelyllä uhkakuvia, mutta näiden uhkakuvien tilastollisen
todennäköisyyden arviointi jäi varsin vähälle huomiolle. Usein jopa
sanan todennäköisyys käyttö paljasti termin käyttäjien
tietämättömyyden todennäköisyys käsitteen objektiivisesta
(tilastoaineistoista pääteltävissä oleva todennäköisyys) ja
subjektiivisesta (päätöksentekijän subjektiivisesti arvioima
tapahtuman todennäköisyys) puolesta. Skenaarioissa tavallista
sisältöä olivat jo mainittu Pohjois-Ruotsin Rone-joen (1995)
kumilauttaonnettomuus ja myöhemmin Sveitsissä tapahtunut canyoning
onnettomuus. Lopulta saatiin yksi osittain suomalainenkin case
mietittäväksi, kun suomalaisia eräopaskurssilaisia kuoli Pohjois-
Norjassa lumivyöryyn (olosuhteet olivat kotimaisen ammatissa
toimimisen kannalta hyvin marginaaliset tai jopa täysin
irrelevantit). Irrelevanttiutta voi perustella esimerkiksi sillä,
että eräoppaan ammattitutkinnossa ei ole minkäänlaisia vaatimuksia,
jotka motivoisivat kurssilla pidetyn tyyppistä onnettomuuteen
johtanutta harjoitusta.
Pienemmät ja varmasti todelliset puutteellisten
turvallisuusjärjestelyjen seurauksena syntyneet onnettomuudet (turhat
rasitusvammat, revähtymät, luksaatiot, murtumat, haavat, palohaavat
ja yksittäiset mielestäni aika harvinaiset kuolemantapaukset) jäivät
turvallisuusinnon jalkoihin.
1990-luvun jälkipuoliskon ja vuosituhannen vaihteen
turvallisuuskeskustelu on hyvä esimerkki skenaariotyöskentelyn
huonoksi puoleksi todetusta vaarasta sortua vainoharhaisuuden
kaltaiseen analyysiin: turvallisuuspuutteiden olemassa olo perustuu
uhkakuvitelmiin, eikä realistiseen tilastolliseen näyttöön.
Turvallisuutta käsittelevissä esitelmissä seminaareissa ja alan
koulutustilaisuuksissa vilahteli kyllä sana sallittu riski (ihmiseksi
varttumisen olennaisena osana) ja melkein samassa yhteydessä
saatettiin käsitellä jonkin kansainvälisen jättiyrityksen
työturvallisuuden 0-toleranssi tavoitetta ja sen toteutumista. Miksi
ei herätetty huomattavasti ponnekkaammin vertailevaa kysymystä siitä,
että teollisessa organisaatiossa yhdestäkään työtapaturmasta ei ole
mitään hyötyä, mutta luonnossa tapahtuvissa aktiviteeteissa vähältä
piti tilanteet ja pienet onnettomuudetkin saattavat tehokkaasti
opettaa ne kokeneille oikeaa omien rajojensa tajuamista ja tuottaa
myös selviytymiskokemuksia. Tilaisuuksien yleisön puolelta varmaankin
halukkuutta tällaiseen keskusteluun olisi ollut, koska jo varsin
tavanomaisten aktiviteettien järjestämisessä käytännön etulinjan
toimija kohtaa ristiriidan toiminnan positiivisten tulosten ja otetun
riskin välillä. Jos esimerkiksi halutaan lähteä nuorisojoukon kanssa
viikon melonta- hiihto- tai patikkaretkelle, josta ainakin
seikkailukasvatukseen uskovien mielestä on hyötyä nuorten
identiteetin rakentamisessa, niin mistä löytyy se rahoittajataho,
jonka puitteissa ohjaajia on mukana niin suuri määrä, että kaikki jo
voimassa olevat viranomaismääräykset toteutuvat ja katoaako
tällaisella ohjaaja/ohjattava suhteella nuorten ja
seikkailukasvatuksen näkökulmasta koko jutun mieli.
Vähälle huomiolle jäi myös se, millä moraalisella oikeudella
aikuisten kansalaisten vapaaehtoinen aktiviteettiin osallistumien
pitäisi olla turvallista Heikki Koiso-Kanttilan esitelmässä tätä
perus kysymystä sentään käsiteltiin.(Koiso-Kanttilan esitelmä).
Välillä tuntui siltä että oltiin liikkeellä kansantalouden
kokonaishyödyn ja ennen muuta kustannusten välttämisen näkökulmasta.
Riittikö turvallisuusvaatimusten perusteluksi veronmaksajan maksamien
terveydenhoitomenojen säästyminen ja vapaa-ajan tapaturmissa
aiheutettujen työstä poissaolopäivien väheneminen. Mieleen nousi
etsimättä yksilöstä lähteviä kysymyksiä: Mitä varten elämme, onko
vapaa-aikakin systeemin kontrolloimaa. Onko ihanteena turvallinen
harmiton, mutta työelämässä vammauttavan kilpaileva elämä, joka
päättyy eutanasiaan ja toisaalta samaan aikaan alkoholiin ja
tupakkaan liittyvät arvoketjut ovat sallittua erittäin suuria
voittoja ja verokertymiä tuottavaa liiketoimintaa (tupakoinnissa
heiluri tosin juuri tällä hetkellä heilahtaa kohti toista ääripäätä).
Eikö seikkailu- tai luontoliikunnan turvallisuus pitäisi myös
yhteiskunnallisen tasapuolisuuden nimissä rinnastaa vuosittaisiin
sallittuihin satoihin liikennekuolemiin ja kuolemaan johtaneisiin
työtapaturmiin. Ylinopeudella ajaminen huonosti yhteiskunnan
ylläpitämällä tiellä tai suojakypärän jättäminen hyllylle
rakennustyömaalla tai viinan juonti pullokaupalla tuskin rakentaa
kenenkään elämää, mutta aika vaarallinenkin seikkailu voi olla
opiksi, jos siitä hengissä selvitään.
Aluksi esimerkiksi seikkailukasvatus seminaareissa tehtiin ainakin
jonkinlainen ero lasten ja nuorten ja toisaalta aikuisten
aktiviteetteihin. Jälkimmäisten aktiviteettien tarkastelu nähtiin
enemmän liberalistisen vapauskäsityksen puitteissa (aikuinen voi
päättää omasta riskinotostaan, kuinka vaaralliseen aktiviteettiin hän
osallistuu, kunhan informaatio aktiviteetin vaaroista on oikeaa ja
turvajärjestelyt alan käytäntöjen mukaisia). Myöhemmin uuden
turvallisuuskulttuurin edettyä viranomaisten omasta aloitteestaan
tuottamiin turvallisuusohjeisiin (Kuluttajaviraston ohje), eettinen
ero alaikäisille järjestettyjen aktiviteettien ja täysi-ikäisille
järjestettyjen aktiviteettien välillä hautautui taka-alalle. Systeemi
näytti halunsa kontrolloida kansalaisia. Kansalaisiin kontrolli
ulottuu kontrolloimalla toimintaa järjestäviä organisaatioita
kuluttajansuojan nimissä.
Tämä näkyi esimerkiksi siinä, että työsuojelulainsäädäntöä tulkittiin
suoraviivaisesti siten, että työnantajan työajalla järjestämissä
seikkailuaktiviteeteissa pitää työsuojelulainsäädännön vaatimusten
toteutua. Sellainen viranomaispuheenvuoro, että koko
työsuojelulainsäädäntö on suunniteltu aivan toisenlaiseen tarpeeseen
eikä taida oikein soveltua seikkailuaktiviteettien ohjenuoraksi taisi
jäädä pitämättä.
Tässähän sinänsä ei ole mitään uutta onhan Roomalaiskatolisen
Kirkonkin (systeemin) oppisisältöön kuulunut ajatus, että kristityn
pelastuminen voi tapahtua vain kirkon jäsenenä. Koko Länsimaiden
historia ja sen tuottama yhteiskunnallinen kehitys voidaan nähdä
yksilön oikeuksien ja kontrolloivan systeemin (kirkon,
valtion)oikeuksien kamppailuna.
Tästä kaikesta ei voi tulla kuin seuraavaan johtopäätökseen:
Aluksi esitän muutamia huomioita.
Turvallisuussuunnittelu suunnitelma ja sen noudattaminen voidaan
hyvin käsittää informaatiosysteemiksi, jossa turvallisuuteen
liittyviä tekijöitä kommunikoidaan suunnitteluvaiheessa
suunnitelmaksi ja siitä edelleen ohjeeksi suunnitelman kattavan
toiminnan toteuttamiseen. Informaatiojärjestelmien suunnitteluun
liittyvä tieteellinen tieto ja käytännön osaaminen ovat siten
relevantteja aiheen käsittelyssä.
Varsinainen turvallisuussuunnittelun kohde luontoaktiviteetti on
lyhytkestoinen projektiorganisaatio (organisaatioteorian näkökulma),
joka synnytetään muutamaksi tunniksi ja pisimmillään muutamaksi
viikoksi. Pysyvä organisaatio, joka tuottaa näitä projekteja on siten
käytännössä tekemisissä matriisiorganisaatioihin liittyvien
kysymysten kanssa. Käytännössä Suomessa on vain vähän niin suuria
luontomatkailun ohjelmapalveluiden tuottajaorganisaatioita, että
edellä kuvattu tulee olennaisesti esiin.
Edellisestä seuraa kuitenkin se, että turvallisuussuunnittelun pitää
koskea sekä pysyvää luontoaktiviteetteja tuottavaa organisaatiota,
että yksittäistä aktiviteettia (projektia).
Pysyvän organisaation näkökulmasta kyse on aivan tavanomaisesta
organisaation tehtävän suunnittelusta: kuinka organisaatio ratkaisee
sen toimintoihin kuuluvan pysyvän turvallisuussuunnittelun ja
suunnitelmien toteutuksen tarpeen. Valaistaan asiaa hieman käytännön
esimerkillä: Kuinka melontaseura organisoi seuran kaluston
(kelluntapukineiden, melojan, aukkopeitteiden, kanoottien) valvonnan
siten, että rikkoutuneet varusteet siirtyvät vian ilmettyä
välittömästi pois käytössä olevien varusteiden varastosta. Yleisesti
kyse on luotettavuuden parantamisesta. Klassinen ja yksinkertainen
keino tällä alueella on resurssien kahdentaminen, joka parantaa
luotettavuutta todennäköisyyslaskennan kertolaskusäännön mukaisesti.
Esimerkiksi, jos kajakin aukkopeitteen repeytymisen todennäköisyys
jollakin melontaretkellä on 1/x, niin tilanteessa, jossa on käytössä
vastaava vara-aukkopeite, on todennäköisyys sille, että molemmat
aukkopeitteet ovat rikki (eli toimintaa haittaava riski toteutunut)
1/x2.
Varsinaisen aktiviteetin (eli projektiorganisaation) näkökulmasta
kysymys on huomattavasti komplisoidumpi ja tämä johtuu luonnossa
tapahtuvien liikunta-aktiviteettien poikkeuksellisesta luonteesta
verrattuna tavanomaiseen projektiorganisaation tuotantoympäristöön.
Kuluttajaviraston turvaohjeessa luontomatkailun ohjelmapalveluita
pidetään palvelutuotteina samoin kuin muitakin palveluita. Tämä
herättää kuitenkin ongelmallisia kysymyksiä, koska luonnossa
tapahtuvan liikuntapalvelun tuottamisessa asiakas osallistuu omilla
toimenpiteillään niin intensiivisesti palvelun sisällön tuottamiseen,
että koko ajatus palvelun tuottaja kuluttaja ajatuksen relevanssi
voidaan kyseenalaistaa (laajemmin tässä on kyse siitä mahdollisesti
harhasta, että markkinatalousyhteiskunnan pohjavirtaukseen kuuluu
ajatus, että mikä tahansa ihmisten vuorovaikutukseen liittyvä asia on
tuotteistettavissa, muutettavissa joko materiaali- tai
immateriaalituotteeksi ja myytävissä markkinoilla tuotteena varmaan
kaikkea toki voidaan ainakin yrittää myydä markkinoilla
rakkauttakin yritetään myydä ja ostaa koko ajan, mutta on toinen asia
missä määrässä kaikki mahdolliset vaihdannan kohteet voidaan
määritellä tuotteina tuoteideaan kuuluu jonkinlainen
määriteltävyys. Muuten on aika turha puhua esimerkiksi
tuoteturvallisuudesta, joka tietysti pitää pystyä tutkimaan myös
etukäteen).
Asian problemaattisuutta voi lähestyä pohtimalla vaikkapa
psykoterapiaan liittyvää kuluttajansuojaa millä konkreettisilla
mitattavissa olevilla mittareilla todettaan että terapeutti on tehnyt
työnsä kunnolla tai turvallisesti, jos asiakas reklamoi. Myös
psykoterapia on eräänlaista elämysteollisuutta eikä niinkään kaukana
luontomatkailusta. Siinäkin sekä palvelun tarjoaja (terapeutti) että
palvelun kuluttaja osallistuvat yhdessä voimakkaasti palvelun
tuottamiseen. Otetaan toinen esimerkki toiselta alalta
ravintolapalveluista. Suomalaisen elintarvikeketjun hygienia taso on
normaalisti korkea ja valvonta tehokasta. Oletetaan, että ravintola-
asiakas saa muutamien tuntien päästä aterian nautittuaan vatsataudin.
Hänen epäilyksensä heräävät, oliko nautitussa ateriassa jotakin
pilaantunutta. Hänellä on kuitti maksamastaan ja nauttimastaan
ateriasta tallella. Mahatauti pahenee, hän menee terveyskeskukseen,
asia tutkitaan ja taudin piirteet viittaavat ruokamyrkytykseen tai
jopa mikrobi selvitetään. Kuluttaja kertoo epäilyksistään
nauttimaansa ravintola ateriaa kohtaan. Terveystarkastaja hakee
näytteet ravintolan keittiöstä, jos löytyy ruokamyrkytyksen
aiheuttava mikrobi, niin asia on luonnollisesti selvä, jos ei löydy,
voidaan tietysti edelleen epäillä, juuri sitä ruoka-aine erää, josta
kyseinen ateria oli valmistettu jne. Olennaista tässä on se, että
rajapinta palvelun kuluttajan ja palvelun tuottajan välillä on
terävä. Tilanne muuttuisi aivan toisenlaiseksi, jos ravintola myisi
asiakkaiden kokkikurssiaterioita, eli asiakkaat itse tulisivat
ravintolan keittiöön valmistamaan oman ateriansa ravintolan
ammattihenkilöstön opastuksella. On sanomattakin selvää, että
vatsatautitapauksen vastuukysymysten selvittäminen tässä
jälkimmäisessä tapauksessa on monisyisyydeltään aivan toista luokkaa.
Suomen lainsäädännön yleisperiaate, jokainen vastaa ensisijaisesti
omasta toiminnastaan tulisi jälkimmäisessä tapauksessa aivan toisessa
laajuudessa esiin.
Luontomatkailun ohjelmapalvelussa tyypillinen tilanne on vielä
edellä selostettua osallistuvaa ruokapalvelua monimutkaisempi koska
siellä voi toteutua monta asiakkaan voimaperäistä osallistumista
edellyttävää aktiviteettia samanaikaisesti rinnakkain tai ajallisesti
peräkkäin. Lisäksi monissa aktiviteeteissa asiakkaiden
yhteistoiminnalla onnistumisen kannalta on suuri merkitys. Nimenomaan
ryhmätoimintaa edellyttävä osallistuminen on sitä, mitä tämän päivä
ohjelmapalveluyrittäjiltä kysytään. Lisäksi ympäröivä luonto
aiheuttaa tilanteeseen koko ajan häiriöitä aivan toisella tavalla
kuin kokkikurssin keittiöympäristö.
Edellisen perusteella on syytä kysellä, niitä perusteita, joilla
aktiviteettikohtainen turvallisuussuunnittelu lepää.
Työn- ja organisaatiopsykologian maailmasta tulee etsimättä mieleen,
että Luotomatkailun ohjelmapalvelun (aktiviteetin)
projektiorganisaatio on sosiotekninen systeemi, jossa asiakas on osa
organisaatiota (systeemiä).
Systeemi ja sen ympäristö koostuu muutamista osista:
Tätä teemaa on parasta opettaa kursseilla "iltanuotiolla". Parasta oppia saadaan aikaan johdattelemalla kurssilaiset keskustelemaan aiheesta omien todellisten melonta kokemusten perusteella. Ohjaaja- ja opas kurssien minimituntimäärissä keskusteluaika vain jää valitettavan lyhyeksi.
Myös tätä aihetta on hyvä lähestyä kurssilaisten omiin kokemuksiin perustuvalla keskustelulla.
Erityisesti sellaisilla ohjaaja- ja opaskursseilla, joilla osallistujina on luontomatkailun ammattilaisia, on syytä keskustella kirjallisen vuokrasopimuksen sisällöstä. Seuratoiminnassa lienee paikallaan korostaa sitä, että seuran kalustovajalla on nähtävissä melonnan turvallisuusohje ja seuran yleisen kaluston käyttöehdot.
Koulutuksessa on syytä korostaa ohjaajien/oppaiden ja yleisesti melontatilanteesta vastuussa olevien osavastuuta tilanteeseen sopivasta kalustosta. Ei ole olemassa helppoja mekaanisia sääntöjä siitä, mikä melontakalusto sopii mihinkin tilanteeseen.
Ehjän kelluntapukineen päällä pidon tärkeyttä ei voida melontakoulutuksessa
ylikorostaan ainakaan niin kauan, kun harvat kuolemaan johtaneet
melontaonnettomuudet olisi voitu välttää liivejä käyttämällä.
Melonnan ohjaaja ja melontaopaskursseilla kanootin lähtötarkastus, jonka yhteydessä
tähän teemaan liittyviä asioita on luonnollista käsitellä suoritetaan helposti
koulutuksen näkökulmasta liian pintapuolisesti, koska joku kurssilaisista toimii
ohjaajana ja helposti ajattelee, että totta kai ohjaaja/opas kurssille tulleilla on
henkilökohtainen varustus kunnossa. Kouluttajien tulee huolehtia siitä, että
lähtötarkastus ei jää liian pintapuoliseksi, vaan siinä tulee esiin kuinka helposti
matkaan lähdetään siten, että jotakin olennaistakin voi puuttua ja jokin varusteen
yksityiskohta on juuri rikkoutumassa ja tällä tavalla ristitasoa huolimattomuudella
nostetaan. erityisesti ohjaajakurssin 8 tunnin retkellä kanootin varustetarkastus on
ensimmäisiä harjoitteita. Ohjausvuorossa oleva kurssilainen kokee tilanteen helposti
teennäiseksi ja vieraaksi eikä siksi tee tarkastusta niin kuin se pitäisi tehdä esimerkiksi
melonnan alkeiskurssilla tai lähdettäessä ns. helpolle retkelle vähän melontaa
harrastaneen ryhmän kanssa.
Kanootin lähtötarkastuksen yhteydessä on syytä tarkastaa myös melojien henkilökohtainen varustus, ryhmävarusteiden jakautumien ryhmässä sekä retken johtajan varusteet. Myös näissä varusteasioissa on pyrittävä ohjaaja- ja opas kurssilla toden mukaiseen kontrolliin. Tilanne luiskahtaa helposti liian pintapuoliseksi tarkastukseksi samoista syistä, jotka on jo kanootin varusteiden yhteydessä selostettu.
Varustetarkastuksen yhteydessä ryhmän jäsenten ja erityisesti apuohjaajien/oppaiden pitää päästä selville myös retken johtajan varusteita.
Turvavarusteiden tarkoituksenmukainen pakkaaminen, niin että ne ovat tarvittaessa helposti saatavilla on koulutuksellinen teema, joka helposti jää liian vähälle huomiolle varsinkin ohjaajatason 8 tunnin retken yhteydessä. Kouluttajan tulee miettiä ohjaajatason retken tehtäviä siten, että ne testaavat myös turvavarusteiden oikeaa pakkaamista ja sijoittelua.
Jokaisen vaatimattoman ja/tai vaativan koskimelonnan kanssa tekemisissä olevan melontaoppaan/koskimelontaoppaan tai näihin tehtäviin henkilöitä kouluttavan melontakouluttajan tulisi huolella perehtyä ja omaksua seuraavaa argumentaatiota, joka liittyy koskiluokitteluun. Muutamat seuraavassa koskiluokittelusta esitetyt havainnot ja väitteet ovat suurelta osalta tilastotieteellisiä eikä niiden kumoaminen ole siten mitenkään tekemisissä koskimelontataidon ja tiedon kanssa, vaan oikeutettu kritiikki on esitettävä pohtimalla tilastotieteen (luokitteluasteikkojen) näkökulmasta koskiluokittelun sisältöä.
Melonnan ohjaaja- ja opaskoulutuksessa ei voida liikaa korostaa käytäntöä. Todellista
turvallisuutta on vasta se, että käytännössä toimitaan turvallisesti. Oli paperille pantu
suunnitelma miten hyvä tahansa, niin vasta se toimitaanko käytännössä hyvän
suunnitelman mukaisesti tai jollakin muulla toimivalla tavalla ratkaisee toiminnan
laatutason. On hyvä muistaa, että vähäinen dokumentaatio voi aivan hyvin johtaa
korkeatasoiseen toimintaan, jos vastuuhenkilöillä on käytännön taidot ja he
asennoituvat oikein. Toisaalta paraskaan ennakkosuunnitelma ei paranna toiminnan
tasoa, jos haveri tilanteessa ei kyetä toimimaan sen viitoittamalla tavalla.
Dokumentoidussa turvallisuuden ennakkosuunnittelussa ei saa olla asioita, joita ei
käytännössä pystytä toteuttamaan. Ne luovat lisää vaaraa, koska luovat osallistujille
valheellisia turvallisuusmielikuvia.
Kaiken tasoisessa melontakoulutuksessa on pohdiskeltava käytännön tilanteiden
jälkeisissä palautetilanteissa seuraavan tyyppisiä teemoja.
Äärimmilleen viety turvallisuusajattelu on selvässä ristiriidassa retkeily- ja
seikkailutoiminnan jännityskomponentin kanssa. Puhe täysin turvallisesta, mutta silti
jännittävästä seikkailusta sisältää manipulaation hyväksyvän ihmiskäsityksen.
Seikkailun aitoutta on se, että riskikin on aito, muuten seikkaileminen ei eroa
mitenkään huvipuiston laitteissa saaduista kokemuksista (sitä paitsi huvipuistonkin
insinöörien laskemassa keinotodellisuudessa tapahtuu aina joskus onnettomuuksia).
Aidon riskin rehellinen esille tuominen korostaa jokaisen tervejärkisen osallistujan
omavastuullisuutta. Melontaretkeläinen ei ole passiivinen kuluttaja, vaan aktiivinen
itsestään ja muistakin vastaava osallistuja.
Tilanne voi jo nykyisinkin pahimmillaan olla sellainen, että varsinainen asia saattaa
unohtua erilaisen turvatarkastus- yms. laatunormien, erilaisten suunnitelmien ja
raportointien alle. Tämä riski on olemassa silloin, kun käytännön ammattitaito on
vähäinen suhteessa papereilta opiskeltuun turvallisuustietoon. Esimerkiksi melonnan
ohjaaja kurssin retkelle lähdettäessä paperilla kaikki on ok, mutta käytännössä
kanoottien varustetarkastuksessa on heti lähtötilanteessa puutteita. Paperilla hyvältä
näyttävä kanoottien melontakelpoisuuden tarkastaminen melontaturvaohjeen
mukaisesti voi käytännössä olla niin huolimatonta, että osalla kurssilaisista on
puutteellisesti varustetut kanootit. Pahinta tässä ei suinkaan ole se, että jostakin
kanootista puuttuu varusteita, vaan se, että paperilla kaikki on ok eli luodaan
mielikuva paremmasta varustautumisesta, mistä todellisuudessa on kyse.
Tärkeintä kaikessa turva-ajattelussa on aktiivinen turvallisuus, joka ei juurikaan riipu
suunnitelmista. Aktiivinen turvallisuus melonnassa tarkoittaa sitä, että melojat ovat
taitavia ja asenteeltaan terveitä eli he osaavat meloa teknisesti taitavasti, tunnistavat
vaistomaisesti melontatilanteen vaarat ja hallitsevat esimerkiksi eskimopyörähdyksen
suvereenisti. Terve asenne tarkoittaa myös sitä, että ei melota vaarahakuisesti.
Kaikkein pahin asenne on kilpailla siitä, kuinka vaarallisesti uskaltaa meloa. On
melko ristiriitaista verrata pääasiassa erilaisissa turvallisuuteen liittyvissä projekteissa
luotuja toiveita monimutkaisista turvasuunnitelmista ja samalla huomata, kuinka
aliarvostettu melojan tärkein itsepelastuskeino eskimopyörähdys on.
Erilaisia turvallisuuteen liittyviä suunnitelmia on riippumatta käytetystä
ohje/viranomaisterminologiasta loogiselta luonteeltaan kolmenlaisia:
Melonnan ohjaaja- ja opaskoulutuksessa tulisi tätäkin teemaa ainakin vähän käsitellä. toimiva lähestymistapa lienee keskustelu, jossa käsitellään seuraavia ja muita vastaavia turvallisuudesta vastaavan henkilön ominaisuuksia:
Toistaiseksi ei ole suoritettu yhtään turvatarkastusta, mutta Kanoottiliiton
turvaryhmällä on tarvittaessa valmiudet suorittaa tässä käsiteltävän uusitun
turvaohjeen mukainen melontatoiminnan organisointiin keskittyvä tarkastus.
Tarkastuksesta laaditaan pöytäkirja, johon kirjataan turvaohjeen linjauksiin perustuvat
havaitut puutteet ja niiden vakavuus.
Suomen Kanoottiliiton turvaryhmän suorittama turvatarkastus keskittyy turvaohjeen
mukaisiin melonnan turvallisuuskysymyksiin.
SETLA (seikkailutoiminnan laadun arviointi), joka toimii OB Finlandin yhteydessä
suorittaa laajempia seikkailuliikuntaa toteuttavien organisaatioiden
turvallisuusanalyysejä. Toiminta on muutaman vuoden ikäistä ja vasta hakemassa
muotojaan. Toistaiseksi suurin osa tarkastetuista organisaatioista on ollut
julkisrahoitteisia. Tällä hetkellä näyttää siltä että, turvatarkastukset eivät juurikaan
jatku. Perustan seuraavan arvioni siihen, että yleisesti tiedetään, että
organisaatiokulttuuria on vaikea noin vain siirtää toiseen ympäristöön. Setlan
toiminnan ongelmana on liiallinen tukeutuminen kansainvälisen OB järjestön
turvallisuuskulttuuriin (joka heijastelee Suomea suurempien maiden
organisaatioajattelua). Jos tämä oivallettaisiin ja pyrittäisiin supistamaan
turvallisuustarkastukset suomalaisesta taustasta lähtemällä aivan olennaiseen, niin
toiminta voisi menestyä paremmin. Setlasta tai jostakin muusta saman ajatuksen
jatkajasta voisi jatkossa kehittyä turvallisuutta edistävä kansallinen toimija, mutta sen
edellytyksenä on, että nyt käytössä olevasta englantilaisesta esikuvata irtaannutaan
huomattavassa määrässä ja rakennetaan turvallisuuskulttuuri kansallisten luonnon
erityisolosuhteiden ja kansallisen retkeily- ja liikuntakulttuurin tuntemukselle.
Erityisesti sellaisilla melonnan ohjaaja- ja opaskursseilla, jotka järjestetään ammatillisessa mielessä eli kurssilaiset valmistuvat johonkin luontomatkailun ammattiin tulisi myös tähän asiaan kiinnittää huomiota. Melonta-aktiviteetit ja kanoottien vuokraaminen ovat kaikkein tavanomaisimpia kesäiseen luontomatkailuun liittyviä palveluita. Opiskelijoiden kanssa on hyvä keskustella hyvästä kanootin vuokraustavasta. Parasta opetusaineistoa ovat opiskelijoiden omat kokemukset kanootin vuokrauksesta sekä vuokraamo yrityksen että kanootin vuokraajan näkökulmasta.
Erityisesti sellaisilla melonnan ohjaaja- ja opaskursseilla, jotka liittyvät luontomatkailualan ammatilliseen koulutukseen ja erityisesti tilanteissa, joissa kurssilla on nykyisiä tai tulevia alan yrittäjiä pitäisi korostaa sitä, että myös vastuuvakuutuksissa edellytetään toimintaa huolellisen miehen tavalla. tämä tarkoittaa sitä, että vahingon sattuessa ja uhrin vaatiessa toiminnan järjestäjää tuottamuksellisuudesta vastuuseen tulee vastuuvakuutus kyllä väliin suojaamaan toiminnan järjestäjän taloutta, mutta tämän prosessin päätyttyä voi vakuutusyhtiö vielä lähteä perimään tapauksen aiheuttamia kustannuksia vastuuvakuutuksen ottajalta, jos tämä on toiminut sillä tavalla huolimattomasti, että sitä vastuu vakuutus ei katakaan.
Nykyisessä asenneilmastossa omavastuullisuus unohtuu helpommin kuin
aikaisemmin.
Melonnan ohjaaja- ja opaskoulutuksessa on toisaalta korostettava tulevan
ohjaaja/oppaan vastuullisuutta, mutta tämän rinnalla myös sitä, että ohjaajan/oppaan
turvallisuutta lisäävänä tehtävänä on koko ajan pyrkiä lisäämään osallistujien
omavastuullisuutta. Helposti vastuuta ottava ja omaa vastuutaan korostava ohjaaja voi
luoda asennelimapiirin, jossa osallistujien omavastuullisuus jää vaarallisen alhaiseksi.
Nykyajalle on kovin tyypillistä, että haverin sattuessa aina joku toinen on sen
aiheuttanut ja vastuussa, en minä. Liikunnallisissa luontomatkailun
ohjelmapalveluissa tämän tyyppinen asenne on erittäin vaarallinen. Melontaretkellä
pienessäkin ryhmässä asiakkailla on suurimman osan ajasta täydet mahdollisuudet
tehdä jotakin varaa aiheuttavaa siten, että opas ei siihen ajoissa ehdi puuttua.
Vuokraajan tilanteessa tilanne on tietysti vielä enemmän niin, että turvallisuuden
ratkaisee asiakas omavastuullisesti eikä kanootin vuokralle antaja.
Tähän aiheeseen liittyvä koulutuksen keskeinen sisältö on sen korostaminen, että kaavamainen turvaohjeen noudattaminen ei ole kovinkaan toimiva tapa melontaturvallisuuden edistämisessä. Melontatilanteesta vastuussa olevan on ymmärrettävä oma vastuunsa myös velvollisuutena tarvittaessa tehdä radikaaleja muutoksia ohjeen suosittamasta linjasta. Ankarissa luonnon olosuhteissa tämä tarkoittaa melontatapahtuman voimakasta supistamista/ rajoittamista/muuttamista ennakkoon aiotusta tai äärimmillään peruuttamista kokonaan. Toisaalta muutaman hehtaarin kokoisella lammella voi aikuisten uimataitoisten melontaryhmässä olla avokanootilla/ riittävän suuriaukkoisilla kajakeilla melottaessa hyvinkin yli 16 melojaa yhtä ohjaaja kohden. Sama pätee avokanooteilla melottaessa rauhallisesti virtaavaan pieneen suvantojokeen
Melontaretkeilyn opettaminen sujuu luontevimmin käytännön tilanteessa retkellä. Tähän nykyinen
Kanoottiliiton koulutusjärjestelmä antaa minimituntimäärien puitteissa varsin vähän
mahdollisuuksia. Erityisesti ohjaajatasolla minimikoulutukseen kuuluva 8 tunnin päiväretki on
varsin vähän. Tämän päiväretken aikana koulutuksessa on käytävä läpi monia yleisesti melontaan
liittyviä asioita, esimerkiksi tämän oppimateriaalin lukujen 2 (melontatekniikka), 3 (välineet, käyttö
ja sopivuus) ja 4 (melontaturvallisuus) yhteydessä annettujen opetusesimerkkien tyyppisellä tavalla.
Turvallisuuden, kaluston ja sen valinnan, melontatekniikan lisäksi erityisesti retkeilyyn liittyvät
kysymykset kuten vähänkin vaativampi suunnistaminen, ryhmän hallinta vähänkin pidemmillä
etapeilla, väsymisilmiöiden esiinmarssi tilanteissa joissa melotaan retkeilijöille tavanomaisia
päivämatkoja (20-50 km), leiripaikkojen valinta vieraissa olosuhteissa, jne. jäävät 8 tunnin
koulutuksessa hyvin vähälle tarkastelulle tai ne on kokonaan sivuutettava.
Tilannetta voi jokainen ohjaajakursseja pitävä kouluttaja yrittää parantaa omalla aktiivisuudellaan.
Varsin hyvä keino on yrittää myydä minimituntikehystä pidempiä kursseja. Esimerkiksi siten, että
jo ohjaaja tasolla retki kestäisi yli yön tai vaikkapa koko viikonlopun. Erityisesti luontomatkailun
ammatillisessa koulutuksessa opiskelijoiden harrastustausta on varsin kirjava. Kaikki eivät kurssille
tullessaan ole retkimelojia vaan paremminkin aloittelijoita. Siksi olisi syytä välttää
minimikoulutuksia. Missään tapauksessa ei pidä katsoa läpi sormien puuttuvaa melontataitoa ja
antaa minimituntimääräisen kurssin perusteella luontomatkailualan ammattiin opiskelevalle
ohjaajatodistusta (opastodistusta), jos hän on onnistunut teoriatentissä ylittämään riman. Tämä
menettely on varma tapa pitää koko Kanoottiliiton koulutusjärjestelmän arvostus aallon pohjassa.
Tuntimääriltään pidemmillä kursseilla on paljon paremmat edellytykset opettaa ja samalla
kontrolloida, pääseekö oppija sille tasolle, että hänet voidaan hyväksyä.
Tilanteessa, jossa koulutus on syystä tai toisesta järjestettävä minimiajassa on käytettävä toisia
keinoja. Huolellinen kouluttajan ja kurssilaisten valmistautuminen ennakolta mahdollistaa
tehokkaamman ajankäytön. Ohjaajakurssin teoriaosuuden yhteydessä kurssilaisille voidaan jakaa
melontaretken suunnitteluun liittyvät etätehtävät, jotka on palautettava ennen käytännön retkeä.
Esimerkiksi etätehtävästä käy ennakkoon määritellyn tyyppisen retken retkisuunnitelman teko,
alkeiskurssin sisältösuunnitelman teko, jonkin melontatapahtuman (kurssin, retken)
turvasuunnitelman teko. Retkipäivän aikana kouluttaja pystyy käytännön pikku tehtävillä
kontrolloimaan ja tarkastamaan kurssilaisten etätehtävissään esittämien ajatusten toteutumista
käytännössä ja tällä tavalla varmistamaan oppijoiden retkeilyosaamista lyhyessäkin ajassa.
Kurssilaiset on myös tehokkaasti orientoitava retkipäivän merkitykseen jo teoriaosuudella.
Teoriapäivän yhteydessä on syytä antaa tehtäväluettelo asioista, joita retkipäivän aikana käydään
läpi ja harjoitellaan. Tämä tehtäväluettelo voi kurssin koon mukaan sisältää enemmän tai
vähemmän seuraavan tyyppisiä ohjaamistehtäviä:
Myös virtaavan veden opetuksessa on pidettävä huolta retkeilynäkökulman säilymisestä. Vaikka
ehkä suurin osa varsinaista koskimelojista on ainakin perinteisestä retkeilynäkökuomasta katsottuna
aika kaukana retkeilystä eli kosken rannalle tullaan autolla, harvemmin yövytään edes teltassa ja
muutaman kilometrin suvannot ovat jo toivottoman pitkävetisiä, niin silti koskimelonta on myös
retkeilyä.
Koulutuksessa on painotettava sitä, että retken yhteydessä tapahtuva koskimelonta on suhteessa
kosken vaativuuteen verrattuna aina vaativampaa ja vaarallisempaa kuin vastaava melonta siten
että kosken rannalle on tultu autolla. Tähän on lukuisia syitä. Seuraavassa muutamia niistä:
Opaskurssin virtaavan veden osiossa ja erityisesti jokiretkipäivän aikana voidaan koskenlukutaitoja
harjoitella. Jokainen kurssilainen vuorollaan pääsee selostamaan laskureitin jossakin koskessa ja
ohjaamaan muun joukon tätä reittiä koskesta alas. Vaativissa koskissa laskureittiä tarkastellaan
aluksi maalta. Esimerkiksi Kymijoella erityisesti Langinkoski on pituudeltaan ja näkyvyydeltään
sellainen koski, jonka ennakkotarkastelu maalta on hyvä opetustilanne. Tähän harjoitukseen liittyy
olennaisesti erilaisten vesimuodostelmien: v-aaltojen, poikittaisten aaltojen, henäsuovien,
stoppareiden jne. tunnistamien erityyppisistä katselukulmista.
Koskiopaskurssilla koskenlukutaidon pitää olla monipuolista sekä maalta että kanootista
tapahtuvaa. erityisesti pitää opiskelijoiden huomiota kiinnittää siihen, kuinka maalta tapahtuvan
tarkastelun ja meloessa tehtävien havaintojen yhdistäminen muuttuu vaikeammaksi siirryttäessä II
luokasta III luokkaan ja edelleen vaikeutuu siirryttäessä vaikeampiin koskiin. Osana
koskenlaskuharjoituksia on käsiteltävä rannalta tapahtuvaa kosken mieleen painamista ja sen
liittämistä helposti meloessakin havaittaviin rannan muotoihin tms. maamerkkeihin.
Myös kiveen törmäämiseen liittyviä koskitekniikoita pitää koulutuksessa harjoitella. Kosken hännässä suvannon tuntumassa olevat suuret pintakivet ovat sopivia kohteita ottaa tuntumaa, miltä tuntuu ajautua poikittain kiveä vasten. Kiven yläpuolella on tyynyaalto, jonka logiikkaan totutteleminen on se olennainen oppi, joka tästä saadaan. Harjoittelukivien tulee olla ylävirran puolelta sellaisia, että niitä vasten ei hevillä kiilaudu (ei undercut tyyppisiä muotoja), vaan kaatunutkin meloja automaattisesti kiertää kiven. Saunamökin kokoisen kiven tyynyaallon yläpuolella olevat hitaat seisovat aallot ovat joskus mainioita pitkittäissurffausaaltoja.
Stoppareiden ominaisuuksien, stopparimelontatekniikoiden ja sopparimelontaharjoitteiden opiskelu
ja opettaminen ovat koskimelontaopaskurssin aiheita, mutta niitä voidaan toki käsitellä myös
opaskurssilla, jos kurssipaikalla on sopivan helppo stoppari.
Opaskurssin kannalta olennaisinta on kyky erottaa vaaralliset syvät stopparit suhteellisen
turvallisista pintastoppareista. Tähän liittyen on myös ymmärrettävä kuinka jokiretkeilyyn sopiva
isokokoinen melontakalusto muuttuu syvissä stoppareissa erityisen vaaralliseksi verrattuna free
style melontaan soveltuviin pikku kajakkeihin.
Koskimelontaoppaan pitäisi edellisen lisäksi pystyä arvioimaan, millaisista stoppareista vielä
kyetään vauhdilla laskemaan läpi (kajakeilla ja kanadalaiskanooteilla) ja millä tavalla perättäiset
stopparit vaikeuttavat läpilaskua.
Stopparimelontaa ja stoppareiden ominaisuuksia voi opetella vain niissä melomalla. Siksi erityisesti
koskimelontaoppaiden kurssituksen pitäisi tapahtua paikassa, jossa on monipuoliset mahdollisuudet
helposta vaikeaan stopparimelontaan.
Melontaretkeilyn näkökulmasta stoppareiden ominaisuuksiin tutustumisen perusharjoituksia ovat
pitkittäissurffaus, poikittaissurffaus, spinnaus ja stopparieskimo. Stopparitekniikoita käsitellään
laajemmin koskimelontaa käsittelevässä pääluvussa.
Kirjassaan Elvepadling Flakstad ja Ongstad toteavat osuvasti putousten laskemisesta: "Often the
main challenge here is to nerves more than to skill".
Tätä on hyvä pitää ohjenuorana myös suomalaisessa melonnan opaskoulutuksessa.
Putousmelontataitoja? pitäisi paremminkin opettaa siltä kannalta, mitä riskejä jo vaatimatonkin
putousmelonta sisältää kuin siltä kannalta, kuinka putouksia lasketaan. Putousmelonnan ongelmat
ovat kahtalaiset: korkeissa putouksissa putoamisliikkeen päättyminen vaaralliseen äkkipysäykseen
ja kajakin kiilaantumien putouksen alla olevien kivien väliin (tyypillisesti matalien 1-3 m putousten
vaara).
Korkeiden putousten laskeminen ei kuulu melontaopaskoulutuksen piriin. Sikäli kuin kohteita
sattuu kurssilla melottavalle alueelle on parasta vain todeta useissa tapauksissa pienenkin
epäonnistumisen kohtalokkaat seuraukset.
Matalien könkäiden laskeminen sen sijaan kuuluu jokiretkeilyyn. Koskimelontaoppaan
koulutuksessa on käsiteltävä oikea tapa aloittaa putouslasku: otetaan reilusti vauhtia ja viimeisellä
melanvedolla irrotetaan kajakki putoamaan vesiputouksen etupuolelle. viimeisellä melanvedolla
meloja heittäytyy takakannelle ja samalla ikään kuin potkaisee kajakkiaan irti putoavasta vedestä.
Matalissa putouksissa tämä johtaa siihen, että kajakki putoaa loivemmassa kulmassa putouksen alle
ja siksi kiilautumisvaara on pienempi.
Ennen könkään laskuharjoitusta on tarkastettava paikan turvallisuus: vettä putouksen alla on
riittävästi, könkään takaisinveto ei ole vaarallinen eikä putoamisalueella könkään alla ole kiviä,
joiden väliin kajakki voi kiilautua.
Vastavirtamelonnan opetustilanne on luonnollinen jatke lossauksen opettelulle. Ei riitä, että joen (kosken) yli lossataan valumatta alavirtaan, päinvastoin, pitäisi päästä ylöspäin. Rantavirtausten akanvirtapitoisissa kivitarhoissa tämä onnistuu parhaiten kikkailemalla kiven takaa seuraavan taakse. Kurssilaiset on saatava ymmärtämään, kuinka kiven tai joen rantamutkan akanvirta melkein itsestään työntää kanootin keulan aika pitkälle ylävirtaan. Tästä tilanteesta on vieressä oleva virrankieli ylitettävä nopealla lossauksella ja päästävä kiinni seuraavaan akanvirtaan tai pyöräytettävä kanootti lähtökiven yläpuolelle patoveteen. Päävirran ylitykset onnistuvat parhaiten mutkittelevalla joella sisäkaarteen suuresta akanvirtakentästä toisen puolen ylemmän sisäkaarteen akanvirtakentän häntään. Perusharjoitus, jolla näitä asioita voidaan opettaa on jono, jossa seurataan johtomelojaa. Jos paikalla on kaksi opettajaa, niin toinen voi vetää jonoa ja toinen meloo etukäteen johonkin harjoittelureitin kohteeseen neuvomaan ja kannustamaan. Esimerkiksi Ahvion Martinkosken pienempien uomien puolelta löytyy tähän tarkoitukseen hyvä harjoittelureitti, jota voi meloa koko kosken ylös
Sauvominen on siinä määrin jokiretkeilyyn kuuluva erikoistekniikka, että sitä ei tarvitse esitellä tuntikehykseltään laajennetuillakaan opaskoulutuksen kursseilla. Joku voisi väittää perustellusti, että sauvominen ei ole melontaan kuuluva aisa laisinkaan.
Koskipitoisesta vastavirtaretkestä ei yleensä selviä ilman rannalta tapahtuvaa kanoottien hinaamista. Useissa tapauksissa on lisäksi niin, että vaihtoehtoinen maaohitus on monin verroin työläämpää kuin vastavirtaan hinaaminen (tai myötävirtaan uittaminen). Tällä perusteella jokiretkeilypainotteisen koskiopaskurssin (laajennettu tuntimäärä) pitäisi siihen kuuluvan vastavirtamelontapäivän aikana sisältää myös hinaamisharjoituksia. Kahdella köydellä hinaaminen on kuin leijan lennättämistä. Yhdellä köydellä ja tässä kuvatulla uittoaisalla hinaaminen on paljon helpompaa. Kosken erilaiset virtaukset ymmärtävä kurssilainen oppii köysien ja aisojen kanssa pelaamisen harjoittelemalla. Hyvä harjoittelupaikka on sellainen, jossa rannat ovat hyvin käveltävissä eli harjoitellessa voidaan perehtyä pääasiaan.
Kantamista kärryjen käyttöä ja raahaamista on parasta opettaa todellisessa retkeilytilanteessa. Raskaiden taakkojen siirtely vain opettelumielessä ei motivoi samalla tavalla toden tuntuiseen harjoitteluun kuin koulutustilanteeseen luotu aito tilanne, jossa melontakalusto on siirrettävä maakannaksen yli. Koulutuksessa kannattaa korostaa kantotaipaleiden järkevää ajoittamista esimerkiksi päivän ruokatauon tai yöpymisleirin yhteyteen. Näin toimimalla pitkistäkin kantotaipaleista selvitään melko joustavasti. Yhtälailla kantamisen valmistelu: mitä kannetaan, kuinka kannetaan ja kuka mitäkin kantaa on olennainen koulutusteema: Melontavarusteet ja kanootit on viritettävä sopiviksi taakoiksi juuri niille henkilöille, jotka niitä kantavat.
Melomista pienvesistöissä voi opettaa vain aidoissa olosuhteissa. Puheen tasolla, kalvosarjoissa ja
oppikirjan sivuilla aihetta toki voi käsitellä, mutta pienvesistömelonnan problematiikka muuttuu
sujuvaksi osaamiseksi vain tilanteen mukaisesti harjoittelemalla. Jo niinkin yksikertainen kysymys
kuin kuinka leveällä suopurolla on mahdollista meloa jäsentyy vain käytännössä kokeilemalla. Jos
ohjaaja-opaskurssien pitopaikan vesistössä on mahdollisuus sujuvasti poiketa tunniksi pariksi
pienvesistöön, niin se on suositeltavaa.
Turvallisuuden näkökulmasta pienvesistöt poikkeavat aivan olennaisesti muusta melonnasta. Vaarat
ja riskit ovat lähes kokonaan toiset. Pienvesitöissä ei uhkaa kaukana rannasta tapahtuva kaatuminen
tai massiiviseen koskeen tapahtuva kaatuminen. ranta on yleensä käden ulottuvilla ja usein veden
syvyyskin on vain nilkkaan tai polveen. Sen sijaan risuista voi saada pusikkoisella joella
silmävamman risujen seassa virtaavan tulvaveden vielä lisätessä tilanteeseen oman
arvaamattomuutensa. Tiheässä suopuron pajukossa kanootin kaataminen voi myös olla vaarallista.
Pienenkin tulvapuron virta painaa ja risujen seasta on vaikea nousta ylös. Louhikkoisella purolla
noustaan jatkuvasti kanootista niljakkaille kiville ja taas kanoottiin. Silloin kaatumisvaara korostuu.
Näiden ja muiden vastaavien olosuhdekysymysten merkitys tulee luonnollisella tavalla esiin
todenmukaisissa harjoitteluolosuhteissa.
Tässä luvussa esitettävien jokiretkeilijän suunnistusniksien hallitsemisen edut tulevat esiin vasta useampipäiväisellä jokiretkellä vaihtelevissa olosuhteissa. Tältä kannalta on lähes mahdotonta järjestää minimituntikehyksen puitteissa sellaisia ohjaaja-, opaskoulutukseen liittyviä kursseja, joiden käytännön osuuksissa jokimelontaretkeilyn suunnistuksen problematiikka avautuisi kurssilaisille. Harjoitteet jäävät väkisinkin liian hetkellisiksi. Silti kursseja vetävän kouluttajan on pyrittävä tarkkaan hyödyntämään ne joen mutkat ja virran kielet, vastatuulipuhurit ja muut luonnon eteen heittämät haasteet, joilla saadaan aikaan luonnollisia harjoitustilanteita.
Varusteiden pakkaamista kouluttaja voi "opettaa" kätevimmin opaskoulutuksien käytännön osuuksilla antamalla jollekin kurssilaiselle tehtäväksi opettaa muulle kurssille varusteiden pakkaamista. Erityisesti tilanteissa joissa kouluttaja huomaa ryhmässään pakkaamiseen liittyviä puutteita on edellinen tehtävä suositeltava. Pakkausopetusharjoituksen tulosta voi syventää palautetuokiolla. aihealue on sellainen, että se herättää osassa konkariretkeilijöitä voimakkaita käsityksiä "oikeasta tavasta". Koulutuksessa on syytä korostaa sitä että eri henkilöiden käsitykset sujuvuudesta ovat erilaisia yhtä ja oikeaa tapaa retkivälineiden pakkaamiseen ei ole. Tässä luvussa on käsitelty muutamia pakkaamiseen liittyviä tärkeitä suuntaviivoja
Leiripaikan valinta on luonnollinen tehtävä opaskurssilaiselle, joka on koulutettavan ryhmän johtovastuussa rantautumistilanteessa. Erilaisten leiripaikkojen hyviä ja huonoja puolia voidaan käsitellä vapaamuotoisesti iltakeskusteluissa.
Hyvä lähtökohta järvi/meriretkeilyosuuksien opetukselliselle annille on siirtää
ne pois kurssilaisten "vajarannasta" vieraampiin olosuhteisiin. Opas- ja
meriopas koulutuksessa tämä yleensä toteutuu lähes automaattisesti, koska
retkijaksot ovat pidempiä, tietyt alueet ovat kurssiretkelle muita parempia ja
kurssilaiset tulevat laajalta alueelta.
Melonnanohjaaja kurssin päiväretkellä kurssilaisten enemmistön vajarannasta
toteutettu retki on ansa. Enemmistö osaa retkeilyalueen ulkoa ja tästä syystä
retkipäivän aikana teetettävistä tehtävistä osa menee osittain hukkaan. Aitoa
suunnistamista ei saa aikaan, koska koko retki voitaisiin meloa kenen tahansa
omasta vajarannastaan lähteneen johdolla ilman karttaa. Melontariskien arviointi
(turvallisuussuunnittelu) omasta vajarannasta lähdettäessä on herkästi myös
keinotekoista. Väylien ylitykset ovat liian tuttuja. Kaikki tietävät hyvät
taukopaikat etukäteen, niitä ei tarvitse päätellä kartasta ja maisemasta. Tätä
luetteloa voisi vielä jatkaa. Jokainen sen kohta on hyvä syy viedä päiväretki
pois kurssilaisten enemmistön liian hyvin tuntemasta paikasta.
Ohjaajakurssin päiväretkellä ei tarvitse tavoitella kilometrejä. Päivän aikana
koko ajan tehtäviä ratkottaessa melottu 15 km taival on jo riittävä.
Opas- ja meriopas koulutuksessa pitäisi retkipäivinä melottujen kilometrimäärien
olla normaaleja. Tavanomaisissa keliolosuhteissa 25 km taivalta voi pitää
miniminä. Kilometrejä tarvitaan siksi, että tilanne muuttuu aidommaksi. Jokainen
kurssilainen alkaa käyttäytyä retkeläisen tavoin, kun retkellä edetään
tavanomaisia päivämatkoja. Tällä tavalla tehtäviin tulee aitoutta. Toisaalta
tästä seuraa ongelma kurssin kouluttajalle. Koska tehtäviä on tavanomaiseen
retkeen verrattuna paljon enemmän, niin niiden rytmittäminen ja kurssilaisjoukon
vireen ylläpitäminen ei ole helppo tehtävä. Koko ajan on vaarana, että vajotaan
normaaliin retkeilyyn. Melotaan liian pitkiä etappeja, joilla ei ole mitään
koulutuksellista merkitystä. Pitkän ylityksen jälkeen kallioisen luodon
rantakuohuissa toteutettu tekniikkaharjoitus (joku kurssilainen vetää) ei
välttämättä lähde hyvin käyntiin, koska liian moni miettii jo leiripaikalle
saapumista. toteutetaanpa toveripelastusharjoitus missä vaiheessa tahansa, niin
siitä voi tulla limbo. Aamupäivästä tai keskellä päivää kukaan ei halua oikeasti
kastua ja yöleirin lähellä voi väsymys jo kiusata. Kouluttajan pitää ennakkoon
motivoida kurssilaisia jatkuvaan yrittämiseen. Jo alusta hyvin alkanut tehtävien
ratkomisvire säilyy, kun siihen ei tule liian pitkiä katkoja. Pahinta on jos
kurssilaiset näkevät kouluttajan kesken päivää jo unelmoivan iltaleirin
tunnelmista.
Opas- ja meriopaskurssien retkillä teetettävien tehtävien valmistelu voidaan
hyvin siirtää kurssilaisille etätehtäviksi. Jokainen kurssilainen valmistelee
tämän koulutusmateriaalin pääluvuista (tekniikka, välineet, turvallisuus,
retkeily) sopivan määrän kurssiretken tehtäviä, jotka kouluttaja jakaa retkellä
suoritettaviksi. Samalla kurssilaiset perehtyvät tähän materiaaliin.
Merimelonnan erityisvarusteista ja niiden käytöstä sekä merimelontaan soveltuvien kanoottien/kajakkien ominaisuuksista pitää suunnitella opas- ja meriopas kurssien retkille harjoituksia. Pumput ja hinausköydet pitää saada sopivalla vaativuustasolla käyttöön. Teknisissä melontaharjoituksissa pitää näkyä myös käytetyn kaluston erilaiset ominaisuudet.
Kurssilaisille on jo ennakkoon kerrottava, että luonnon olosuhteiden ollessa
suotuisat opas- ja meriopas koulutuksessa harjoitellaan myös sellaisia
tekniikoita (hyljerantautuminen ja hyljelähtö), jotka eivät säästä kajakkia.
Siksi ainakin kalustoaan varjeleville on hyvä suositella polyeteenistä
merikajakkia. Sopivissa olosuhteissa hyljetekniikoita kannattaa kokeilla jo
opaskurssin meriosuudella. Meriopas kurssilla teemasta pitäisi saada aikaan
harjoituksia, jos olosuhteet suinkin ovat suopeat. Rantautumisten ja lähtöjen
tyylisuunta siirryttäessä koulutuksessa vaativampaan suuntaan muuttuu
huolellisesta kalustoa varjelevasta "näpertelystä" nopeaan tyrskyiselläkin
rannalla toimivaan suoritukseen. Tyrskyjen puutteessa voidaan harjoitella lähdön
ja rantautumisen nopeutta aukkopeitteen kiinnittäminen ja avaaminen mukaan
luettuna.
Eri koulutustasoille sopivia melatekniikkaharjoituksia on käsitelty pääluvussa
2.
Toveripelastusharjoituksia on käsittely niille omistetuissa tekniikkaluvuissa kajakkien osalta 2.1.7. ja avokanoottien osalta 2.2.6. . Viimeistään meriopas tasolla pitää toteuttaa kaikki nurin harjoitus. Sen organisointi on sopiva tehtävä kurssilaiselle.