1. SKaL | Melonta |

1.Yleistä


1.1. SKaL | Melonta |

1.1. Käsiteltävien asioiden rajaus

Painopisteteemojen yhteys eritasoisten melontaohjaajien ja oppaiden koulutukseen esitellään aiheita käsittelevien lukujen yhteydessä. Samassa yhteydessä annetaan vinkkejä eri aiheiden opettamiseen. Jo tässä yhteydessä sopii kuitenkin sekä ohjaaja/opasopiskelijoiden että opettajien huomiota kiinnittää äkilliseen vaaraan, joka on monille melontamuodoille tyypillistä. Äkillinen vaara on painava argumentti sen puolesta, että turvallinen ohjaaja/opas/kouluttaja hallitsee asiansa käytännössä refleksin omaisen varmasti luonnollisesti ennakkovalmisteluja unohtamatta.

Kaiken turvallisen melontatoiminnan lähtökohta on laajasti ymmärretty melontataito. Taitoa ja siihen liittyvää asennetta on edellytettävä ohjaajilta, oppailta, kouluttajilta, mutta myös koulutettavilta, jos kyseessä on muu kuin vasta lajin alkeisiin perehdyttävä kurssi. Mikään turvallisuussysteemi ei voi korvata etulinjan toimijoiden taitoa. Mitä kauemmaksi varsinaisesta melontatilanteesta mennään tarkastelemaan jonkin melontatilanteen hallittavuuden edellytyksiä, niin sitä helpommin taidon ensisijaisuus unohtuu ja sen tilalle tulee turvallisuusjärjestelmä korosteinen ajattelu oli sitten kyseessä Kanoottiliiton koulutusjärjestelmä, Kuluttajaviraston ohjeet tai laki palveluiden turvallisuudesta. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että taitoa ei voi panna paperille. Paperille pantu taito on vain aiheeseen liittyvää informaatiota parhaimmillaan tietoa taidosta, mutta ei varsinaista taitoa. Tästä seuraa lähtökohtaisesti ristiriita käytännön melontatilanteet hallitsevan osaajan ja tätä osaamista "paperilla" pohtivan systematisoijan välille. Olennaista olisi, että kaikki, jotka haluavat osallistua melonnan koulutusjärjestelmien tai muun normittamisen kehittämiseen ymmärtäisivät tämän jo Platoniin ja Aristoteleeseen asti ulottuvan syvän kysymyksen.

On korostettava, että melontapalveluihin eikä mihinkään muuhunkaan luonnossa tapahtuvaan liikunta-aktiviteettiin sovellu suoraviivaisesti se turvallisuusajattelu, joka on syntynyt työsuojelun ja tuoteturvallisuuden kehityksen myötä. Työsuojelussa ja tuoteturvallisuudessa ollaan paljon suuremmassa määrässä artefaktisten (keinotekoisten) ilmiöiden kanssa tekemisissä. Turvallisuuden vastuutaho voi ulottaa turvallisuusjärjestelmänsä koskemaan koko tapahtumaympäristöä (esimerkiksi tehdas on rakennettu niin, että työntekijät on konkreettisesti eristetty vaaran lähteistä) tai rakentaa tuotteen niin, että se fysikaalisesta/kemiallisesta näkökulmasta on vaaraton eli sen keinotekoisuuteen kuuluu vaarattomuus. Toisin on luonnossa! Siellä kohtaavat toisensa lähtökohtaisesti vaarallinen ja yllätyksellinen luonto ja tähän tilanteeseen osittain ennalta arvaamattomasti yksilöllisesti reagoiva ihminen. Suurelta osalta juuri tähän ennustamattomuuteen perustuu myös luonnossa tapahtuvan liikunnan kiehtovuus. Jos teollisuuden ja luonnossa tapahtuvien aktiviteettien perustavaa eroa ei ymmärretä, tai ei haluta ymmärtää aiheeseen liittyvien eri tahojen turvallisuustavoitteissa (toiminnan toteuttajat, asiakkaat, viranomaiset, vakuuttajat jne.), syyllistytään kollektiiviseen valheen ylläpitoon. Kansalaisyhteiskunnan ja demokratian toteutumisen kannalta ei liene myöskään yhdentekevää, että täysivaltaiset,aikuiset kansalaiset vapaehtoisesti suurin joukoin haluavat keinotekoisen turvallisesta teollisesta ympäristöstä aina jossakin määrässä 'vaaralliseen' luontoon.

Olen sitä mieltä, että järjestelmäkeskeisen ajattelun sivuvaikutuksena syntynyt vastuun siirtämisen kulttuuri on jyrkässä ristiriidassa seikkailukasvatuksen ja elämyspedagogiikan perusteiden kanssa. Jälkimmäisissä lähdetään aina siitä, että yksilö löytää itseään uudella tavalla suhteessa itseensä ja siihen pienryhmään, jossa toimii. Tätä löytämistä stimuloi ennustamattomalla tavalla muuttuva luonto.


1.2. SKaL | Melonta |

1.2. Melonnan eri muodot

Sujuva eteenpäin melonta on kaiken melonnan lähtökohta.

Melontalajien kilpakalusto mittaa parhaiten melojan tasapainoa ja liikehallintaa eli sitä, että meloja pitää vartalollaan aluksen pystyssä ja oikeassa asennossa. Liikekoordinaation kehittämisen kannalta kiikkerällä kalustolla melominen on olennaisen tärkeää. Toinen tähän liittyvä keskeinen asia on se, että oikeaoppisen eteenpäin melonnan (joka muodostaa "90%" lähes kaikkien melontamuotojen perustasta) voi parhaiten oppia ratakalustolla. Toisaalta liian kiikkerä kanootti häiritsee melontatekniikan kehittymistä – harjoitellessa joutuu silloin liikaa keskittymään pystyssä pysymiseen. Myös erittäin kapeat meri- ja kuntokajakit suovat mahdollisuuden oppia oikea eteenpäin melonnan tekniikka. Ne ovat oiva väliporras kiikkerään kilpakalustoon aikuisena perehtyvälle.


1.2.1. SKaL | Melonta |

1.2.1. Kilpamelonta


1.2.2. SKaL | Melonta |

1.2.2. Retki- ja kuntomelonta

Osa ohjatun retkimelontatoiminnan ja melontapalveluiden asiakkaista on kuntoilu- suuntautuneita ja heille on pystyttävä esittelemään melontaharjoitteita, jotka kehittävät melojaa urheilun ja kuntoilun näkökulmasta. Erityisesti miesten liikuntakulttuuri on suoritekeskeistä ja siksi on mielekästä, että opas osaa ohjata järkevien harjoitteiden ääreen. Suoritekeskeinen kuntourheilu muuttuu harjoittelumäärien kasvaessa helposti tuloksellisuuden näkökulmasta liian tasapaksuksi hikoiluksi. Hieman perustietoa urheiluvalmennuksen perusperiaatteista ja melontalajin erityispiirteistä tuottaisi paremman kunnon, nopeamman melojan ja vauhtia kaipaavalle paremman fiiliksen.


2. SKaL | Melonta |

2. Melontatekniikka

Melonnassa lähtökohdan pitää aina olla melonta, oli kyse huippu-urheilusta, kuntoilusta, retkeilystä tai jostakin muusta. Jos pääasia jää sivulle, niin silloin ollaan liukkaalla pinnalla ja toiminnan tulokset ovat paremminkin sivuvaikutuksia kuin sitä, mihin alun perin pyrittiin. Yhtä vähän kuin ammattitaitonsa pääasiaksi harjoittelun apulaitteet ottaneesta huippumelojasta tulee olympiavoittajaa, tulee yleisen turvallisuuden kustannuksella puutteellisen melontataitonsa perustelleesta hyvää melontaopasta. Suoritetaan pieni ajatuskoe, jotta edellä sanottu käy täysin selväksi. Jos olisi mahdollista saavuttaa täydellinen melontataito, niin vahinkoja ei sattuisi ainakaan tälle täydelliselle melojalle ja ei ehkä myöskään hänen retkilleen osallistuville, koska täydellisenä melojana hän osaisi absoluuttisesti arvioida ryhmänsä jäsenten taidot eikä veisi heitä tilanteisiin, joissa taidot eivät riitä. Turvajärjestelyjä tarvitaan siksi, että olemme vajavaisia ja puutteellisia ihmisiä. Päälähtökohdan pitää silti olla oman puutteellisuuden vähentäminen eli tässä tapauksessa melontataidon parantaminen ja vasta tämän aktiivisen ennalta ehkäisevän turvallisuuden jälkeen muut turvajärjestelyt. Tätä ajatuskoetta täydellisestä toimijasta ovat käyttäneet Stephen M. Mc Menamin ja John F. Palmer kirjassaan Essential Systems Analysis. Järjestelmien luotettavuuteen ja luonteeseen perehdytään juuri tämän käsitteen avulla.

Tästä syystä sekä melonnan että melontaturvallisuuden kehittämisen kannalta ei ole olemassa mitään perustetta vähätellä jo ohjaajatasolla vaadittavaa melontataitoa ja tietoa siitä, mistä osa- alueista melontataito koostuu ja miten sitä voidaan opettaa.

Melonnan opettamisen lähtökohdan voi tiivistää mottoon: enemmän melontaa vähemmän puhetta melonnasta. Jokainen oppikirja/kirjallinen oppimateriaali antaa tässä mielessä harhaisen kuvan, sillä se on pakosta "puhetta" eikä käytäntöä. Lukijan kannattaa muistaa tämä. Edellä esitetyn mukaisesti huonoksi melontaopetustilanteeksi paljastuu toivottavasti jo väistymässä oleva tavanomainen tilanne melontakurssilta.

Ennen veteen menoa kurssin vetäjä puhuu pitkään ja hartaasti melonnasta, kanoottien teknisistä ominaisuuksista ja niiden rakenteesta ja turvajärjestelyistä. Kurssilaisten paras lataus melomiseen väljähtyy ja pahimmillaan veteen mentäessä on kylmä ja paikat jäykkänä. Sama varsinaiseen melontaan liittyvä tehottomuus jatkuu vedessä. Harjoite tehdään yksi oppilas kerrallaan. Yksi kurssilainen vaikkapa kääntää kajakin vauhdista kaariveto keulaperäsinyhdistelmällä ja muut katsovat.

Kuvattu opetustilanne ei johda hyvään oppimiseen, vaan saattaa siirtää huonoa pedagogiikkaa eteenpäin: osa kurssilaista voi olla tulevaisuuden kurssien vetäjiä.

Miten sitten pitäisi toimia?

Lähtökohta on se, että opettajan pitää olla selvillä omista vahvuuksistaan ja heikkouksistaan. Hänen itsetunnonsa pitää riittää siihen, ettei omien heikkouksien peitteleminen johda huonoon opetustilanteeseen. Jos melontatekniikkaharjoituksessa kurssin vetäjä puhuu pitkään ja perusteellisesti "melonnan teoriasta", kalustosta ja turvajärjestelyistä kompensoidakseen ja peittääkseen omia heikkouksiaan melontatekniikan alueella, on koulutuksen lähtökohta huono. Tunnistamalla ja myöntämällä omat heikkoutensa voi opettaja minimoida niiden aiheuttamat vahingot.

Lapsille melontaa opetettaessa aivan keskeistä on oikean tekniikan näyttäminen käytännössä. Liikunnallinen lapsi kopioi ohjaajan liikeratoja. Siksi erityisesti lapsi- ja nuorisotoiminnassa ohjaajien hyvä tekniikka on vielä tärkeämpää kuin aikuisia opetettaessa. Huono ja hyvä tekniikka välittyvät lapsille yhtä automaattisesti.

Tärkeää on, että veteen päästään reippaasti eikä kenenkään osallistujan mielessä pääse syntymään epäilystä siitä, päästäänkö asiaan ollenkaan. Tämä tarkoittaa maksimissaan 10-15 min tehokasta kalusto ja turva-asioiden kertausta ja ohjeistusta alun melontatilanteeseen.

Melonnan ja tekniikan opettamisessa tärkeintä on harjoittelun tehokkuus. Melomaan yleisesti ja myös erityiset melatekniikat oppii vain niitä harjoittelemalla. Sujuvan tekniikan opettelu vaatii tuhansia ja tuhansia, jopa miljoonia toistoja. Siksi lähtökohtana on harjoituksen järjestäminen niin, että koko ryhmä koko ajan tekee jotakin, kuin että yksi kerrallaan tekee ja opettaja antaa palautteen.

Melontakurssin aika pitää jakaa melontajaksoihin. Yhden tehokkaan melontajakson pituus on 2-3 tuntia. Päivässä voidaan tehokasta kurssimelontaa järjestää 2 jaksoa. Jos päivän aikana on melottu ohjatusti harjoituksia tehden yhteensä 6 tuntia, on tulos aivan erinomainen ja kuvaa kurssilaisten korkeaa motiivia ja hyvää kuntoa. Ohjaajan/kurssin vetäjän pitää kehittää silmää sille, milloin kurssilaiset eivät enää motivoidu opeteltaviin harjoituksiin. Ohjattu harjoittelu on aina parasta lopettaa silloin, kun into on vielä korkealla – siitä jää paras nälkä seuraavaan käytännön jaksoon. Vesilläolotunteja voidaan pidentää onnistuneella tauotuksella. Kauniina kesäpäivänä voidaan helposti päästä kuuteen tehokkaaseen melontatuntiin. Kylmällä vesisateella tauotus voi kääntyä itseään vastaan.

Palautteen antaminen on tärkeää, mutta se ei saa johtaa harjoitukselliseen tehottomuuteen. Palautetta voidaan antaa myös ryhmäkeskusteluna, jolloin ryhmä harjaantuu toisella tavalla katsomaan toistensa suorituksia. Se saattaa johtaa myös omien teknisten puutteellisuuksien parempaan tiedostamiseen. Melontatilanteen ohjaajan on hyvä harjoittaa silmäänsä näkemään luontaiset hyvän tekniikan omaksujat. Käyttämällä sopivasti heitä mallina koko ryhmä oppii enemmän. Ryhmän jäsenten käyttäminen esimerkkisuorittajina ei saa kuitenkaan johtaa jakoon a ja b luokan melojiin eli niihin, jotka oppivat tekniikka ja niihin jotka oppivat selvästi huonommin. Myönteisellä kaikkien kannustamisella ja ryhmän yhteisen tuotoksen korostamisella ilmapiiri pitää luoda kaikille myönteiseksi. Jos opetuksessa on mahdollista videoida suorituksia ja katsella niitä myöhemmin joukolla kaikessa rauhassa, ovat oppimisen edellytykset paljon paremmat. Erityisesti videohidastuksesta harjaantumatonkin silmä näkee sellaisia asioita, jotka muuten jäävät huomaamatta.

Perusmelontatekniikoita (eteenpäin, taaksepäin, pysäytys ja käännökset erilaisilla melatekniikoilla) opeteltaessa harjoitustilanne pitää saada nopeasti monipuoliseksi. Jo vähänkin melontaa harrastaneille kurssilaisille voi heti ensimmäisellä harjoituskerralla luoda melontapaikan luonnollisia olosuhteita hyväksikäyttämällä "tekniikkaradan", jonka kiertäminen edellyttää monipuolisten melatekniikoiden käyttöä. Käytännössä tämä tarkoittaa puikkelehtimista laitureiden, rantakivien, venepoijujen tai vastaavien välissä ennakkoon sovitulla tavalla. "Rata" pitäisi pystyä rakentamaan siten, että se on sopivan haastava. Harjoituksessa joutuu yrittämään tosissaan ja oppijan hermojärjestelmä saa todellisen haasteen liikemallien automatisoitumiseen. Liian "helpolla" radalla voidaan tsemppiä lisätä leikkimielisellä viestikilpailulla. Joukkueiden valinnassa ohjaajan on toimittava siten, että kaikki voittavat. Joukkueiden tulisi olla niin tasaväkisiä, että kaikki kokevat onnistuvansa. Kaikille ryhmille ei leikkimielinenkään kilpailu sovi.

Opetettaessa ryhmää (ryhmä osaa jo erilaiset ohjaavat melanvedot jollakin tasolla) kahden ohjaajan voimin voidaan tekniikkaa parantava rata yksinkertaisimmillaan luoda siten, että ryhmä seuraa toista ohjaajaa pitkin mahdollisimman mutkikasta rantaa, väistelee esteitä ja tekee mutkia edellä melovan ohjaaja tavalla. Edellä melovan ohjaajan on hyvä huutaa kulloinkin tekemänsä ohjaavan liikkeen nimi etukäteen. Toinen ohjaaja meloo jonon rinnalla ja voi samalla koko ajan antaa henkilökohtaista palautetta. Jonon järjestystä muutetaan aina muutaman suorituksen välein, koska ohjaajan perässä melovilla 3-4 melojalla on parhaat paikat. Tarvittaessa pysähdytään ja pohditaan opittavia asioita koko ryhmän voimalla.

Yksi ohjaaja voi toteuttaa edellisen harjoituksen edellä kuvatulla tavalla, jos ryhmä on pieni (3-4 melojaa). Palautekeskusteluja on syytä pitää muutaman suorituksen (kierrettävän esteen) välein. Toinen mahdollisuus on ottaa ryhmästä kärkimeloja ja siirtyä itse melomaan sivulle. Tämä toimii, jos ryhmässä on riittävän räväköitä ja perusasiat hallitsevia melojia – kärkimeloja ei saa liikkeissään arasti näperrellä.

Virtaavan veden tekniikkaharjoitusradan rakentamisessa pätevät samat säännöt. Kosken rantojen mutkia, kiviä ja erilaisia aaltomuodostelmia hyväksikäyttäen luodaan "luonnon slalomrata" jonka läpikäynti edellyttää erilaisia koskimelonnan perustaitoja ja niiden yhdistelmiä. Eteenpäin ja taaksepäin melonnan lisäksi tarvitaan kaarivetoja, keulaperäsimiä, peräsimiä, sivuttaissiirtymistä ala-ja ylätukia sekä eskimopyörähdys. Näitä perustekniikoita vaihtelemalla ja yhdistelemällä harjoitellaan vastavirtalähtöjä, akanvirtaan pyörähdyksiä, lossausta, Z-ylitystä ja mahdollisesti surffausta pienissä aalloissa. Harjoittelupaikan pitäisi olla sellainen, että yhden ratakierroksen aikana tulee useita suorituksia ja koko harjoitteleva ryhmä pääsee melomaan. Välillä rataa muunnellaan ja annetaan palautetta.

Jos ohjaajia on 2, niin toisen kannattaa meloa radalla kurssilaisten mukana. Siitä kurssilaiset saavat koko ajan vinkkejä oman suorituksensa kehittämiseen. Toisen ohjaajan kannattaa sijoittua keskeiselle paikalle, jotta hän näkee mahdollisimman monia suorituksia. Palautetilanteen yhteydessä voi luontevalla tavalla esimerkkisuorituksella näyttää, mitä sanallisella palautteellaan tarkoittaa.


2.1. SKaL | Melonta |

2.1. Kajakkimelonta


2.1.1. SKaL | Melonta |

2.1.1. Kajakkiin ja sieltä pois

Suurin osa ensimmäistä kertaa kajakkiin istujista suhtautuu tilanteeseen pelokkaan ennakkoluuloisesti. Siksi ensikertalaisen kanssa kannattaa kajakkiin ensin istahtaa kuivalla maalla ja samalla opettaa jalkatukien ja mahdollisesti istuimen säätö sopivaksi. Myös lyhyt kansallisen turvaohjeen mukaisesti varustellun kajakin läpikäynti on paikallaan.

Alkeiskurssilla tai vaativammallakin kurssilla, jossa tavoitteena on taitojen parantaminen (esimerkiksi ohjaajakurssin retkellä), tämän yksinkertaisen perussuorituksen opettelu ja opettaminen tapahtuu parhaiten ryhmänä käytännössä kokeilemalla ja kokemuksia vaihtamalla. Hyvässä harjoitustilanteessa on käytettävissä erilaisia ja erikokoisilla aukoilla varustettuja kajakkeja, erikorkuista laiturinreunaa, rantakiviä, kallioita, maarantaa ja nurmikkoa. Harjoittelu onnistuu paremmin, jos kaikilla on jo käytössä kuluneet melat. Silloin tarkkaavaisuus suuntautuu paremmin opeteltavan asiaan eikä oman uuden kalliin melan varjeluun.

Aluksi jokainen valitsee rannalta omasta mielestään sopivan paikan ja sitten yhtaikaisesti kaikki istuvat kajakkeihinsa ja tulevat niistä pois. Harjoituksen ohjaaja pystyy tehokkaasti seuraamaan vain muutamaa (3-4) suoritusta. Tarvittaessa harjoitus tehdään pienryhmissä. Muut ryhmät voivat seurata ohjattavan ryhmän tekniikkaa. Henkilökohtaisen palautteen saaneet voivat siirtyä omatoimiseen harjoitteluun.

Alkeiskurssilaisten ensimmäisessä melontaharjoituksessa pitää kuitenkin muistaa tärkein päämäärä: pitää päästä melomaan. Kajakkiin menoa ja sieltä poistuloa voidaan harjoitella lisää maatauon aikana tai harjoituksen päättyessä.


2.1.2. SKaL | Melonta |

2.1.2. Eteenpäin

Liikuntasuoritusta on vaikea opettaa, jos itse hallitsee sen kovin puutteellisesti. Erityisesti tämä korostuu lasten liikunnan opettamisessa. Oman tekniikkansa puutteet ja virheet on myös tärkeä tiedostaa, jotta ei ainakaan tietämättään opeta niitä uusille melojille. Silti on olemassa riski, että ohjaajan "tekniikkavirheet/puutteet" siirtyvät eteenpäin. Perustekniikan puutteellisuus on eri asia kuin lajihuipun henkilökohtainen tyyli.

Ohessa esitettävän eteenpäin melonnan tekniset piirteet on helpointa selostaa hyvää tekniikkaa esittävästä videohidastuksesta. Liian alhaalla pysyttelevän työntökäden kyynärpään ja ylöspäin taipuneen ranteen aiheuttaman rasitusvamman riskit voi demonstroida rannalla jakamalla melontaryhmän pareiksi, jotka työntämällä testaavat toistensa työntökäden voimaa kun kyynärpää on virheellisesti alhaalla ja ranne taipuneena ja vastaavasti kun kyynärpää (=koko käsi) on nostettu hartian tasolle ja ranne on suorana. Ero on hämmästyttävä. Opetustilanteessa harjoittelijoita voi myös kehottaa tuntemaan oman liikesuorituksensa. Jos melonta tuntuu kevyeltä ja melan kierrosnopeutta on helppo nostaa, on kyseessä läpiveto, joka johtuu luultavasti ilmavedosta liikkeen alussa ja/tai liian nopeasti eteen syöksyvästä työntökädestä.

Eteenpäinmelonnan ohjatussa perusharjoituksessa kurssilaiset melovat rivimuodostelmassa ja ohjaaja seuraa heidän tekniikkaansa eri suunnista. Harjoittelun alkutilanteessa ohjaaja on rivin edessä ja näyttää melomalla rivin edessä ohjattaville eteenpäin melonnan perustekniikkaa eri suunnista eli sivulta edestä ja takaa. Tämän jälkeen kurssilaiset melovat ja ohjaaja seuraa tekniikoita eri suunnista. Yksi ohjaaja pystyy tehokkaasti seuraamaan vain muutaman (3-4) melojan tekniikkaa. Jos käytettävissä on useita ohjaajia, on jokaisella omat seurattavansa. Pillimerkeillä harjoitukseen voidaan sopia käännöksiä, suunnanvaihtoja ja yhdistää se tehokkaasti muihin tekniikkaharjoituksiin.

Harjoituksen lähtökohtavaatimus on ohjattavien kyky meloa rivimuodostelmassa. Tästä vaativampaan suuntaan harjoitusta voidaan käyttää kaiken tyyppisessä eteenpäinmelonnan tekniikkaharjoittelussa. Alkeiskurssilla tai opetustilanteessa, jossa pyritään perustekniikan parantamiseen sopivan harjoittelupaikan pitää olla tuulelta suojassa. Jos halutaan ohjatusti tarkastella eteenpäinmelonnan sujuvuutta esimerkiksi aallokossa, melotaan aallokossa. Rinnakkain melovien pitää sopeuttaa etäisyydet omiin taitoihinsa nähden niin, ettei synny kiilaavaa päälleajo riskiä.

Sivutuulessa kajakki pyrkii nostamaan keulaa tuuleen. Tätä voidaan kompensoida epäsymmetrisellä melaotteella eli melan vartta on ylätuulen puolella enemmän. Edelliseen eteenpäinmelonnan harjoitukseen voidaan yhdistää tämä piirre.


2.1.3. SKaL | Melonta |

2.1.3. Taaksepäin

Virtaamattomassa vedessä taaksepäinmelonnan perusharjoitus voidaan järjestää samalla tavalla kuin vastaava eteenpäinmelonnan perusharjoitus. Alkutilanteessa kurssilaiset ovat rivissä ohjaajan edessä. Aluksi ohjaaja näyttää rivin edessä taaksepäin melonnan tekniikan melomalla sivuttain rivin edestä ja sen jälkeen rivistä poispäin ja sitten riviä kohti. Näin kurssilaiset näkevät suorituksen eri suunnista. Tämän jälkeen kurssilaiset melovat taaksepäin rivimuodostelmassa ja ohjaaja katsoo heitä etupuolelta eli menosuuntaan nähden takaa. Sovitusta pillin vihellyksestä kurssilaiset pysäyttävät ja kääntyvät 180 astetta ja melovat nyt ohjaajaa kohti takaperin. Harjoitusta voidaan jatkaa useita kierroksia. Välillä pidetään palautekeskustelutaukoja. Yksi ohjaaja pystyy samanaikaisesti tehokkaasti tarkkailemaan vain muutaman kurssilaisen tekniikkaa. Harjoitus voidaan esimerkiksi pilliä käyttämällä saumattomasti yhdistää eteenpäinmelonnan harjoitukseen. Silloin taaksepäinmelonnan perusasia eli tehokas pysäyttäminen tulee luonnollisella tavalla esiin.

Tämän tekniikan harjoitukseen saa parhaiten vaativuutta virtaavassa vedessä mutta myös meren aallokossa. Virtaavan veden taaksepäinmelonnan perusharjoitus, josta harjoittelupaikan vaativuutta nostamalla saa vaikka kuinka vaikean, voisi edetä seuraasti. Kurssilaiset melovat peräkkäin virran nielussa (tyypillinen v-aalto paikka) mahdollisten kaatumistapausten kannalta sopivilla etäisyyksillä (ei päälleajon vaaraa. Jos harjoituksessa on käytettävissä pelastusmelojat,harjoitus etenee sellaisella rytmillä, että kaatumistilanne ei sekoita sitä.) Sovitussa paikassa kärkimeloja pysäyttää kajakkinsa virrassa ja siirtyy välittömästi lossaamaan (lossaus käsitellään myöhemmin) sitä takaperin kohti rantaa. Harjoituksen vaativin paikka on pyörrelinjan ylitys ennen rannan akanvirtaa. Seuraava meloja tekee samalla tavalla jne. Takaperin lossaaminen voi olla joen eri rannoilla vaativuudeltaan erilainen. Tätä kannattaa käyttää harjoituksessa hyväksi. Kun suoritus helpommalle rannalle sujuu, voi yrittää vaikeammalle rannalle. Peruskuvion jälkeen harjoitusta voidaan jatkaa toisin päin eli melotaankin rannalta perä edellä virtaan. Pyörrelinjan ylitys näin päin on selvästi vaativampaa.

Harjoituksen vaativuus voidaan sovittaa kurssilaisten tasolle ensisijaisesti sopivan harjoittelupaikan valinnalla.

Vaativan virtaamattoman veden taaksepäinmelontataitoa kehittävän harjoituksen voi liittää luvun alussa kuvattuun jonomelontaan pitkin mahdollisimman mutkikasta rantaa: Ennen sopivaa suorituspaikkaa (vaikkapa harjoittelijoiden taitotasoon nähden sopiva pintakivien väli) käännetään kajakkia 180 astetta ja melotaan kivien välistä perä edellä. Rantakuohujen kasvaessa ahtaassa ja ohjaamista edellyttävässä paikassa harjoitus muuttuu vaativaksi.


2.1.4. SKaL | Melonta |

2.1.4. Ohjaavat melanvedot ja melatuet

Kaarivetojen avulla tapahtuvan kajakin ohjailun opettelu sujuu parhaiten kiertämällä muutamia sopivalla etäisyydellä toisistaan olevia pintakiviä, poijuja tms. vuoroin vasemmalta vuoroin oikealta. Harjoitetta voidaan vaikeuttaa tekemällä se takaperinmelomalla. Harjoitukseen sekä etuperin että takaperin melottuna voi liittää kajakin kallistamisen ulkokaarteen puolelle ohjausta tehostavana tekniikkana. Poijut voi rakentaa tyhjistä muovipulloista. Mutapohjaan on myös helppo työntää keppejä pystyyn. Jos harjoiteltaessa käytetään ratana jonkun verkonpoijuja tai venepoijuja, niin siihen on oltava lupa eikä tällä tavalla saa häiritä ketään. Jos pohjaan on pystytetty keppejä, ne pitää kerätä pois harjoituksen jälkeen. Pysyvä keppi/poijurata vaatii luvan.

Jo aikaisemmin kuvattu poijuista tai kepeistä tehty pujottelurata on myös hyvä tapa opettaa melaperäsimen käyttöä. Vaativampi melaperäsimen käytön opettelu tapahtuu parhaiten tekniikalle luontaisessa melontatilanteessa eli erilaisissa pitkittäissurffeissa.

Melontataitokoe II tasolla ei ole tehtävää, joka edellyttäisi melaperäsinen kehittynyttä käyttöä. Sitä suuremmalla syyllä on opaskurssin käytännön osuudessa joko koski- tai meri- (aallokko) osuudella hyvä kiinnittää huomiota tämän tekniikan käyttöön. Sama pätee vielä vaativammissa olosuhteissa koskiopas- ja meriopastasojen koulutukseen.

Opetustilanteissa on hyvä motivoida kurssitettavia opettelemaan eskimopyörähdys. Vasta sen osaaminen luo varsinaiset edellytykset erilaisten tukimelanvetojen luonteen ymmärtämiseen.

Alatukiharjoitus sujuu sileällä vedellä parhaiten jyrkän käännöksen yhteydessä. Melanlavan selkäpuolella jarruttamalla käännyttäessä voidaan kokeilla myös alatukea kääntämällä melaa enemmän veden pinnan suuntaiseksi. Silloin mela jarruttaa vähemmän, mutta siihen voi paremmin nojata. Myös helpossa virran rajassa voidaan tätä tekniikkaa harjoitella jo ensimmäisellä alkeiskurssilla tekemällä vastavirtalähtöjä ja akanvirtaan pyörähtämisiä kaariveto/alatuki melatekniikalla.

Myös keulaperäsintekniikkaan perustuva kajakin ohjailu kuuluu luonnollisena osana jo melonnan alkeiskurssille. Olen yli kymmenen vuoden aikana sekä virkistysliikunnan, että luontomatkailuun liittyvän ammatillisen koulutuksen yhteydessä opettanut kymmenillä kursseilla sadoille kurssilaisille keulaperäsintekniikan sekä kajakki- että kanadalaismelonnassa ensimmäisten harjoitustuntien aikana. Tulokset ovat olleet poikkeuksetta myönteisiä. Huomattava on myös se, että ensimmäistä kertaa melontaan perehtyvällä ei ole asenteellisia esteitä uuden opin "tarpeellisuudesta". Tällä perusteella kannustan melontaohjaajia omassa toiminnassaan samaan. Edellytyksenä on, että ohjaaja hallitsee tekniikan sillä tasolla, että kykenee sitä opettamaan. Alkeiskurssilla melontaa opettelevista vain noin puolella kurssilaista liikevaisto nopeasti tuottaa oivalluksen keulaperäsimen ideasta. Niille, joilla idean oivaltamien vaatii enemmän aikaa, on hyvä kädestä pitäen taivuttaa ranteet, kyynärpää ja mela oikeaan asentoon niin monta kertaa, että omakohtainen oivallus keulaperäsimen tehokkuudesta alkaa herätä. Jos kurssilla on enemmän kuin yksi ohjaaja voi kahden kiven kiertolenkillä (2 jyrkkää kaarrosta kivien ympäri) toinen ohjaaja antaa henkilökohtaista ohjausta keulaperäsimen alkeissa ja toinen pyörittää pääryhmää kivien ympäri.

Opastasolla edellytetään tekniikan hallintaa ja opettamisvalmiutta vaativammissa olosuhteissa. Esimerkiksi vuolaassa II luokan koskessa virran raja voi jo olla sellainen, että näpertelemällä sitä ei pysty ylittämään. Varovainen kaariveto keulaperäsinyhdistelmä johtaa siihen, että meloja on edelleen akanvirrassa.

Keulaperäsintekniikan harjoittelu sujuu vastaavassa melontatilanteessa kuin alatuenkin harjoittelu. On hyvä, että kaariveto/alatuki ja kaariveto/keulaperäsin melayhdistelmien tehokkuutta kajakin kääntämisessä vertaillaan samassa melontapaikassa sileällä vedellä ja virran rajan ylityksessä.

Vaativammassa tekniikkaharjoittelussa virtaavassa vedessä voidaan käyttää rataa, jossa on useita käännöksiä virrasta akanvirtaan ja päinvastoin. Monipuolinen tämän tekniikan harjoite on myös Z-ylitys. Siinä tulee yhtenäisessä nopeassa melontasuorituksessa harjoiteltua keulaperäsin/kaariveto yhdistelmät molemmilta puolilta.

Ylätuen perusharjoitus voidaan toteuttaa virtaamattomassa vedessä tekemällä peräkkäisiä ylätukia tekstissä selostetulla tavalla. Tehokas harjoittelu edellyttää kajakin kallistamista kaatumistilanteeseen saakka eli ilman ylätukea kaaduttaisiin. Tämä tarkoittaa myös sitä, että vasta eskimopyörähdyksen taitava pääsee varsinaisesti jyvälle ylätuen eri piirteistä. Kajakki voidaan kaataa ylätuen puolelle ja nostaa ylätuella vielä ylös eikä liike helposti pyörähtävällä kajakilla ole vaikea.

Ylätukiharjoituksissa on perusopetuksesta saakka hyvä korostaa sitä, että tukea otettaessa ei työskentelevän lavan puoleisen käden varaan saa retkahtaa käsivarsi ojennettuna. Olkapään nivel on hyvin matala ja käsivarren ollessa ojentuneena olkanivelen nivelsiteisiin kohdistuu yhtäkkinen kova nykäys, jonka seurauksena voi olla luksaatio eli olkanivel menee sijoiltaan. Pahimmillaan tiedän tämän tapahtuneen, kun melonnan perusteet hallitseva innokas harjoittelija on tehnyt rohkeita ylätukiharjoituksia käsi liian ojentuneena ja kaatuessaan mela on ottanut kovaan joen pohjaan.

Vaativassa koskimelonnassa ja freestylemelonnassa olkapäänivelet joutuvat koville, joten liikeratojen puhtautta on korostettava kaikessa melonnassa. Tämän päivän alkeiskurssilainen voi olla huomisen mestari.

Keulaperäsin- /ylätukiyhdistelmän käyttö vastavirtalähdössä pitää osata jo ohjaajatasolla, jos aikoo ohjata ryhmää virtaavassa vedessä. Tekniikkaa pitää myös pystyä opettamaan. Sopiva harjoittelupaikka on I luokan koskessa tapahtuva vastavirtalähtö.

Opastason ohjaustilanteessa saman harjoituksen voi tehdä paikasta, jossa heti käännöksen alkuvaiheessa ajaudutaan kajakki virtaan nähden poikittain kaatuvaan aaltoon. Tällöin keulaperäsin pitää saumattomasti muuntaa tehokkaaksi ylätueksi. Vaativampi harjoite saadaan aikaan opeteltaessa madalletulla ylätuella poikittaissurffausta stopparissa.

Ylätuen tilanteen mukainen käytön opettelu liittyy saumattomasti keulaperäsimeen. Erityisesti virtaavan veden melonnassa oppii nopeasti, kuinka keulaperäsin ja ylätuki ovat saman asian eri puolia. Keulaperäsimessä korostuu kanootin kääntäminen ja ylätuessa pystyssä pysyminen. Jokainen melontatilanne edellyttää annoksen molempia tekniikoita. Voimakkaasta virran rajasta akanvirrasta virtaan pyörähtäminen (voi esiintyä jo isovetisessä I luokan koskessa) antaa hyvän käsityksen ylätuen merkityksestä. Käännöksen aggressiivisimmassa vaiheessa meloja ei voi nojata niin paljon alavirran puolella olevaan melaansa että voisi sille puolelle kaatua.

Sivuttaissiirtymisen perustekniikat on syytä opettaa suojaisessa poukamassa. Kurssin ohjaaja näyttää aluksi tekniikan, kurssilaiset rivissä hänen edessään. Sitten kurssilaiset kääntyvät ohjaajaan sivuttain ja aloittavat sivuttaissiirtymisen ohjaajaa kohti. Esimerkiksi pillin vihellyksestä suuntaa vaihdetaan ja ohjaaja meloo sivuttaissiirtyvän jonon toiselle puolelle katsomaan. Harjoitusta voidaan mennä useita kierroksia sekä vetotekniikalla että 8-tekniikalla. Kun perustekniikka on hallinnassa, niin järvi- ja merimelonnan koulutuksessa alkeiskursseilta ohjaajatasolle hyvä tapa harjoitella sivuttaissiirtymistä on todellinen tilanne: loitonnutaan laiturista, rantakalliosta tai vastaavasta tai sitten sitä lähestytään.

Virran rajan ylitys sivuttaissiirtymisellä voidaan yhdistää siirtymiseen pitkittäissurffaamaan aaltoon tai vaikka lossaamiseen. Tärkeä on huolehtia siitä että kaikki kurssilaiset pääsevät melomaan eli akanvirrassa suoritusvuoroa odottavien määrä on pieni. Tekniikkaradan suorituspaikkoja/erilaisia melontatehtäviä voidaan koko ajan laajentaa. Jo yksinkertaisen lenkin aikana meloja voi tehdä monta tekniikkasuoritusta. Aluksi voidaan lähteä liikkeelle vastavirtastartista ja akanvirtaan pyörähdyksestä. Näihin voidaan liittää lossaus ja edelleen virran rajan ylitys sivuttaissiirtymisellä. Kurssin ohjaaja seuraa kurssilaisten toimintaa pääsääntöisesti tekniikkakierrokseen viimeksi lisätyllä suorituspaikalla.


2.1.5. SKaL | Melonta |

2.1.5. Eskimopyörähdys

Objektiivisesti ajateltuna melalla tehtävä eskimo on vaativuudeltaan liikesuorituksena kuperkeikan luokkaa. Siksi ihmetyttää, millaisena kynnyskysymyksenä sitä yleensä pidetään. Melojat kehittelevät kaikenlaisia tekosyitä, miksi eskimon hallinta ei ole tärkeää. Yksi tällainen asia on melakelluke. Väitetään esimerkiksi, ettei eskimo ole niin tärkeä, jos osaa melakellukkeen. Melakelluke on tekninen turvaväline, jota käytetään, kun vahinko on sattunut. Eskimo puolestaan on osa melontaa. Sitä paitsi melakellukkeestakin on paras hyöty, kun sitä käytetään re-entry & roll tyyppisen eskimon tekemistä edellyttävän pelastustekniikan tehosteena.

Eskimopyörähdyksen taitavalle kaatuminen ei ole riskitapahtuma sillä edellytyksellä, että hän taitoihinsa nähden meloo olosuhteissa, joissa pystyy eskimon tekemään. Tällä perusteella luulisi tavoitteen olevan melko selvä: jokainen melontaohjaajan/oppaan tehtävissä toimiva, omaa osaamistaan kehittämään pyrkivä henkilö opettelee eskimopyörähdyksen ja sen opettamisen, vaikka sitä ei pätevyyden saamiseksi vaadittaisikaan.

Nykyisin suurimmalla osalla suomalaisten käyttämästä merelle, järville tai joille sopivasta kajakkikalustosta eskimopyörähdyksen tekeminen onnistuu vaivattomasti. Kajakkien aukot ovat riittävän pieniä. Vanhemmilla melojilla voi olla asenteellisia esteitä eskimopyörähdyksen opetteluun, koska he ovat toteuttaneet hurjimmat retkensä aikana, jolloin Suomessa pääasiassa retkeiltiin isoaukkoisilla kajakeilla, joilla eskimopyörähdys ei onnistu.

Eskimopyörähdyksen alkeisharjoittelu sujuu parhaiten uimahallissa rajoitetuissa ja turvallisissa olosuhteissa. Kiitettävän monilla melontaseuroilla onkin nykyisin talvella hallivuorot. Näillä vuoroilla meloo tyypillisesti freestyleliikkeitä harjoittelevia koskimeloja ja poolon pelaajia, jotka hallitsevat eskimopyörähdyksen tekniikan hyvin. Apua harjoitteluun on siis saatavissa. Jos eskimoa osaamattomalle retkeilijälle kynnys lähteä hallivuorolle tuntuu korkealta - tuntuu siltä, että perusretkeilijää ei pidetä minään ja eskimon taitamattomuus on vain sinetti tälle asenteelle - niin ollaan pahasti hakoteillä. Jokaisen eskimopyörähdyksen taitajan on muistettava, että omalla osaamisella elvistely ja tällä tavalla asenteellisen esteen luominen on mitä huonointa melontakulttuuria – eskimo on henkeä pelastava melontatekniikka ja sen opettamien kaikille halukkaille pitäisi olla hyvän melontatavan perusarvoja.

Etukautta tehtävän eskimopyörähdyksen kolme perusasiaa ovat:

  1. Vartalo kiertyy sivukautta kajakin etukannelta takakannelle saman aikaisesti vastaavan melaliikkeen kanssa ja lantio kääntää ennakoivasti kajakin oikein päin tämän liikkeen aikana
  2. Melalla tehdään laaja kaariveto kajakin etukannen sivulta kajakin takakannen sivulle, melan lapa viistää lähes vaakasuorassa veden pintaa
  3. Melaan nojataan eli sitä vastaan voidaan lantiolla kajakki kääntää oikein päin
Näitä asioita voidaan harjoitella erikseen. Muutaman pyörähdyskokeilun seurauksena ohjaaja useimmiten näkee puutteita joko melatekniikassa tai vartalotyöskentelyssä.

Vartalon kiertoa edestä sivukautta taakse ja siihen liittyvää lantion kääntöä on helppo harjoitella esimerkiksi uimahallin altaan reunalla. Pidetään altaan reunasta kiinni ja käännetään kajakki ylösalaisin vartalon päälle ja ollaan mahdollisimman paljon kajakin etukannen alla. Tästä asennosta lantiolla kajakki käännetään oikein päin ja samalla vartalo kiertää sivukautta takakannelle eli käytännössä kajakki liikkuu, koska harjoittelija pitää kiinni altaan reunasta.

Kaarivetoa ja siihen liittyvää nojaa voidaan parhaiten harjoitella siten, että harjoittelijan annetaan tehdä niin rohkeita ja melaan nojaavia kaarivetoja, että hän kaatuisi jos avustaja ei pitäisi kajakin keulasta kiinni.

Useimmilla ihmisillä on taipumus sekoittaa liikesuunnat veden alla. Ehkä noin 80% etukautta tehtävän melaeskimon opettelijoista pyrkii aluksi lähes väkisin vetämään kajakin keulan suunnassa olevan melan työskentelevän lavan kajakin alle, vaikka ohjaaja on moneen kertaan selostanut, että melaa pitää vetää ulospäin kajakin rungosta samalla lantiota kääntäen. Tämän virhesuorituksen estämiseksi (toistuva virhesuoritus estää oikean liikkeen oppimista) olen käyttänyt seuraavaa tekniikkaa: uima-altaan matalassa päässä tai noin metrin syvyisessä rantavedessä ohjaaja seisoo eskimoa harjoittelevan henkilön kajakin keulapäässä ja pitää työskentelevästä melanlavasta tukevasti kiinni ja vääntää sen vaikka väkisin oikeaan lähtötilanteeseen sekä tarvittaessa vääntää lavasta oikean liikesuunnan alkuun niin monta kertaa, että eskimon opettelija vähitellen alkaa oivaltaa oikean liikesuunnan. Joskus väärä liikesuunta on niin varmana harjoittelijan mielessä, että lavasta ei pysty pitämään kiinni. Silloin on parasta mennä melanlavan ja kajakin eturungon väliin seisomaan. Näin melan vetäminen väärään suuntaan käy mahdottomaksi.

Pyörähdyksen epäonnistuessa pitää lähteä siitä, että harjoittelija ei tule ulos kajakista. Hän hallitsee hermonsa ja odottaa niin kauan, että avustaja auttaa hänet ylävartalosta tai melanvarresta nostamalla pystyyn. Tämä karaisee mielestä vesipelkoa, joka yllättää monet pää alaspäin kajakin alla ollessa. Tämän pelon tunkeminen pois mielestä on keskeinen osa oppimisprosessia, jonka tuloksena eskimo onnistuu käytännössä kosken kuohuissa tai meren tyrskyissä.

Pidemmälle ehtineillä eskimon opettelijoilla voidaan tätä karaisuharjoittelua jatkaa siten, että eskimopyörähdyksen epäonnistuessa lähellä oleva meloja tarjoaa pyörähtäjälle kajakin keulan, josta kiinni pitämällä pyörähtäjä nousee pystyyn. Pyörähtäjistä ja avustajista voidaan muodostaa kurssilla harjoitteluparit, jotka vaihtavat rooleja.

Eskimopyörähdysharjoittelu on myös siinä mielessä hyvä, että siinä tulee esiin, kuinka paljon kaatuneessa kajakissa veden alla istuminen pelottaa. Melontaohjaajan/oppaan joka tietää joutuvansa lähes paniikkiin olleessaan kajakissa pää veden alla, olisi syytä tehdä oikeat johtopäätökset: eskimopyörähdystä ja muita pelastustekniikoita on harjoiteltava niin paljon, että vesipelko ei tuntuvasti haittaa suoritusta. Vähänkään vaativammalla melontaretkellä/kurssilla eskimopyörähdysyrityksen vaatiminen jokaiselta ryhmän jäseneltä alkuvaiheessa paljastaa ohjaajalle todennäköiset ryhmäläisten käyttäytymismallit todellisissa kaatumistilanteessa.

Harjoiteltaessa eskimopyörähdystä laipiollisilla merikajakeilla kannattaa harjoitukseen heti etukautta tehtävän peruseskimon onnistuessa liittää re-entry & roll harjoitus. Jos peruseskimo ei onnistu ja harjoittelija joutuu tulemaan ulos kajakistaan, yritetään seuraavaksi re-entry & roll tyyppistä eskimoa. Tämän onnistumista voidaan helpottaa käyttämällä työskentelevässä melan lavassa melakelluketta. Vasta sen jälkeen kun oma aktiivinen pelastautuminen ei onnistu, käytetään toveripelastusta. Myös toveripelastuksen suoritustapoja on ohjaajan tarkkailtava ja pidettävä huolta hyviksi tiedettyjen tekniikoiden edistämisestä ja puutteellisten suoritustapojen karsimisesta.


2.1.5.1. SKaL | Melonta |

2.1.5.1. Perusmelaeskimo etunojasta sivukautta takakannelle


2.1.5.2. SKaL | Melonta |

2.1.5.2. Takakannelta lähtevä melaeskimo


2.1.5.3. SKaL | Melonta |

2.1.5.3. Yhden käden melaeskimo ja takakannen käsieskimo


2.1.5.4. SKaL | Melonta |

2.1.5.4. Re-entry & roll

Tekniikan opettaminen sopii parhaiten ryhmätilanteisiin, joissa muutenkin opetellaan eskimopyörähdystä ja toveripelastustekniikoita, joissa joudutaan veden varaan.


2.1.6. SKaL | Melonta |

2.1.6. Lossaus

Isovetisten koskien hännässä suurten kivien välissä on usein sopivia virran kieliä lossaamisen perusharjoitteluun. Lossausharjoitus voidaan integroida "tekniikkarataan", joka sisältää vastavirtalähtöjä, akanvirtaan pyörähdyksiä jne..

Lossaamisen opettamisessa on syytä kiinnittää huomiota kolmeen perusasiaan. Mikä on sopiva lossauskulma, missä kohdassa seisovaa aaltoa lossataan (eli pyritään surffaustilanteeeseen) ja mikä on vastavirran suuntaan vaikuttava nopeuskomponentti. Jos meloja pystyy melontavoimallaan ylittämään virran paineen, niin silloin varma, mutta ei välttämättä nopein tapa siirtyä lossaamalla virran yli on suhteellisen pieni lossauskulma. Pieni kulma on helpointa pitää hallinnassa. Jos lossataan aallossa, niin tilanne on sama. Liian suuri kulma riistäytyy helposti ja heittää aallon yli. Tilanteessa, jossa meloja ei pysty melontavoimallaan ylittämään virran painetta eli sortumaa alavirran suuntaan syntyy joka tapauksessa, saattaa suurempi lossauskulma tuottaa paremman tuloksen jos ylitettävä virta on sopivan kapea. Äärimmillään kulman suurentaminen muuttuu z- crossing tekniikaksi.

Vaativa lossausharjoittelupaikka on sellainen, jossa kosken virran nopeus vaihtelee eri aalloissa. Silloin harjoittelija joutuu koko ajan muuttamaan lossauskulmaa pyrkiessään mahdollisimman sujuvaan etenemiseen.


2.1.7. SKaL | Melonta |

2.1.7.Toveripelastustekniikat

Toveripelastusta pitäisi opettaa ohjaaja- ja opaskoulutuksessa melontaolosuhteissa, jotka vastaavat koulutustasoa. Tämä vaatimus täyttyy luonnollisella tavalla koskimelonnan osalta, koska kursseilla koskimelontatilanteissa tapahtuu aitoja kaatumisia ja niitä on hyvä käyttää opetustilanteina. Merimelonnan osalta tilanne on toinen. Harvemmin kai joku taitotasoltaan riittävän hyvä kurssilainen kaatuu muuten kuin tahallaan virtaamattomaan veteen. Tästä johtuu se, että pelastusmelontatilanteet toteutetaan helposti liian lähellä rantaa. Merimelonnan pelastusharjoitus pitäisi jo opaskurssilla toteuttaa niin kaukana rannasta kuin se turvallisuutta vaarantamatta on mahdollista. Kurssilaisten pelastusvalmiudet pitää ennen tätä kuitenkin testata lähellä rantaa. Pelastusharjoittelupaikkaa valittaessa tulee miettiä myös huolellisesti mahdollista veneliikennettä vaaraa aiheuttavana tekijänä. Pirteä tuuli myös kuljettaa pelastamista harjoittelevan ryhmän yllättävän pitkälle lähtöpaikasta yllättävän nopeasti. Tätä ilmiötä pitäisi koulutuksessa lähestyä käyttämällä ylimääräistä melojaa, joka hinausköydellä pitää pelastajan ja pelastettavan kajakkeineen sallitulla alueella.


2.1.7.1. SKaL | Melonta |

2.1.7.1. Hinataan rantaan

Hinaamalla pelastamisen harjoitus sopii melonnanohjaajakurssin retkipäivän ohjelmaan. Luonnollisinta on järjestää harjoitus retkipäivän lopuksi. Yksi kurssilainen vetää harjoituksen, jossa nähdään käytännössä tähän tekniikkaan liittyvät 3 eri roolia. Harjoituksessa, jossa kaikki kurssilaiset pääsevät toimimaan kaikissa rooleissa kuluu aikaa niin paljon, että minimituntimäärän puitteissa on parempi tyytyä suppeampaan ratkaisuun.


2.1.7.2. SKaL | Melonta |

2.1.7.2. X-pelastus

Perinteinen x-pelastus sopii harjoiteltavaksi toveripelastusmenetelmäksi virtaavan veden olosuhteissa järjestetylle melonnanohjaaja kurssille ja vastaavalla tavalla opaskurssin virtaavan veden osuuteen. Luonnollisin opetustilanne syntyy, kun kurssin muut harjoitteet ovat niin vaativia, että aitoja kaatumisia sattuu. Kouluttajan on syytä korostaa, että kurssilaiset pelastavat toisensa alusta lähtien ja kouluttaja osallistuu vain palautteen antamiseen. Tätä ajatusta on syytä vielä laajentaa siten, että myöhemmin omia kurssejaan vetävät ohjaajat ja oppaat oivaltavat, että virtaavassa vedessä kurssin päävastuuhenkilö vain pakosta sitoo itsensä pelastamisen etulinjan tilanteeseen, koska silloin hän ei enää pysty johtamaan tilannetta, jos esimerkiksi sattuu lisävahinkoja. Eli oli kyseessä mikä tahansa virtaavan veden melontakurssi, niin pääsääntöisesti kurssilaiset pelastavat toisensa ja ohjaajat osallistuvat tilanteisiin vain silloin, kun se on välttämätöntä. X-pelastus toimii tilanteissa, joissa kaatumispaikan alapuolella on riittävän helppoa nivakoskea tai suvanto. Viimeistään koskiopaskurssilaisille pitäisi muodostua käsitys, missä x- pelastus on mahdollista ja missä pitää käyttää muita keinoja esimerkiksi rantaan hinaamista.


2.1.7.3. SKaL | Melonta |

2.1.7.3. Muunnettu x-pelastus

Muunnettua x-pelastusta pitäisi opettaa kaiken tasoisilla ohjaaja- ja opaskursseilla perinteistä x- pelastusta kehittyneempänä virtaamattoman veden pelastustekniikkana. Tekniikan edellytyksenä on se, että kaatuneiden melojien kajakeissa on vähintään takalaipiot. siirryttäessä ohjaajakoulutuksesta meriopaskoulutukseen pelastusharjoittelun vaativuus kasvaa. Ohjaajakurssilla toimitaan lähellä rantaa ja koulutuksessa on tärkeää kontrolloida ja ohjata kurssilaisia mahdollisimman sujuvaan toimintaan. Pelastamisessa ei olennaista ole voiman käyttö ja hosuminen, vaan pelastajan selkeät käskyt, oikeat liikeradat ja otteet. Opas ja meriopaskursseilla pelastusharjoitukseen pitäisi saada lisää toden tunnetta toimimalla etäämmällä rannasta. Vaativuutta harjoitukseen saadaan lähtemällä kaikki nurin ja uimaan tilanteesta liikkeelle. Kouluttajalle sopiva rooli tässä harjoituksessa on pysytellä uimasillaan ja antaa pelastaa itsensä. Jonkun kurssilaisen pitäisi ensimmäisenä päästä kajakkiinsa esimerkiksi re-entry & roll tekniikalla, katso luku 2.1.5.4.. Kajakkikaksikon pelastaminen tuo myös haastavuutta harjoitteluun.


2.1.7.4. SKaL | Melonta |

2.1.7.4. Jalalla aukosta ponnistaen kajakkiin

Heel hook pelastustekniikka sopii samoihin tilanteisiin kuin muunnettu x ja sitä pitäisi ohjaaja- ja opaskursseilla opettaa muunnetun x-pelastuksen vaihtoehtona.


2.2. SKaL | Melonta |

2.2. Kanadalaismelonta

Kanadalaismelonta on huomattavasti enemmän "tee se itse" miesten ja naisten harrastus kuin kajakkimelonta. Suomessa on lukuisia kotimaisia pääasiassa lujitemuovituotantoon kehitettyjä kanadalaiskanoottimalleja. Kanootteja on myös valmistettu runsaasti erilaisessa harrastuspiireissä. Vaikka nykyisin erilaiset kestomuovirakenteiset kanootit ovat syrjäyttämässä komposiittirakenteiset, niin edelleen "tee se itse" kulttuuri kukoistaa kanootin varustelussa. Jos kanadalaiskanootistaan aikoo Suomessa saada meriaallokko/koskikelpoisen, niin mitä todennäköisimmin aukkopeiteratkaisut ja istuintuennat joutuu kehittelemään omatoimisesti.

Edellä kerrotun perusteella opas/meri/koskiopas tasoilla pitäisi tietää myös melko paljon kanootin omatoimisesta varustamisesta sen käyttötarkoitukseen sopivaksi. Tähän liittyy tosiasia, että keskimääräinen kanadalaismelojan tieto/taitotaso, siitä kuinka kanootti varustetaan retkelle, kuinka varusteet pakataan ja kiinnitetään, on melo alhainen.

Sopivan harjoituksen saa aikaan kun koulutettava ryhmä meloo tekniikkaradalla erilaista asennoista. Välillä keula- ja perämelojat vaihtelevat paikkoja.


2.2.1. SKaL | Melonta |

2.2.1. Inkkariin ja sieltä pois

Mitä syvempi v-pohja kanadalaiskanootissa on, sitä helpommin se kaatuu rannassa, kun keula on vedetty maalle ja perämeloja lähtee paikaltaan rantautuakseen. Tämä on tyypillisin ensikertaa kanadalaiskanoottiin tutustuvan virhe. Koulutuksessa tätä asiaa on lähestyttävä käytännössä harjoittelemalla ja samalla on mietittävä ryhmän hallintaa rantatilanteessa. Vasta-alkaja pari kanadalaiskanootissa on paljon avuttomampi kuin vasa-alkaja kajakissa, koska kanadalaismelonta edellyttää yhteistoimintaa.

Kanoottiin meno ja sieltä pois tulo harjoitus voidaan organisoida samalla tavalla kuin kajakkimelonnassakin. Sekä perä- että keulamelojan roolissa on harjoiteltava.


2.2.2. SKaL | Melonta |

2.2.2. Eteenpäin

Sopiva ohjaajatason perusharjoitus eteenpäin melonnan kehittämiseen on melonta kolmioradalla, jossa yksi kolmion sivu on luokkaa 100-200 m. Kolmiorata voidaan toteuttaa valitsemalla kolmion kärjiksi sopivia pintakiviä, laiturinkärkiä tai käyttämällä pullopoijuja tai pohjakeppejä. Harjoituksen vaativuus kasvaa, mitä enemmän tuulee ja mitä korkeampaa on aallokko. Optimaalisissa kurssiolosuhteissa kolmiota voidaan meloa suojaisemmassa ja tuulisemmassa paikassa. Silloin nähdään parhaiten erilaisten tuulen suuntien ja voimakkuuksien vaikutukset kanadalaiskanootin suunnassa pitämiseen. Tämä harjoitus on sopiva myös ohjaajien käyttöön heidän opettaessaan kanadalaismelonnan alkeita. Kolmioradan kulmiin kannattaa yhdistää käännöksissä tarvittavia melatekniikoita. Jos harjoituksessa on käytettävissä useita ohjaajia, niin kukin valvoo yhtä melateknistä suoritusta.

Pidemmälle vietynä saman harjoituksen voi vetää yksin melontana ja toisaalta c2 parit voivat keskittyä siihen, kuinka vähäisellä j-vedolla kanootin saa pysymään suunnassa. Veto muuttuu muodoltaan isosta J:stä pikku j:ksi. Toisaalta pitää muistaa, että rauhallinen pikku j:n saattoveto vie tehoa pois eteenpäin melonnasta.

Ohjaaja/opaskurssin harjoituksessa (kurssikalustona kanadalaiskanootit) käytännön osuudella tulee vaihdella etu- ja takamelojia sekä vaihdella pareja. Silloin huomataan parierojen vaikutus melontaan.

Harjoiteltaessa melaperäsimen ja j-vedon käyttöä kannattaa alkeiskurssin perusharjoituksessa lähteä siitä, että melaperäsimessä yläkäden peukalo osittaa ylöspäin ja j-vedon loppuvaiheessa yläkäden peukalo osittaa alaspäin.

Kanootin tasapainottaminen vaakasuoraan on olennaisen tärkeää sujuvan c2 melonnan kannalta.

Tässä käsiteltyjä kanootin hallittavuuteen liittyviä tekijöitä, melontaparin koko- ja voimaeroja, pakkaamista, melontapaikkojen sijaintia kanootissa, sopivia melanpituuksia… pitäisi harjoitella jo kanadalaismelonnan alkeiskurssilla eikä niiden kertaaminen ole ajanhukkaa millään koulutustasolla.

Eteenpäin melontaharjoitus sujuu parhaiten kolmioradalla ja siinä tulisi tarkastella seuraavassa esitettäviä näkökohtia.


2.2.3. SKaL | Melonta |

2.2.3. Taaksepäin

Taaksepäin melonnassakin hyvä perusharjoittelutilanne syntyy kun melotaan edellä kuvatulla kolmioradalla. Alkeiskurssilla kolmiorata lienee liian vaikea useimmissa tapauksissa taaksepäin melontaan.

Kanootin pysäyttäminen taaksepäin melomalla ja siirtyminen siitä välittömästi perälossaukseen on sopiva kanadalaismelontapainotteisen virtaavassa vedessä toteutettavan ohjaajakurssin harjoitus. Sopiva harjoituspaikka on rauhallinen I luokan kosken yläpuolella oleva "sileä". Tekniikalla haetaan tässä tapauksessa sopiva laskun aloituskohta. Vastaavasti painottuneella opas/koskiopas kurssilla voidaan vuorovaikutteisella opetustyylillä yhdessä oppia taaksepäin lossauksen rajat eli missä vaiheessa on helpompi pyöräyttää aluksi kanootin keula vastavirtaan ja lossata niin päin ja jatkettaessa tehdä käännös toisinpäin.

Jo I luokan kosken virran kielessä c1 kalustolla suoritettu perälossaus mittaa erinomaisesti inkkarimelontataitoja.


2.2.4. SKaL | Melonta |

2.2.4. Kanadalaiskanoottia ohjaavat melanvedot ja melatuet

Erilaisilla henkilökohtaisen melontataidon perus- ja jatkokursseilla sekä ohjaaja- ja opaskursseilla käytettäessä pitäisi opetuksen painopisteen inkkarimelonnassa olla c2 työskentelyssä. Soolomelontaa käsitellään lähinnä aihealuetta täydentävänä teemana. Poikkeuksen tekevät luonnollisesti erityiset soolomelonnan teemakurssit.

Samalla tavalla kuin kajakkimelonnassakin on puikkelehtimisrata sopivin harjoite ohjaustekniikoiden opetteluun. Sileällä vedellä voidaan käyttää erilaisista esteistä: kivistä, veden yllä riippuvista puista tai rantarakenteista muodostuvia kierrettäviä ja väistettäviä elementtejä. Myös muovipulloista tehdyillä poijuilla tai kepeillä voidaan rata merkitä. Virtaavassa vedessä muutama kosken hännässä oleva kivi muodostaa usein sopivan virtauskuvion, jossa voidaan monipuolisesti kiviä kiertämällä harjoitella vastavirtastarttia, akanvirtaan pyörähtämistä, lossausta ja perälossausta sekä z-crossingia Kaikkia näitä harjoitellaan sekä vasemmalle, että oikealle. Jo tästä perusharjoituksesta saa monta oppituntia, koska c2 melonnassa sama melontarata voidaan kiertää käyttämällä erilaisia melatekniikoita ja melontaparien pitää toimia eri rooleissa. Pelkkä tekniikkaradan esittelyharjoitus, jossa käydään eri melontatekniikat läpi vienee yhden melontajakson (2-3 oppituntia). Tekniikkarataan voidaan lisätä tehtäviä sitä mukaa, kun kurssin opetus etenee näissä perusasioissa.

Ohjaajatasolla (pääkalustona c) sopiva edellä kuvatun mukainen harjoitustilanne on sileä vesi tai korkeintaan I luokan selkeä koski. Opas/ koskiopas tasolla samat harjoitukset voidaan toteuttaa vaativammassa paikassa. Vaativammassa tekniikkaharjoituksessa jo II luokan koskessa kannelliset tai kunnon aukkopeitteellä varustetut kanootit ovat sopivampia kuin avokanootit, koska silloin melontatekniikoita opeteltaessa ei tarvitse kiinnittää huomiota kanootin täyttymiseen vedellä. Melojien on myös tämän tasoisessa harjoituksessa kyettävä pitämään jaloillaan kanootista kiinni eli tarvitaan jalkatuet.

Todellisen avokanootin melonta jo isoaaltoisessa II luokan koskessa on varsin taitoa vaativaa, koska osaavan melonnan lisäksi siinä pitää vaistota oikea aaltojen kohtaamisnopeus eli kanootille on annettava aikaa nousta aaltoihin. Liian nopea törmäys aaltoon täyttää kanootin nopeasti vedellä.

Henkilökohtaisen tekniikan kehittämiseen suunnatuilla alkeis- ja jatkokursseilla sekä ohjaaja- ja opaskoulutuksessa kannatta kurssiolosuhteet suunnitella niin, että avokanootilla aaltoihin hidastaminen on yksi erityistekniikka eikä se muodostu perusosaamiseksi, jota kurssin harjoitukset koko ajan edellyttävät.


2.2.5. SKaL | Melonta |

2.2.5. Lossaus


2.2.6. SKaL | Melonta |

2.2.6. Kanadalaismelonnan toveripelastustekniikat

Pelastustekniikoita pitää opettaa todellisen melontatilanteen mukaisissa olosuhteissa mahdollisimman todenmukaisella tavalla. Koskimelonnassa tapahtuu aitoja kaatumisia ja niiden seurauksena saadaan hyviä pelastusharjoituksia, mutta merimelonnassa harjoitusten realistisuuteen pitää erityisesti panostaa.


2.2.6.1. SKaL | Melonta |

2.2.6.1. Avokanoottipelastus hinaamalla


2.2.6.2. SKaL | Melonta |

2.2.6.2. Kaatuneen avokanootin tyhjennys vesillä

Ohjaaja kurssilla inkkarin tyhjentämisharjoitukset voidaan tehdä helpoissa olosuhteissa. Pääpaino harjoituksessa on siinä, että kurssilaiset omaksuvat c-kanootin tyhjentämisen tekniikan. Jos melonnanohjaaja kurssi painottuu inkkarimelontaan, niin silloin harjoituksissa pitäisi omaksua taito opettaa inkkaripelastustekniikoiden alkeita ja kyky johtaa pelastamista helpoissa olosuhteissa. Pidettäessä kurssia joki/koskiluokka I olosuhteissa voi aitoja kaatumisia tapahtua. Ne on hyödynnettävä pelastustilanteina. Tarvittaessa inkkareilla tapahtuvia virtaavan veden tekniikkaharjoituksia pitää vaikeuttaa niin, että kaatumisia tapahtuu. Sileän veden pelastusharjoitusta ei pidä toteuttaa aivan rannan tuntumassa. Jo 100 m etäisyys rannasta tuo tilanteeseen toden tuntuisuutta. Kurssin vetäjän on luonnollisesti huolehdittava yleisistä turvallisuusasioista: muu vesiliikenne, veden lämpötila suhteessa kurssilaisten vaatetukseen…

Opaskurssilla inkkaripelastuksen perusteet pitää olla jokaisen kurssilaisen hallussa, vaikka kurssi olisi kajakkipainotteinen. Inkkaripelastusta pitää opaskurssilla myös käsitellä käytännössä, vaikka pääpaino olisi kajakkimelonnassa. Kanadalaismelontaan painottuvalla opaskurssilla kurssin pääkalustolla tapahtuvien pelastusharjoitusten pitää olla monipuolisia. Virtaavan veden osuudessa muun harjoittelun pitää olla niin vaativa, että kaatumisia tapahtuu. Niistä saadaan parhaita pelastusharjoituksia. Merimelontaosuudella pelastusharjoitukseen painopisteenä tulee olla se, kuinka hyvinkin varustettujen inkkareiden pelastaminen merellä muodostuu luultavasti turvallisen melonnan minimitekijäksi. Jos meriopaskurssilla toimitaan osittainkin kanadalaiskalustolla, pitää edellisen teeman olla vielä selkeämmin esillä. Kanadalaiskanootin käyttökelpoisuudesta merimelonnassa saadaan tuntumaa, kun toteutetaan sekapelastuksia Harjoitteluun pitäisi saada opettamisen näkökulma: joku kurssilainen vuorollaan vetää harjoituksen ja palautevaiheessa haetaan hyvän suorituksen piirteitä ja yksityiskohtia, jotak voivat johtaa epäonnistumiseen.

Koskimelontakurssilla pitäisi paneutua ongelmiin, joita inkkarien pelastaminen koskiolosuhteissa aiheuttaa. Syvässä vesilastissa uivalle kaatuneelle kanadalaiselle ei voi paljoa tehdä vuolaassa koskessa, vaikka koski olisi luokaltaan vain II. Tärkeintä on silloin pelastaa melojat. Ennakointina tämä tarkoittaa sitä, että ryhmän ohjaaja vielä viimeisenä korostaa, että kaatuvasta inkkarista pitää päästä heti pois ja virran yläpuolelle. Näin vältytään parhaiten riskiltä jäädä kiviä vasten litistyvän kanootin puristukseen tai muuhun vastaavaan pinteeseen. Melonta-asentoja, joissa jalat voivat jäädä helposti kanootin rungon sisään esimerkiksi penkkien alle puristuksiin on vältettävä. Pelastustilanteessa kanoottia pelastava meloja (vaativissa koskissa kajakkipelastaja) keskittyy hinaamaan inkkaria siten, että se pysyy suvantoon asti kuljettavassa päävirrassa virran suuntaisena ja siten parhaiten välttyy pahoilta vaurioilta. Joka heti pitää olla valmiina irrottautumaan hinausvyöstä. Hyvä harjoitus saadaan aikaan vuolaassa lähes kivettömässä koskessa. Sama inkkari pelastetaan, kun siinä on vain turvaohjeen peruskelluttavuus ja kun siihen on lisätty suuret ilmasäkit.


2.2.6.3. SKaL | Melonta |

2.2.6.3. Kuinka uimarit nousevat tyhjennettyyn kanoottiinsa

Kanoottiin kiipeämiseen liittyvien erilaisten tilanteiden perusteellisempi käsittely kuuluu opas- ja koskiopas kursseille ja sellaiselle meriopaskurssille, jolla käsitellään myös kanadalaismelontaa. Harjoitteluun saa vaikeutta, kun uimarit kiipeävät kanoottinsa ilman pelastavan kanootin apua.


2.2.6.4. SKaL | Melonta |

2.2.6.4. Sekapelastus

Sekapelastustilanteilla saadaan pelastamiseen vaihtelua ja usein myös vaativuutta. Opas- koski- ja meriopaskursseilla tätä voidaan käyttää harjoittelussa. Aluksi jokin pelastustilanne hoidetaan normaalisti (=inkkarit pelastavat toisiaan ja kajakit toisiaan) ja sitten sekapelastuksena. Tilanteesta saadaan hyvää materiaalia pohdintoihin erilaisten pelastustilanteiden edellytyksistä.


3. SKaL | Melonta |

3. Välineet, käyttö ja sopivuus


3.1. SKaL | Melonta |

3.1. Kanootti- ja kajakkityypit

Sopivan kaluston järjestäminen jokaiselle melontatilanteeseen on melko yksinkertaista, jos kalusto tulee vastuuhenkilön taholta. Hän jakaa ennakkoarvionsa mukaan kullekin sopivaa kalustoa. Ennakkoarvion osuvuuteen tietysti vaikuttaa se, kuinka hyvät tiedot vastuuhenkilöllä on etukäteen ohjaamansa ryhmän melontataidoista. Siinä tapauksessa, että osallistujilla on omat välineet mukanaan, on edellä esitetty melontaryhmän erojen tasoittaminen sopivilla kalustovalinnoilla haastava tehtävä. Määräily johtaa heikosti tulokseen, mutta sitäkin on uskallettava silloin käyttää, kun tilanne vaatii. Oppaan pitäisi olla tarkkavainuinen ja huomattava pienetkin vinkit, jotka paljastavat ryhmässä heräävää solidaarisuutta ja tartuttava niihin. Koulutuksessa tätä teemaa on pidettävä esillä kalustoa vaihtelemalla. Se paljastaa kuinka suuria eroja matkamelonnassa helposti syntyy, jos kalustoerot vielä lisäävät osallistujien kuntoerojen vaikutusta. Yksi hyvä vaihtoehto on se, että ohjaajalla on reservissä muutama tilanteeseen hyvin sopiva kanootti, jolla tilannetta tasoitetaan.


3.1.1. SKaL | Melonta |

3.1.1. Runkoon liittyvät perusasiat

Koulutuksessa kanootin runkoon liittyvät perusasiat selviävät parhaiten kalustoa vaihtelemalla. Mahdollisissa jatkokoulutustilaisuuksissa kanootin nopeuteen liittyviä kysymyksiä on melko helppo vertailla esimerkiksi tässä oppimateriaalissa kanoottien testaamisen yhteydessä esitetyllä sykemittariin perustuvalla nopeuden mittausmenetelmällä.

Näiden asioiden kouluttaminen onnistuu parhaiten erilaisten kanoottien kiikkeryyttä vertailemalla ja keskustelemalla opiskelijaryhmän omakohtaisista havainnoista.

Kallistelu luonnollisesti edellyttää , että melotaan lantiosta rentona ja osataan tarvittavat tukivedot., soveltuvalla kalustolla aina eskimopyörähdykseen saakka. Sopiva kiikkeryyttä ja kaluston levottomuutta mittaava harjoitus on meloa 8-numeron muotoista rataa paikassa, jossa on melovan ryhmän kykyihin verrattuna vaativa ristiaallokko. Kalustoa kannattaa vaihdella harjoituksen aikana. Ristiaallokko syntyy kun isomman aukon suunnassa vyöryvään aallokkoon yhdistyy hieman toisesta suunnasta esimerkiksi pitkästä lahdesta tuleva aallokko. Ilmiö perustuu siihen, että aallokolla on taipumusta kääntyä ei pelkästään tuulen suunnan mukaan, vaan myös vesialueen muotojen mukaan. Ristiaallokkoa syntyy myös, kun tuulen suuntaan nähden vino äkkisyvä kallioranta lyö takasin sitä vasten vyöryvän aallokon.

Koulutuksessa kanoottien ketteryyttä voidaan opettaa vertailemalla eri kanootteja vaihtelemalla kalustoa opiskelijaryhmässä. Ketteryyseroja voidaan varsin luotettavasti mitata tekemällä normaalilla kaariveto edestä taakse ja takaa eteen yhdistelmällä esimerkiksi 5 vaakapyörähdystä ja mittaamalla aika kellolla. Toistuvien viiden pyörähdyksen sarjojen pieni hajonta samoilla meloja/kanootti yhdistelmillä kertoo jo melko luotettavia tuloksia. Periaatteessa tulosten luotettavuus voidaan tarkastaa varianssianalyysillä. Eliminoitaessa koehenkilön väsymisen vaikutusta tulokseen pitää suoritusten välillä pitää taukoa. Muutaman sekunnin maksimaalisesta suorituksesta lähes täydellinen palautuminen vaatii 10 min.


3.1.2. SKaL | Melonta |

3.1.2. Eri tarkoituksiin suunnitellut kanootit

Tätä teemaa voidaan hyvin opettaa pohdiskelemalla asioita sallivalla tavalla. Moralisoivaa opetus/oppimisilmapiiriä -... eihän kilpakajakilla voi/saa meloa III luokan koskessa tai avoinkkarihan täyttyy vedellä ja on jo II luokan koskessa... - pitäisi välttää. Tulevan melontaohjaajan/oppaan/kouluttajan arvokkain tieto eri kanoottien erilaisesta soveltuvuudesta eri tilanteisiin saattaa perustua juuri siihen, että on melottu väärällä kalustolla. Tämä on pakottanut tarkemmin pohtimaan näitä kysymyksiä.

Tämä aihealue saattaa oppimistilanteessa herättää myös monenlaisia intohimoja jopa fanatismia: voidaan jakautua monenlaisiin leireihin, kajakkimelojiin, c-melojiin, merimelojiin, koskimelojiin freestylemelojiin, kuntomelojiin jne. Kouluttaja voi yrittää vapautua liiallisesta puolueiden syntymisestä esittämällä seuraavan tyyppisiä repliikkejä jonkin melontamuodon kanoottityypin yhtä ominaisuutta fanaattisesti kannattavalle henkilölle: mitä varsinaisesti tarkoitat väitteilläsi. Minä en ainakaan ole varma ymmärränkö sinua oikein. Voisitko näyttää käytännössä tämän kanootin ominaisuuden merkityksen. - Tämä tyyppinen ohjaaminen vie toivottavasti ryhmää näkemään yli melontapuoluerajojen.

Omasta mielestäni todellinen melontamestari hallitsee ja sallii melontaa laidasta laitaan. Päinvastainen näkemys yhden alan virtuoosin ylevämmyydestä on toki sallittu.


3.1.2.1. SKaL | Melonta |

3.1.2.1. Merikajakit

Merikajakkien ominaisuuksia voidaan opettaa melomalla kalustoa vaihtelemalla erilaisissa tuuliolosuhteissa (ohjaaja ja opas tason kurssit). Jo opastasolla tulee käytännön harjoittelussa hakea mahdollisuuksia edes hieman päästä kokeilemaan merisurffausta. Samoin 8-numeron muotoisella radalla tapahtuva aallokkomelontaharjoitus sopii hyvin opaskurssin meriosuudelle.

Kajakin nopeus/kevytkulkuisuus erilaisella kuormituksella ja eri nopeuksilla voidaan mitata pulssimenetelmällä (ks. testaus). Hetkellinen huippunopeus voidaan mitata nopeusmittarilla. Mutu menetelmään on syytä suhtautua kriittisesti (ks. kohta testaus). Samaa koetta toistamalla saadaan tilastollinen aineisto. Mittauksen pieni hajonta samalla meloja/kajakki yhdistelmällä kertoo luotettavuudesta. Kalusto asetetaan järjestykseen keskiarvojen perusteella. Aineisto voidaan testata varianssianalyysillä. Tämän tyyppisen systemaattisen uuden tiedon luomisen soisi olevan osa tulevaisuudessa merimelontaoppaiden täydennyskoulutusta.

Huippunopeus voidaan mitata myös melomalla 10-20 s maksimivetoja (esimerkiksi vakiomatkalta mitataan aika eri kalusto/meloja yhdistelmillä. Kootaan tilastollinen aineisto ja lasketaan keskiarvot. Tulokset voidaan testata varianssianalyysillä. Yhdellä koehenkilöllä voi teettää vajaat 10 vetoa yhdellä kerralla, palautusaika vetojen välillä pitää olla 10 min luokkaa.


3.1.2.2. SKaL | Melonta |

3.1.2.2. Koski- ja jokikajakit

Opettaminen käy parhaiten helpohkossa I-II koskiluokassa, jossa koskimelonnan perustekniikoita hyväksikäyttäen (erilaiset käännökset virran saumoissa. z-ylitys, lossaus, surffaus, perän ja keulan upotukset harjoitellaan ja perehdytään kaluston ominaisuuksiin. Koskioppaalta on syytä edellyttää myös yleisopasta kehittyneempiä virtaavan veden peruskouluttajavalmiuksia kuin yleisoppaalta. Tämä koulutuksen painopiste voisi olla jopa tärkeämpi kuin ”riskikoskissa melskaaminen”. Näkemykseni on se, että koskiluokassa IV ja siitä ylöspäin on hyvin kyseenalaista järjestää ohjattua toimintaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vaativimmissa koskiluokissa melomista pitäisi rajoittaa. Näkökantani korostaa sitä, että hyvä koskimeloja pystyy vielä III luokan koskessa ottamaan vastuuta ohjattavista aika suuressa määrässä, mutta tästä ylöspäin mentäessä pitäisi ymmärtää, että hyväkään opas ei pysty asiakkailleen huonona hetkenä kummoista kuluttajan suojaa tarjoamaan.

Koskimelontaoppaan on ymmärrettävä, miten erityppisten koskikajakkien ominaisuudet muuttuvat vaikeimmissa koskiluokissa. Erityisen tärkeä seikka tässä mielessä on suurivetisten jokien jo III-IV luokan koskien virran paine, joka tekee lähes kaikista kajakeista jähmeitä ja suuntavakaita. Esimerkiksi jokiretkeilyssä ketterä 3,9 m Taifun (jokiretkeilykajakkien parhaimmistoa) muistuttaa vaikkapa Juutuanjoen tulvivassa Jäniskoskessa (IV+) kankeaa merikajakkia järviolosuhteissa.


3.1.2.3. SKaL | Melonta |

3.1.2.3. Kanadalaiskanootit

Kaluston luonnetta on parasta opettaa mahdollisimman laajan kirjon sekakalustolla vaihtelevissa melontaolosuhteissa. Kanadalaisiin perehdyttäessä vertailupohjaa antaa, jos käytettävissä on myös muutama kajakki melottiin sitten merellä tai koskessa. Koskitilanteessa vertailu ja erilaisten kaluston piirteiden ymmärtäminen on helpompaa, koska jo I-II luokan koskesta on löydettävissä erilaisia melontapaikkoja, joissa kalustoerot tulevat näkyviin. Merellä tai järven selällä suurin osa eroista tulee näkyviin sitä selvemmin, mitä kovempaa tuulee. Luonnollisesti kaluston matkanopeus ja ketteryyserot voidaan pääpiirteiltään selvittää aivan tyynessäkin.

Hiemankin vaativamman meri/järvi koulutuksen kannalta on hyvä muistaa, että aivan tavallisilla avoinkkareilla voi meloa myös isossa aallokossa. Siksi myös tätä on päästävä harjoittelemaan.


3.1.2.4. SKaL | Melonta |

3.1.2.4. Testaus

Tässä esitellyt testityyppiset vertailut ovat sopivaa käytännön koulutusta varsinkin oppaiden ja kouluttajien jatkokoulutustilaisuuksissa.


3.2. SKaL | Melonta |

3.2. Varusteet ja niiden pakkaaminen

Tämän aihealueen ”teoriaa” voidaan opettaa luokkahuoneolosuhteissa tarkastelemalla erilaisia varusteita ja keskustelemalla niistä, tuomalla esiin kunkin kurssilaisen omia kokemuksia ja opettajan kokemuksia. Opetustilannetta voidaan elävöittää näyttämällä esimerkiksi diakuvia tai videon pätkiä, jotka liittyvät varusteisiin. Pohjimmiltaan varusteteoriassa on kyse varusteiden fysikaalisista ominaisuuksista ennen muuta valmistusmateriaalien fysikaalisista ja kemiallisista ominaisuuksista ja varusteiden mekaanisista ominaisuuksista, jotka liittyvät niiden käyttöön. Urheiluvälineteollisuus edustaa tänä päivänä monessa mielessä materiaaliteknistä huippuosaamista. Tästä syystä myös retkeilyvälineitä koskevat alan lehdissä julkaistavat testit muuttuvat koko ajan enemmän teknistä tietoa sisältäväksi.

Käytännössä varusteasioita voidaan opettaa kokeilemalla erilaisia varusteita käytännössä.


3.2.1. SKaL | Melonta |

3.2.1. Melat

Melojen erilaisten ominaisuuksien opettaminen sujuu parhaiten käytännössä. Tärkeitä opetettavia asioita ovat melan oikea pituus eteenpäin melonnan kannalta sekä oikea pituus ja lavan muoto koskimelonnassa ohjausvetojen kannalta. Tieto ja ymmärrys meloista syvenee ohjaaja/opas/kouluttaja tasoilta edellytettävien yleisten retken ohjaaja/kouluttaja vaatimusten mukaisesti.


3.2.2. SKaL | Melonta |

3.2.2. Melontaliivit

Liivien käyttökelpoisuutta on paras opettaa erilaisilla käytännön kokeilla (eskimopyörähdysten vaivattomuus erilaisilla liiveillä, taskujen käyttökelpoisuus jne.). Samoin opas, koskiopas meriopas ja kouluttaja tasolla on hallittava liivien kelluttavuuden omatoiminen mittaaminen. Omatoiminen ainakin kelluttavuutta koskeva mittaamistaito vapauttaa tarvittaessa ihmettelemästä nuhraantuneita tuoteselosteita ja aprikoimasta jonkin liivin senhetkistä kelluttavuutta.


3.2.2.1. SKaL | Melonta |

3.2.2.1. 50N liivit


3.2.2.2. SKaL | Melonta |

3.2.2.2. Muut liivinormit


3.2.3. SKaL | Melonta |

3.2.3. Kypärät

Kypärän hyvien perusominaisuuksien: suojaa otsan eikä käänny takaraivolle, suojaa niskan ja korvantaukset, tietäminen kuuluu kaikille ohjaaja/opas/kouluttajatasoille. Tärkeää on opetuksessa korostaa kaularemmin ja pään koon säätämistä niin, että kypärä ei pääse luiskahtamaan takaraivolle.


3.2.4. SKaL | Melonta |

3.2.4. Märkä- ja kuivapuvut ja muut melontapukineet

Pukeutumisen perusasioiden opiskelu sujuu parhaiten kurssilla erilaisia melontapukineita vertailemalla ja arvioimalla niiden sopivuutta sekä käytännön harjoituksissa että keskustelemalla.


3.2.5. SKaL | Melonta |

3.2.5. Jalkineet

Tämän asian opettaminen sujuu parhaiten keskustelemalla kurssilaisten kanssa ja vaihtamalla kokemuksia sekä kokeilemalla erilaisia jalkineita. Koskimelonnassa kumisaappaiden turvariskin selvittämiseksi voidaan järjestää vaikkapa humoristinen uintikoe.


3.2.6. SKaL | Melonta |

3.2.6. Aukkopeitteet

Aukkopeitteiden ominaisuuksia on helpointa opettaa käytännössä melontaharjoituksissa vaihtelemalla aukkopeitteitä ja käymällä ryhmäkeskustelua kokemuksista. Ohjaaja kurssin käytännön osuuden 8 tunnin puitteissa aika luultavasti rajautuu tärkeämpiin teemoihin, mutta opas tasoilla tähänkin pitäisi ainakin kertauksena panostaa muutama minuutti.


3.2.7. SKaL | Melonta |

3.2.7. Kanoottiin kiinteästi liittyvät pääasiassa turvallisuutta lisäävät varusteet


3.2.7.1. SKaL | Melonta |

3.2.7.1. Kellukkeet

Kanootin kelluvuuteen ja kelluvuuden vaikutukseen kanootin tyhjennettävyyteen liittyvien asioiden opettaminen ja opiskelu sujuu parhaiten käytännössä erilaisia tekniikoita kokeilemalla 4.. Myös C2:n tyhjentämistä vedestä nostamalla tyhjänä ja lastattuna pitäisi kursseilla harjoitella, jotta nähdään tosi tilanteen vaativuus eli ymmärretään C2:n kaatumisriskin vaarat avoimella selällä.


3.2.7.2. SKaL | Melonta |

3.2.7.2. Tartuntakahvat keulassa ja perässä ja/tai kansinarut sekä melapidike

Tartuntakahvoihin ja kansiköysiin liittyviä asioita on luontevinta opettaa pelastusharjoittelun yhteydessä.


3.2.7.3. SKaL | Melonta |

3.2.7.3. Peräsinlaitteisto/peräevä

Peräsinlaitteiden ja peräevien toimintamekanismien opettamien sujuu parhaiten rantatilanteessa ohjaaja retken käytännön osuudessa. Käytännössä minimituntikehyksen 8 tunnin retken aikana asiaan ei varmasti ehditä kunnolla perehtyä. Joku ohjaajakurssilaisista voi antaa lyhyen esimerkkisuorituksen siitä, kuinka peräsinlaitteet ja evät pitää tarkastaa retkelle lähdettäessä. Opaskurssilla 24 käytännön tunnin aikana tähänkin asiaan on aikaa hieman enemmän perehtyä.


3.2.7.4. SKaL | Melonta |

3.2.7.4. Jalka- reisi- ja selkätuet

Tähän teemaan liittyvän osaamisen opettamine sujuu luontevimmin kanootin melontakelpoisuuden tarkastuksen yhteydessä.


3.2.8. SKaL | Melonta |

3.2.8. Muut ensisijaisesti melontaturvallisuuteen liittyvät varusteet

Näihin varusteisiin liittyvien asioiden opettamien sujuu parhaiten siinä melonnan käytännön tilanteessa, johon ne turvallisuutta lisäävänä tekijänä liittyvät. Näiden varusteiden käytön opettelua ja siihen liittyviä opetusvinkkejä käsitellään perusteellisemmin turvallisuus luvussa. Tässä varusteet vain esitellään lyhyehkösti teknisestä näkökulmasta.


3.2.8.1. SKaL | Melonta |

3.2.8.1. Tyhjennyspumppu


3.2.8.2. SKaL | Melonta |

3.2.8.2. Pilli tai muu äänimerkinantolaite


3.2.8.3. SKaL | Melonta |

3.2.8.3. Valkoinen valo


3.2.8.4. SKaL | Melonta |

3.2.8.4. Melakelluke

Melakellukkeen käytön opettelu sujuu luontevimmin pelastusharjoitusten yhteydessä. Harjoitus on hyvä järjestää niin, että erilaisten pelastusmenetelmien toimivuutta voidaan vertailla.


3.2.8.5. SKaL | Melonta |

3.2.8.5. Hinausvyö ja hinausköysi

Koskimelontatilanteessa hinausvyön ja köyden käytön opettelu sujuu luonnollisella tavalla, kun opetustilanteessa vain sovitaan, että kaatuneet, jotka joutuvat veden varaan hinataan rantaan. Yksi koulutettava ottaa uimarin, toinen kajakin köyden päähän ja kolmas melan köyden päähän. Merimelonnassa hinausköyden käyttö jää harjoittelutilanteessa helposti liian helpoksi: hinausta harjoitellaan tyynellä ja suojaisissa oloissa, kun tosi tarve ilmenee useimmiten aallokossa – hinaamista pitää siis harjoitella myös aallokossa.


3.2.8.6. SKaL | Melonta |

3.2.8.6. Heittoliina

Heittoliinan käytön opettaminen tapahtuu parhaiten käytännössä. Heittoharjoittelu kannattaa aloittaa maalla kiinteään maaliin. Seuraavaksi heitellään veteen paikallaan olevaa uimari kohti. Nämä harjoitukset sopivat hyvin ohjaajatasolle. Köyden heittäminen harjoitusmielessä tarkoituksellisesti koskessa uivalle kohteelle on opas- ja koskiopas kurssin asiaa.


3.2.8.7. SKaL | Melonta |

3.2.8.7. Hätäraketit tai soihdut

Toistaiseksi melontakursseilla ei voida käytännössä kouluttaa punaisien hätärakettien käyttöön,. koska hätäraketin ampuminen muuta kuin toisi tilanteessa on lain vastaista. Ainakin meriopas kursseilla pitäisi raketin ampumista kuitenkin kuivaharjoitella eli käytä laukaisuohjeet läpi.


3.2.8.8. SKaL | Melonta |

3.2.8.8. Kanootin paikkaustarvikkeet ja korjausvälineet

Melontaohjaajien/oppaiden/kouluttajien kurssituksessa ei voida lähteä siitä, että melontakurssit tarjoavat myös kanoottien korjaamiseen yms. huoltoon ja ylläpitoon liittyviä käden taitoja siinä määrässä, että niillä selviää erämaaolosuhteissa. Käden taitojen omaksuminen vie aikaa. Lyhytkursseilla näitä asioita oppisivat vain kaikkein kätevimmät, vaikka koko kurssin tuntimäärä uhrattaisiin korjaustekniikoiden opettamiseen. Tästä syystä seura/harrastustoimintaan liittyvillä kursseilla nämä asiat jäävät paremminkin muistilista tyyppiseksi teoriakoulutukseksi. Ilmastointiteipin käyttöä toki pitäisi kokeilla käytännössäkin. Huolto/korjausasiat pitää kuitenkin Opas/kouluttaja tasolla käsitellä siten, että tulevalle oppaalle/kouluttajalle jää selkeä käsitys, millaisia korjaustaitoja vaativat retket edellyttävät. Tämän tiedon varassa hän voi itse arvioida valmiutensa toimia ryhmän oppaana retkellä, jossa kanootin paikkaustarve on todennäköinen.

Tilanne on toinen alan ammatillisessa koulutuksessa. Eräoppaan ammattitutkintoon valmistavilla kursseilla, tai seikkailupainotteisilla liikunnanohjaajakursseilla pitäisi huomata, että käden taidoissa ei keskitytä vain eräperinteeseen, vaan opetetaan korjaamaan myös keskeisiä nykyaikaisia liikuntavälineitä puutteellisissa maasto-olosuhteissa.


3.2.9. SKaL | Melonta |

3.2.9. Muut melonnan turvaohjeessa luetellut varusteet

Kanoottiliiton eri tasoisten ohjaaja ja opaskurssien minimituntimäärien puitteissa ei juurikaan ehditä kiinnittämään huomiota naiden välineiden käytön taakse kätkeytyvään yleiseen retkeilytietoon ja taitoon, vaan nämä asiat jäävät väkisinkin taustalle ja niiden hallinta jää paljolta kurssilaisten omalle vastuulle, kun kursseilla keskitytään ensisijaisesti melontateemoihin. Joillakin esimerkkitilanteilla, vaikkapa ohjaajakurssilaisen antama näyte teemasta, mitä nuotion sytyttämisessä pitää ottaa huomioon – näistä asioista voidaan muistuttaa kurssilaisille. Tärkeä ensiapu teema on rajattu ohjaaja- ja opaskurssien tuntikehysten ulkopuolelle. Osaaminen sillä alueella näytetään voimassa olevalla SPR:n ea-kortilla. Luontomatkailun ammatillisessa koulutuksessa minimituntimääriä laajemmilla melonnan ohjaaja- ja opaskursseilla tulisi muistaa integroida tässä luvussa käsitellyt ja ammatillisilla kursseilla yleisesti laajasti käsitellyt teemat melontaan.


3.2.10. SKaL | Melonta |

3.2.10. Muut erityisesti melontaretkeilyyn liittyvät varusteet

Yleinen varustietous välittyy koulutustilanteissa parhaiten keskustelemalla erilaisista varusteista omakohtaisien kokemusten perusteella. Kurssin vetäjän kannattaa tiedostaa todellisen varustetietämyksen ja varusteilla snobbailun ero. Parasta antia varustekeskustelussa ovat autenttiset kuvaukset varusteen toiminnasta vaativissa olosuhteissa.


3.2.11. SKaL | Melonta |

3.2.11. Muu retkivarustus

Ohjaajatason päiväretken päivävarustuksen perustalta on oikeastaan turhaa käyttää aikaa useita vuorokausia kestävän retken varusteiden pohtimiseen. Siihen päiväretki ei luo edellytyksiä. Opaskoulutuksen käytännön osuus 24 h ja teoria 8 h yhteen liitettyinä muodostavat jo neljän päivän kokonaisuuden. Kurssi pitäisi vetää retken tyyppisesti ainakin osittain, jotta kouluttaja näkee opaskoulutettavien perusretkeilytaitojen tason myös yöleiri olosuhteissa. Leiritilanteissa kouluttajan kannattaa jakaa joillekin kurssilaisille tehtäväksi leiriytymisen organisointi.


4. SKaL | Melonta |

4. Melontaturvallisuus


4.1. SKaL | Melonta |

4.1. Yleistä

Nykyisin meneillään oleva erityisesti luontoliikuntaa koskeva liikuntakulttuurin muutos alkoi tai ainakin tuli näkyviin 1990-luvun puolivälissä varsin yhtäkkisenä ilmiönä. Niin vain kävi, että varsin lyhyessä aikavälissä ennen muuta viranomaistahot tai niitä lähellä olevat tahot jollakin tavalla huolestuivat asioiden sen hetkisestä tilasta ja ryhtyivät tietoisilla toimenpiteillä hakemaan muutosta. Muutoksen kärkiterminä oli ilman epäillystä turvallisuus ja siihen liittyvät mahdolliset puutteet.

Alkuvaiheen muutosagentteja olivat Kota ry, Lastensuojelun Keskusliitto (Seikkailuturvallisuusprojekti 1995-1997) ja Suomeen juuri noina aikoina rantautuva Outward Bound liike. Perinteisistä liikuntajärjestöistä ensimmäisenä mukaan lähtivät Suomen Kanoottiliitto ja Suomen Kiipeilyliitto. Viranomaistahoista ensimmäisenä oli mukana Merenkulkulaitos ja myöhemmin Kuluttajavirasto. Myös Opetusministeriö osoitti asian harrastusta rahoittamalla Seikkailukasvatus seminaareja (sisällöissä turvallisuus keskeisesti esillä) ja rahoittamalla SETLA (Seikkailun turvallisuuden ja laadun arviointi)hanketta.

Alalla pitkään toimineesta ( jokamies harrastajana, järjestötoiminnassa (Suomen Kanoottiliitto, Suomen Latu) ja luontomatkailun ammatillisessa toiminnassa (oma yritys alalla, opetustyö luontomatkailun ammatillisilla kursseilla) yhtäkkinen innostus tuntui kummalliselta: Mitä mätää on suomalaisessa kajakki- tai inkkarimelonnassa, jos Pohjois-Ruotsissa vaativissa kevättulvan olosuhteissa jäiseen veteen kuoli 8 nuorta kumilauttaonnettomuudessa (Rone-joen onnettomuus 1995) ja toisaalta maailman vaativimmaksi mainostetun jokimelontatapahtuman ACR:n (Kilpisjärveltä Tornioon vuosina 1983-2000 turvallisuusjärjestelyt toimivat niin hyvin, että koko kilpailun historian aikana ei tapahtunut onnettomuutta, joka uhrien kannalta olisi johtanut pysyviin seurauksiin. Pahimpia tapauksia koko kilpailun historiassa oli erään melojan peukalon halkeaminen sen jäätyä puristuksiin, tai pelastusmelojan hypotermia, josta siitäkin selvittiin ilman lääkärin apua tai erään osallistujan hyperventilaatio, joka ei johtunut tapahtuman vaativuudesta, vaan siitä että tällä henkilöllä oli taipumusta hyperventiloida. Huomiota on myös kiinnitettävä siihen, että kirjoituspöytien takana uudessa turvainnossa ACR:n pelastusjärjestelyjen varmasti kansainvälisestikin merkittävä kokemus lähes tulkoon sivuutettiin.

Turvallisuusinnostuksen kriittinen tarkastelu oli selvästi normatiivisesti arveluttavaa. Turvallisuus ja sen edistäminen oli välttämätön juttu – asian ylevyyttä ei saanut epäillä. Turvallisuudessa oli ilman muuta paljon parantamisen varaa ja nyt sitä ruvettiin parantamaan ja vauhdilla. Mitään ei painanut se, että turvallisuuden parantamiseen liittyvät vaatimukset eivät perustuneet minkäänlaiseen tilastoaineistoon luontoliikunnan vaarallisuudesta verrattuna muuhun liikuntaan tai tämän liikunnan selvästä muuttumisesta vaarallisemmaksi esimerkiksi kulttuurisen kaupunkilaistumisen edetessä. Suomessa ei ole vieläkään tilastoja, joista tällaisia asiapohjaisia analyysejä voisi tehdä. Luonnostaan kriittisesti asioihin suhtautuvan epäilyt kasvoivat entisestään, kun turvallisuus sanalla saatiin projekteja aikaan. Turvallisuudesta tuli myyntitermi ilman selvää näyttöä sen puutteesta. Myös vakuutusyhtiöiden kiinnostuksen herääminen aiheeseen tuntui ihmeelliseltä varsinkin, kun niiden edustajat eivät juurikaan suostuneet sanomaan ennakkoon mitään selväjärkisen konkreettista mahdollisista korvausvelvollisuuksista ns. uusissa riskilajeissa ja koko riskilajin käsitekin tuntui epämääräiseltä – oliko perinteinen liikuntamuoto melontakin muuttunut riskilajiksi ja kenen vallan käyttäjän oikeudella. On kumma, jos elinkeinon harjoittaja ei tunne epäilevää ihmetystä, jos hänen vakuutusturvansa ainoa selkeä asia on vakuutusmaksut.

Erilaisissa turvallisuuteen liittyvissä seminaareissa ja koulutustilaisuuksissa luotiin tyypillisesti eräänlaisella skenaario työskentelyllä uhkakuvia, mutta näiden uhkakuvien tilastollisen todennäköisyyden arviointi jäi varsin vähälle huomiolle. Usein jopa sanan todennäköisyys käyttö paljasti termin käyttäjien tietämättömyyden todennäköisyys käsitteen objektiivisesta (tilastoaineistoista pääteltävissä oleva todennäköisyys) ja subjektiivisesta (päätöksentekijän subjektiivisesti arvioima tapahtuman todennäköisyys) puolesta. Skenaarioissa tavallista sisältöä olivat jo mainittu Pohjois-Ruotsin Rone-joen (1995) kumilauttaonnettomuus ja myöhemmin Sveitsissä tapahtunut canyoning onnettomuus. Lopulta saatiin yksi osittain suomalainenkin case mietittäväksi, kun suomalaisia eräopaskurssilaisia kuoli Pohjois- Norjassa lumivyöryyn (olosuhteet olivat kotimaisen ammatissa toimimisen kannalta hyvin marginaaliset tai jopa täysin irrelevantit). Irrelevanttiutta voi perustella esimerkiksi sillä, että eräoppaan ammattitutkinnossa ei ole minkäänlaisia vaatimuksia, jotka motivoisivat kurssilla pidetyn tyyppistä onnettomuuteen johtanutta harjoitusta.

Pienemmät ja varmasti todelliset puutteellisten turvallisuusjärjestelyjen seurauksena syntyneet onnettomuudet (turhat rasitusvammat, revähtymät, luksaatiot, murtumat, haavat, palohaavat ja yksittäiset mielestäni aika harvinaiset kuolemantapaukset) jäivät turvallisuusinnon jalkoihin.

1990-luvun jälkipuoliskon ja vuosituhannen vaihteen turvallisuuskeskustelu on hyvä esimerkki skenaariotyöskentelyn huonoksi puoleksi todetusta vaarasta sortua vainoharhaisuuden kaltaiseen analyysiin: turvallisuuspuutteiden olemassa olo perustuu uhkakuvitelmiin, eikä realistiseen tilastolliseen näyttöön.

Turvallisuutta käsittelevissä esitelmissä seminaareissa ja alan koulutustilaisuuksissa vilahteli kyllä sana sallittu riski (ihmiseksi varttumisen olennaisena osana) ja melkein samassa yhteydessä saatettiin käsitellä jonkin kansainvälisen jättiyrityksen työturvallisuuden 0-toleranssi tavoitetta ja sen toteutumista. Miksi ei herätetty huomattavasti ponnekkaammin vertailevaa kysymystä siitä, että teollisessa organisaatiossa yhdestäkään työtapaturmasta ei ole mitään hyötyä, mutta luonnossa tapahtuvissa aktiviteeteissa vähältä piti tilanteet ja pienet onnettomuudetkin saattavat tehokkaasti opettaa ne kokeneille oikeaa omien rajojensa tajuamista ja tuottaa myös selviytymiskokemuksia. Tilaisuuksien yleisön puolelta varmaankin halukkuutta tällaiseen keskusteluun olisi ollut, koska jo varsin tavanomaisten aktiviteettien järjestämisessä käytännön etulinjan toimija kohtaa ristiriidan toiminnan positiivisten tulosten ja otetun riskin välillä. Jos esimerkiksi halutaan lähteä nuorisojoukon kanssa viikon melonta- hiihto- tai patikkaretkelle, josta ainakin seikkailukasvatukseen uskovien mielestä on hyötyä nuorten identiteetin rakentamisessa, niin mistä löytyy se rahoittajataho, jonka puitteissa ohjaajia on mukana niin suuri määrä, että kaikki jo voimassa olevat viranomaismääräykset toteutuvat ja katoaako tällaisella ohjaaja/ohjattava suhteella nuorten ja seikkailukasvatuksen näkökulmasta koko jutun mieli.

Vähälle huomiolle jäi myös se, millä moraalisella oikeudella aikuisten kansalaisten vapaaehtoinen aktiviteettiin osallistumien pitäisi olla turvallista Heikki Koiso-Kanttilan esitelmässä tätä perus kysymystä sentään käsiteltiin.(Koiso-Kanttilan esitelmä).

Välillä tuntui siltä että oltiin liikkeellä kansantalouden kokonaishyödyn ja ennen muuta kustannusten välttämisen näkökulmasta. Riittikö turvallisuusvaatimusten perusteluksi veronmaksajan maksamien terveydenhoitomenojen säästyminen ja vapaa-ajan tapaturmissa aiheutettujen työstä poissaolopäivien väheneminen. Mieleen nousi etsimättä yksilöstä lähteviä kysymyksiä: Mitä varten elämme, onko vapaa-aikakin systeemin kontrolloimaa. Onko ihanteena turvallinen harmiton, mutta työelämässä vammauttavan kilpaileva elämä, joka päättyy eutanasiaan ja toisaalta samaan aikaan alkoholiin ja tupakkaan liittyvät arvoketjut ovat sallittua erittäin suuria voittoja ja verokertymiä tuottavaa liiketoimintaa (tupakoinnissa heiluri tosin juuri tällä hetkellä heilahtaa kohti toista ääripäätä).

Eikö seikkailu- tai luontoliikunnan turvallisuus pitäisi myös yhteiskunnallisen tasapuolisuuden nimissä rinnastaa vuosittaisiin sallittuihin satoihin liikennekuolemiin ja kuolemaan johtaneisiin työtapaturmiin. Ylinopeudella ajaminen huonosti yhteiskunnan ylläpitämällä tiellä tai suojakypärän jättäminen hyllylle rakennustyömaalla tai viinan juonti pullokaupalla tuskin rakentaa kenenkään elämää, mutta aika vaarallinenkin seikkailu voi olla opiksi, jos siitä hengissä selvitään.

Aluksi esimerkiksi seikkailukasvatus seminaareissa tehtiin ainakin jonkinlainen ero lasten ja nuorten ja toisaalta aikuisten aktiviteetteihin. Jälkimmäisten aktiviteettien tarkastelu nähtiin enemmän liberalistisen vapauskäsityksen puitteissa (aikuinen voi päättää omasta riskinotostaan, kuinka vaaralliseen aktiviteettiin hän osallistuu, kunhan informaatio aktiviteetin vaaroista on oikeaa ja turvajärjestelyt alan käytäntöjen mukaisia). Myöhemmin uuden turvallisuuskulttuurin edettyä viranomaisten omasta aloitteestaan tuottamiin turvallisuusohjeisiin (Kuluttajaviraston ohje), eettinen ero alaikäisille järjestettyjen aktiviteettien ja täysi-ikäisille järjestettyjen aktiviteettien välillä hautautui taka-alalle. Systeemi näytti halunsa kontrolloida kansalaisia. Kansalaisiin kontrolli ulottuu kontrolloimalla toimintaa järjestäviä organisaatioita kuluttajansuojan nimissä.

Tämä näkyi esimerkiksi siinä, että työsuojelulainsäädäntöä tulkittiin suoraviivaisesti siten, että työnantajan työajalla järjestämissä seikkailuaktiviteeteissa pitää työsuojelulainsäädännön vaatimusten toteutua. Sellainen viranomaispuheenvuoro, että koko työsuojelulainsäädäntö on suunniteltu aivan toisenlaiseen tarpeeseen eikä taida oikein soveltua seikkailuaktiviteettien ohjenuoraksi taisi jäädä pitämättä.

Tässähän sinänsä ei ole mitään uutta onhan Roomalaiskatolisen Kirkonkin (systeemin) oppisisältöön kuulunut ajatus, että kristityn pelastuminen voi tapahtua vain kirkon jäsenenä. Koko Länsimaiden historia ja sen tuottama yhteiskunnallinen kehitys voidaan nähdä yksilön oikeuksien ja kontrolloivan systeemin (kirkon, valtion)oikeuksien kamppailuna.

Tästä kaikesta ei voi tulla kuin seuraavaan johtopäätökseen:

  1. Alkuperäinen huoli turvallisuudesta muuttuvassa liikuntakulttuurissa on sinänsä oikea ja asiallinen, mutta
  2. Kysymyksen herättämisen jälkeen syntyneissä normittamisprojekteissa (Lastensuojekun keskusliiton Seikkailuturvallisuus projekti 1995- 1997, Mono projekti, SETLA toiminta ja Kuluttajaviraston ponnistelut omalla tahollaan) on suurelta osalta oltu varsin kevein perustein liikkeellä. Mistään näistä hankkeista ei näy, että turvallisuuden käsite olisi edes yritetty ankkuroida edes saavutettavissa olevalta osata tieteelliseen tietoon.
  3. Mistään näistä edellisistä hankkeista ei voi löytää systemaattista analyysiä siitä, mitä luonnossa tapahtuvan liikuntapitoisen aktiviteetin turvallisuuskäsitteen pitäisi kattaa. Erityisesti siinä vaiheessa, kun liikunta-aktiviteetteja säätelevät turvallisuusnormit pääsevät uudessa muodossa viranomaisten ohjeiksi, olisi edellä otsikoidun analyysin pitänyt olla tehtynä.
  4. Edellä puutteeksi nähty käsitteen epäselvyys johtuu siitä että sorruttiin aika tavanomaiseen asiantuntemuksen puutteeseen – pyörää yritettiin keksiä uudelleen riittämättömällä asiantuntemuksella.
  5. Turvallisuuden parantamisessa on tietysti kyse turvallisuussuunnittelusta, joka tuottaa tuloksenaan turvallisuussuunnitelmia ja ohjeita ja näitä noudattamalla varsinaisessa toiminnassa pyritään paremman turvallisuustason saavuttamiseen. Näitä teemoja edellä luetelluissa yhteyksissä on viimeiset 10 vuotta käsitelty, mutta
  6. Tieteellisten suunnitteluun liittyvien oppien, työ- ja organisaatio psykologian ammattitaidon ja tieteellisen tiedon hyväksi käyttö on jäänyt hajanaiseksi ja satunnaiseksi.
Aion seuraavassa jonkun verran korjata tätä puutetta ja työstää systemaattista käsitystä siitä, mitä turvallisuus käsitteen ja turvallisuuteen liittyvän suunnittelun piiriin pitäisi rajata, kun käsitellään luonnossa tapahtuvia liikunta-aktiviteetteja.


4.1.1. SKaL | Melonta |

4.1.1. Luonnossa tapahtuvien liikunta-aktiviteettien turvallisuussuunnittelun perusteista

Aluksi esitän muutamia huomioita.

Turvallisuussuunnittelu – suunnitelma – ja sen noudattaminen voidaan hyvin käsittää informaatiosysteemiksi, jossa turvallisuuteen liittyviä tekijöitä kommunikoidaan suunnitteluvaiheessa suunnitelmaksi ja siitä edelleen ohjeeksi suunnitelman kattavan toiminnan toteuttamiseen. Informaatiojärjestelmien suunnitteluun liittyvä tieteellinen tieto ja käytännön osaaminen ovat siten relevantteja aiheen käsittelyssä.

Varsinainen turvallisuussuunnittelun kohde luontoaktiviteetti on lyhytkestoinen projektiorganisaatio (organisaatioteorian näkökulma), joka synnytetään muutamaksi tunniksi ja pisimmillään muutamaksi viikoksi. Pysyvä organisaatio, joka tuottaa näitä projekteja on siten käytännössä tekemisissä matriisiorganisaatioihin liittyvien kysymysten kanssa. Käytännössä Suomessa on vain vähän niin suuria luontomatkailun ohjelmapalveluiden tuottajaorganisaatioita, että edellä kuvattu tulee olennaisesti esiin.

Edellisestä seuraa kuitenkin se, että turvallisuussuunnittelun pitää koskea sekä pysyvää luontoaktiviteetteja tuottavaa organisaatiota, että yksittäistä aktiviteettia (projektia).

Pysyvän organisaation näkökulmasta kyse on aivan tavanomaisesta organisaation tehtävän suunnittelusta: kuinka organisaatio ratkaisee sen toimintoihin kuuluvan pysyvän turvallisuussuunnittelun ja suunnitelmien toteutuksen tarpeen. Valaistaan asiaa hieman käytännön esimerkillä: Kuinka melontaseura organisoi seuran kaluston (kelluntapukineiden, melojan, aukkopeitteiden, kanoottien) valvonnan siten, että rikkoutuneet varusteet siirtyvät vian ilmettyä välittömästi pois käytössä olevien varusteiden varastosta. Yleisesti kyse on luotettavuuden parantamisesta. Klassinen ja yksinkertainen keino tällä alueella on resurssien kahdentaminen, joka parantaa luotettavuutta todennäköisyyslaskennan kertolaskusäännön mukaisesti. Esimerkiksi, jos kajakin aukkopeitteen repeytymisen todennäköisyys jollakin melontaretkellä on 1/x, niin tilanteessa, jossa on käytössä vastaava vara-aukkopeite, on todennäköisyys sille, että molemmat aukkopeitteet ovat rikki (eli toimintaa haittaava riski toteutunut) 1/x2.

Varsinaisen aktiviteetin (eli projektiorganisaation) näkökulmasta kysymys on huomattavasti komplisoidumpi ja tämä johtuu luonnossa tapahtuvien liikunta-aktiviteettien poikkeuksellisesta luonteesta verrattuna tavanomaiseen projektiorganisaation tuotantoympäristöön. Kuluttajaviraston turvaohjeessa luontomatkailun ohjelmapalveluita pidetään palvelutuotteina samoin kuin muitakin palveluita. Tämä herättää kuitenkin ongelmallisia kysymyksiä, koska luonnossa tapahtuvan liikuntapalvelun tuottamisessa asiakas osallistuu omilla toimenpiteillään niin intensiivisesti palvelun sisällön tuottamiseen, että koko ajatus palvelun tuottaja – kuluttaja ajatuksen relevanssi voidaan kyseenalaistaa (laajemmin tässä on kyse siitä mahdollisesti harhasta, että markkinatalousyhteiskunnan pohjavirtaukseen kuuluu ajatus, että mikä tahansa ihmisten vuorovaikutukseen liittyvä asia on tuotteistettavissa, muutettavissa joko materiaali- tai immateriaalituotteeksi ja myytävissä markkinoilla tuotteena – varmaan kaikkea toki voidaan ainakin yrittää myydä markkinoilla – rakkauttakin yritetään myydä ja ostaa koko ajan, mutta on toinen asia missä määrässä kaikki mahdolliset vaihdannan kohteet voidaan määritellä tuotteina – tuoteideaan kuuluu jonkinlainen määriteltävyys. Muuten on aika turha puhua esimerkiksi tuoteturvallisuudesta, joka tietysti pitää pystyä tutkimaan myös etukäteen).

Asian problemaattisuutta voi lähestyä pohtimalla vaikkapa psykoterapiaan liittyvää kuluttajansuojaa – millä konkreettisilla mitattavissa olevilla mittareilla todettaan että terapeutti on tehnyt työnsä kunnolla tai turvallisesti, jos asiakas reklamoi. Myös psykoterapia on eräänlaista elämysteollisuutta eikä niinkään kaukana luontomatkailusta. Siinäkin sekä palvelun tarjoaja (terapeutti) että palvelun kuluttaja osallistuvat yhdessä voimakkaasti palvelun tuottamiseen. Otetaan toinen esimerkki toiselta alalta ravintolapalveluista. Suomalaisen elintarvikeketjun hygienia taso on normaalisti korkea ja valvonta tehokasta. Oletetaan, että ravintola- asiakas saa muutamien tuntien päästä aterian nautittuaan vatsataudin. Hänen epäilyksensä heräävät, oliko nautitussa ateriassa jotakin pilaantunutta. Hänellä on kuitti maksamastaan ja nauttimastaan ateriasta tallella. Mahatauti pahenee, hän menee terveyskeskukseen, asia tutkitaan ja taudin piirteet viittaavat ruokamyrkytykseen tai jopa mikrobi selvitetään. Kuluttaja kertoo epäilyksistään nauttimaansa ravintola ateriaa kohtaan. Terveystarkastaja hakee näytteet ravintolan keittiöstä, jos löytyy ruokamyrkytyksen aiheuttava mikrobi, niin asia on luonnollisesti selvä, jos ei löydy, voidaan tietysti edelleen epäillä, juuri sitä ruoka-aine erää, josta kyseinen ateria oli valmistettu jne. Olennaista tässä on se, että rajapinta palvelun kuluttajan ja palvelun tuottajan välillä on terävä. Tilanne muuttuisi aivan toisenlaiseksi, jos ravintola myisi asiakkaiden kokkikurssiaterioita, eli asiakkaat itse tulisivat ravintolan keittiöön valmistamaan oman ateriansa ravintolan ammattihenkilöstön opastuksella. On sanomattakin selvää, että vatsatautitapauksen vastuukysymysten selvittäminen tässä jälkimmäisessä tapauksessa on monisyisyydeltään aivan toista luokkaa. Suomen lainsäädännön yleisperiaate, jokainen vastaa ensisijaisesti omasta toiminnastaan tulisi jälkimmäisessä tapauksessa aivan toisessa laajuudessa esiin.

Luontomatkailun ohjelmapalvelussa tyypillinen tilanne on vielä edellä selostettua osallistuvaa ruokapalvelua monimutkaisempi koska siellä voi toteutua monta asiakkaan voimaperäistä osallistumista edellyttävää aktiviteettia samanaikaisesti rinnakkain tai ajallisesti peräkkäin. Lisäksi monissa aktiviteeteissa asiakkaiden yhteistoiminnalla onnistumisen kannalta on suuri merkitys. Nimenomaan ryhmätoimintaa edellyttävä osallistuminen on sitä, mitä tämän päivä ohjelmapalveluyrittäjiltä kysytään. Lisäksi ympäröivä luonto aiheuttaa tilanteeseen koko ajan häiriöitä aivan toisella tavalla kuin kokkikurssin keittiöympäristö.

Edellisen perusteella on syytä kysellä, niitä perusteita, joilla aktiviteettikohtainen turvallisuussuunnittelu lepää.

Työn- ja organisaatiopsykologian maailmasta tulee etsimättä mieleen, että Luotomatkailun ohjelmapalvelun (aktiviteetin) projektiorganisaatio on sosiotekninen systeemi, jossa asiakas on osa organisaatiota (systeemiä).

Systeemi ja sen ympäristö koostuu muutamista osista:

  1. Ympäröivä luonto, kokonaisuuden kannalta keskeinen komponentti. Tuottaa omalla logiikallaan sen arvaamattomuuden ja ennustamattomuuden, johon koko tuotteen sisällön elämyksellinen viehätys suurelta osalta perustuu. Samalla tämä arvaamattomuus ja ennustamattomuus on turvallisuusriski. ( Luonnontieteen näkökulmasta luonto on tietysti säännöllisesti käyttäytyvä systeemi, mutta luonnossa tapahtuvat aktiviteetit ovat aidoimmillaan ainutkertaisia eli niitä ei toteuteta valmiilla radalla, jossa säännönmukaisuus tiedettään etukäteen (niin kuin huvipuiston laitteet tai yläköysi seikkailurata). Ei viikon melonta tai patikkavaelluksen reittiä tunneta etukäteen samalla tavalla kuin huvipuiston vuoristorata. (Jos joku kirjoituspöydän takaa asiaa tarkasteleva ajattelee, että pitäisi tuntea, niin se on faktisesti samaa kuin halu kieltää retkeily.) Tästä tuntemattomuudesta seuraa arvaamattomuus. Jännitykseen liittyvät elämykselliset elementit ovat osittaista luonnon arvaamattomuuden hallintaa. Täydellinen hallinta johtaa siihen, että aito jännittävyys katoaa. Liian vähäinen hallinta johtaa tapaturmiin ja muunlaisiin onnettomuuksiin. Esimerkkinä voi ajatella vaikka perinteisen tyylin maastohiihtoa rinnekoneella tehdyllä maantien levyisellä koneladulla, moottorikelkalla tehdyllä koneladulla, hiihdetyllä ladulla tai umpihangessa.
  2. Palvelun tuottamiseen osallistuvat asiakkaat. Asiakkaat muodostavat toisen arvaamattoman ja ennustamattoman osan toimintaympäristöä. Kokonaispersoonana käyttäytyvä ihminen on niin kompleksinen, että hänen kokonaiskäyttäytymisensä on vai osittain ennustettavissa eli ihminen on itseohjaava. Hän käyttäytyy mitä suurimmassa määrin häntä sisältä päin ohjaavien periaatteiden mukaan ja siksi ulkoa päin tarkasteltaessa ennustamattomasti ja vain osittain häntä ulkoapäin ehdollistavien voimien vaikutuksesta ulkoa päin katsottuna ennustettavasti. Ei psykologisen tiedon eikä arkikokemuksen perusteella voida kuvitella, että nopeasti organisoitu luontomatkailun ohjelmapalvelua kuluttava ryhmä olisi ennustettavasti hallittavissa ohjeistuksella ja ohjeistukseen liittyvillä palkinnoilla ja rangaistuksilla. Pitkälle vastuuroolitetussa työtilanteessa ihminen voidaan saada käyttäytymään ehdollistetun kaavan mukaisesti varsin pitkälle, mutta ohjelmapalvelun kuluttaja on mitä suurimmassa määrässä vapaa itseohjaava ihminen, joka on tullut tilanteeseen kenties juuri vapautumaan ahdistavista roolikäyttäytymisen muodoista. Kuitenkin hän osaltaan osallistumisellaan tuottaa palvelun. Ei ole harvinaista, että aikuiset pitkälle koulutetut ohjelmapalvelun kuluttajat mieltävät oppaan ohjeet rikottaviksi.
  3. Aktiviteetin tuottamiseen tarvittava tekninen systeemi. Tämä järjestelmä osaltaan tuottaa edellytykset sille, että aktiviteetti pysyy riittävästi hallinnassa. Tämä osajärjestelmä käsittää kaikki ne tekniset apuneuvot: varusteet, työkalut, liikuntavälineet, kommunikaatiovälineet, joiden avulla sekä vastuussa oleva opas että osallistujat hallitsevat tilannetta. Kulttuurimme teknisen luonteen ilmenemisestä myös tällä alueella puhuu se, että turvaohjeistuksessa tämän osasysteemin tekijät ylikorostuvat. Kulttuurimme on mitä suurimmassa määrin luonnontieteellis-tekniselle rationaliteetille perustuva. Osaamme suunnitella ja puhua tekniikasta, niinpä siis suunnittelemme ja puhumme siihen liittyvistä asioista. Tähän systeemiin kuuluvat asiat ovat konkreettisia meille, ne voidaan luetella ohjeissa ja puutteet voidaan konkreettisesti havaita. Pahimmillaan tekniikka korosteisuus johtaa riittävän varieteetin lain (viite) näkökulmasta erittäin vaaralliseen tilanteeseen. Teknisten välineiden hallinta vie ohjaajien ja oppaiden psykofyysisestä kapasiteetista liian suuren osan. Luultavasti kaikki jotakin retkeilymuotoa pitkälle harrastaneet ovat tunnistaneet useita kertoja saman lajin harrastajan, jolla on paljon teknisiä apuvälineitä mukana. Hän puhuu niistä ja arvostaa niitä. Teknisessä lajissa henkilö muistuttaa joulukuusta. Kaikesta tekniikasta huolimatta tai paremminkin juuri sen vuoksi häneltä saattaa puuttua lajiin liittyviä perustaitoja. Tämän tyyppinen henkilö oppaana on arveluttavan vaarallinen. Turvanormistot pitää luoda sellaisiksi, että ne eivät ainakaan rohkaise tämän tyyppistä teknisten välineiden vaarallista ylikorostumista.
  4. Aktiviteetin tuottamiseen tarvittava sosiaalinen systeemi. Tämä on se lyhytkestoinen projektiorganisaatio, jonka toiminnan järjestäjä luo yhdessä asiakkaiden kanssa. Tähän järjestelmään kuuluvat myös myyntiponnistelut ja niiden aikana asiakkaalle välitetty informaatio aktiviteetin sisällöllisestä luonteesta. Tämän organisaation erityispiirre on siis se, että se on projektiorganisaatio joka on voimassa muutamista tunneista muutamiin päiviin ja sen "työntekijöistä" "90%" on uusia (=asiakkaat) ja silti pienessä ajassa pitäisi saada valmista aikaan kenties monessa mielessä riskeiltään nykyajan tehdasta vaarallisemmassa ympäristössä. Tämä osa sisältää osanaan sen informaatiosysteemin, joka mahdollistaa koordinoivan kommunikoinnin.
  5. Edellisten osasysteemien vuorovaikutukseen liittyvä informaatiosysteemi (=projektiorganisaation tuki). Kaikki ohjaaminen edellyttää informaatiota. Jotta luonnossa tapahtuvan liikunta- aktiviteetin asiakkaat ja ohjaajat pystyvät koordinoituun toimintaan tarvitaan informaatiota. Informaatiojärjestelmä auttaa toteuttamaan sen aktiviteetin, jonka asiakkaat ovat ostaneet ja sillä tavalla että, toteutunut aktiviteetti vastaa riittävästi mielikuvia siitä, mitä oli tilattu. Tässäkin on muistettava, että luontomatkailutuotteen toleranssit ovat tosi väljät verrattuna teollisuuteen. Esimerkiksi melontaretkellä asiakkaan käteensä saama rakko ei ole reklamaation peruste tai merkki laiminlyönneistä turvallisuusjärjestelyissä. Informaatiojärjestelmä ulottuu myös aktiviteettien toteuttajan pysyvään organisaatioon ja sen ulkopuolellekin jopa viranomaisiin saakka. Koska luonnossa toteutettavat liikunta-aktiviteetit eivät ole standardeja, vaan jo hyvin karkealla mittaustarkkuudella rakenteellisesti saman aktiviteetin eri toteutukset eroavat toisistaan (eri sää, eri asiakkaat, eri oppaat, eri vuodenaika jne.), niin pitää huomata se, että informaatiojärjestelmä antaa aktiviteetista ylisystematisoidun kuvan. Informaatiojärjestelmään sisältyvä aktiviteetin kuvaus kuvaa luonnollisesti vain yleisiä piirteitä – tarkasti ottaen vain niistä voidaan tallettaa informaatiota dokumenttiin. Se mitä oikeasti tapahtuu jää vain aktiviteetissa mukana olleiden mielikuvien varaan. Suuri ero yksittäisen aktiviteetin ja siihen liittyvän yleisen kuvauksen välillä on luonnossa tapahtuville liikunta-aktiviteeteille ominainen piirre. Mitä pidempikestoisesta aktiviteetista on kyse, sitä voimakkaammin tämä ilmiö korostuu. Tässä suhteessa ero teollisuuteen on olennainen. Siellä laatu- ja tehokkuus ajattelu pyrkii kehittämään menetelmiä, joilla toteutuneen ja sen mallin ero saataisiin yleensä hyvin pieneksi ja sillä tavalla hallintaan. Tämän teollisuuden ja luontomatkailun eron oivaltaminen on hyvin olennaista. Suurin osa kaikesta vaihdannasta (kaupankäynnistä) tapahtuu enemmän tai vähemmän teollisen kulttuurin luoman ihannemallin mukaisesti (mitä paremmin tuotekuvaukset vastaavat toteutumaa, niin sitä parempi). Silloin luonnossa tapahtuvan liikunta-aktiviteetin järjestäjän on tarkkaan mietittävä, kuinka tarkkaan hän aktiviteettinsa määrittelee (kuvaa). Tuotekuvaus, jonka tarkkuustaso on suurempi kuin se, millä tasolla toiminnan toteuttaja pystyy aktiviteetin vakiomuotoisena toistamaan on toiminnan toteuttajan kannalta vaarallinen. Se luo väärän mielikuvan, että toteuttaja ei osaa asiaansa, vaikka kyse on koko toiminnan luonteesta johtuvasta samankin tuotemallin mukaisen tuotteen yksittäisten toteutusten suuresta hajonnasta. Liiallinen ennakkodokumentaatio tuotteen sisällöstä johtaa harhaan. Siihen ei aktiviteetin järjestäjä saa oma turvallisuutensa vuoksi sortua, vaikka asiakas tai viranomaiset painostaisivat. Liian tarkan tuotemäärittelyn aiheuttama poikkeama on toiminnan toteuttajan kannalta huono asia, se voi johtaa reklamaatioon tai se voidaan tulkita virheeksi, joka aiheutti jonkin turvallisuusriskin toteutumisen. Yksinkertainen esimerkki tästä asiasta on aikataulun ja tuotesisällön liittyminen toisiinsa. Aktiviteetista vastuussa olevalla pitää olla sovitun kaupan puitteissa mahdollisuus tarvittaessa joustaa joko sisällöstä tai aikataulusta tai molemmista. Asiakas tilaa kahden aktiviteetin tuotteen. Aktiviteetit ovat köysilaskeutuminen ja jokimelonta (koskiluokka I). Asiakkaan olennainen vaatimus on kiinteä aikaraja aktiviteetin päätymiselle. Tässä tilanteessa toiminnan toteuttajan pitää jo kaupankäyntitilanteessa vaatia mahdollisuus supistaa tuotetta tarvittaessa niin, että päätösajankohta vaatimus täyttyy. Ryhmäkohtaiset läpimenoajat jostakin aktiviteetista vaihtelevat jopa satoja prosentteja. Jos joustomahdollisuus ei ole ennakolta selvä, niin pyrkimys aikataulussa pysymiseen luo painetta aktiviteettien kiireiseen toteuttamiseen ja lisää turvallisuusriskiä.
Jo tämä perusteella pitäisi edellä määriteltyä sisältöä teoriassa ja käytännössä ymmärtävälle olla selvää, että eivät sen paremmin teollisesta tuotantoympäristöstämme lainattavissa olevat mallit tai käytäntö, tai teoriat tai lait ole suoraviivaisesti sovellettavissa luonnossa tapahtuvien liikunta-aktiviteettien turvallisuus kysymysten normittamiseen. Tämä näyttäisi ainakin välillä häiritsevässä määrässä unohtuneen, luontomatkailuun liittyvien palveluiden normittamisinnossa.

Edellä hahmotellun perusteella ilmenevät kysymykset ovat niin perustavia että on syytä kysyä voidaanko luonnossa tapahtuvaa aktiviteettia käsitteellistää edellä kuvatuilla paljon säädellymmässä tuotannollisessa toiminnassa käytetyillä käsitteillä.

Pohditaan asiaa vielä hieman.

Suunnittelutilanteita tarkastelevassa systeemiteoriassa voidaan nähdä kolme aivan erilaisiin lähtökohtiin perustuvaa lähtökohtaa:
  1. Kova systeemilähestymistapa

    Tämä on kulttuurissamme tavallinen tapa systeemin ja järjestelmä käsitteiden avulla ottaa hallintaan joitakin asioita. Valta osa kaikessa koulutuksessa vastaan tulevista systeemikäsitteistä ja niihin liittyvistä systeemikuvauksista (tyypillisesti laatikoita ja niiden välisiä nuolia) on tätä tyyppiä. Teknisissä sovelluksissa tämä systeemiteoreettinen näkökulma on ollut erittäin menestyksellinen. Varmaankin lähes kaikki monimutkaiset tekniset järjestelmät ovat nykyisin saaneet muotonsa tämän lähtökohdan ihanteiden mukaisella tavalla. Tälle systeemilähestymistavalle on tyypillistä kaksi perusasiaa. Se ei näe suunnittelun kohdetta arvosidonnaisena ja siten vallankäyttöön liittyvänä kohteena vaan neutraalina. Sekä suunniteltavan systeemin asiasisällön että siihen kytkeytyvien arvopäämäärien ajatellaan tulevan ratkaistuksi vain analysoimalla lisää todellisuutta. Eli tämä lähtökohta on sekä tosiasioiden että arvojen näkökulmasta realismiin ja objektiivisuuteen luottava. Ei tarvitse kuin vähän tutkia luontoliikunnan turvallisuuskeskustelun tuloksena syntyneitä normeja, niin huomaa että tämä lähtökohta on niissä ylikorostunut. Kuinka paljon esimerkiksi kansallisessa melonnan turvallisuusohjeessa käsitellään teknistä turvallisuutta esimerkiksi luettelemalla monen tyyppisiä välineitä eri käyttötarkoituksiin ja kuinka ei tekniseen systeemiin liittyvä turvallisuus kuitataan pääasiassa yhdellä sinänsä erittäin tärkeällä käsitemäärittelyllä melontatilanne. Eli pääasiassa teknistä osasysteemiä normitetaan teknisestä näkökulmasta. Muut Edellä luetellut 4 osasysteemiä: ympäröivä luonto, asiakkaat, toiminnan toteuttava sosiaalinen systeemi ja koordinaatiomahdollisuuden välttämätön muuta ei riittävä syy: informaatiosysteemi jäävät vähälle tarkastelulle.

    Tähän teemaanhan olen jo yllä viitannut muutamissa kohdissa. Teknistä näkökulman ylikorostumista edustaa esimerkiksi se, että aivan toisenlaisessa ympäristössä kehitetty lainsäädäntö (työsuojelu, tuoteturvallisuus) siirretään samoilla tulkinnoilla luontoliikunnan todellisuuteen, vaikka tämä todellisuus on aivan toisen tyyppinen kuin se ympäristö, missä normit on kehitetty. Tieteellisessä systeemiteoreettisessa tutkimuksessa ja siitä lähtevässä keskustelussa on moneen kertaan huomattu kuinka se menestys, jota kova systeemiteoreettinen ajattelutapa on pystynyt tarjoamaan lähtökohdiltaan teknisten systeemien kehittämisessä ei olekaan jatkunut kun lähestymistapaa on yritetty soveltaa järjestelmiin, joissa sosiaalisen todellisuuden suunnittelu on olennainen osa. (viite)

    Toisaalta kovaan systeeminäkökulmaan perustuvaa tähän mennessä toteutunutta turvallisuustyötä luontoliikunnan alueella voidaan kritisoida myös kovan lähestymistavan sisältä päin. Lähtökohdan perus olettamus ongelmiin kohdattaessa on siis se, että ongelmat johtuvat siitä, että objektiivinen todellisuus tunnetaan liian huonosti. Eteenpäin on mahdollista päästä jatkamalla analyysiä ja selvittämällä todellisuuden luonne paremmin. Missä on selvitetty luonnossa tapahtuvien liikunta-aktiviteettien luonnetta siten, että voidaan perustella edellä kuvattu tapa tuottaa teknisiä turvallisuusnormeja yksinkertaisesti siirtämällä normeja toisen tyyppiseltä toiminnan alueelta uudelle alueelle. Eikö luonnossa tapahtuviin liikunta- aktiviteetteihin liittyvän asiallisen tapaturmatilaston puute ole kärkiesimerkki siitä, että myös kovan systeeminäkökulman mukainen turvallisuusnormien kehittely on ollut varsin pintapuolista. Tosiasiaperusteisen nykytilanteen vaarallisuuden (turvallisuusriskin) selvittäminen on huomattavasti yksinkertaisempi tehtävä, kun päästä johonkin toimivaan käsitykseen luonnossa tuotettujen liikuntaan liittyvien aktiviteettien suhteesta erilaisiin arvoihin.
  2. Pehmeä systeemilähestymistapa

    Myös tätä systeemilähestymistapaa käytetään kulttuurissamme monissa yhteyksissä. Tämä lähestymistapa on tosiasioiden näkökulmasta realistinen, mutta arvonäkökulmasta idealistinen. Arvoidealismi pehmeässä systeemilähestymistavassa tarkoittaa eräänlaista konsensus lähtökohtaa. Suunnittelutilanteeseen osallistuvien eri intressien oletetaan olevan arvoiltaan erilaisia eli olevan alkutilanteessa ristiriitaisessa tilanteessa. Arvonmuodostuksen oletetaan kuitenkin olevan idealistista eli arvot eivät heijastu mistään objektiivisesta, vaan ovat jokaisen ihmisen omia käsityksiä, joita hän voi ajattelun avulla muuttaa. Niinpä tässä lähestymistavassa uskotaan siihen että alun perin ristiriitainen tilanne muuttuu yhteisymmärrykseksi eli osapuolien arvot muuttuvat kohti yhteisymmärrystä, kun kehitysprosessissa tarpeeksi kauan keskustellaan. Arki elämän kielellä tämä ajattelutapa on me henki ajattelua. Luontoliikunnan turvallisuuskeskustelussa esimerkiksi Kuluttajaviraston turvallisuusohjeen lausuntokierros kesällä 2002 edustaa tätä ajattelua. Jokainen voi itse ajatella toteutuuko erilaisten näkökulmien esille tulo ja arvojen kehittyminen kohti toisiaan riittävästi, kun lausuntopyyntö tulee eri intresseille kesäkuun puolivälin paikkeilla keskellä lomakautta ja lausumisaikaa on kesäkuun loppuun asti. Turvaohjeen valmisteluun osallistuvien tahojen luettelo kertoo myös omalla tavallaan eri näkökulmien huomioon ottamisesta.

    Toisena esimerkkinä voi mainita luontoliikunnan turvallisuusstandardi hankkeen. Tämä hanke ilmeisesti hautautui hiljaisuudessa, kun hankkeen toteuttajat huomasivat, että SFS hyväksyy uusia standardeja konsensus pohjalta. Eli standardi on pystyttävä kirjoittamaan sillä tavalla, että kukaan lausunnon antaja ei kritiikillään sitä kiistä. SFS:n käytäntö siis edustaa tässä todellista pehmeää systeemilähestymistapaa ja se ilmeisesti torjui yhden luontomatkailun ja luonnossa liikunnan alueelle liittyvän normiston syntymisen.
  3. Dialektinen systeemilähestymistapa

    Tämän systeemilähestymistavan voi nähdä eräänlaisena yhdistelmänä edellisistä, vaikka samalla on todettava että tämä yhdistelmänäkökulma ei oikein avaa dialektisen lähestymistavan syvintä olemusta. Tämän näkökulman mukaan todellisuuden piirteillä sekä tosiasioilla että arvoilla on objektiivinen tajuavan subjektin tajunnan ulkopuoleinen perusta. Todellisuutta havainnoitaessa esiin tulevilla ristiriidoilla voi siten olla objektiivinen perusta. Ristiriitaisuudet, jotka siis pääsääntöisesti johtuvat erilaisista arvoista (Tapaus, jossa ristiriita johtuu erilaisista tosiasiauskomuksista on huomattavasti triviaalimpi, koska tässä tapauksessa täytyy vain selvittää kumman osapuolen todellisuuskäsitys on paremmin todellisuutta vastaava ja tässä asiassa ihmiskunta erityisesti tiede on ollut huomattavasti menestyksellisempi kuin arvoihin liittyvissä kehittämispohdinnoissa. Kovan systeemilähestymistavan yhteydessä olen jo käsitellyt tätä aihetta.)

    Tästä lähtökohdasta katsottuna turvallisuuskulttuuri, voi olla julmaa vallankäyttöä, jos joku viranomaistaho tai muu taho, jolla on tilanteessa paljon valtaa sanelee turvallisuusnormit ja se sosiaalinen prosessi, jossa sanelu tapahtuu on naamioitu kovan systeeminäkökulman mukaiseksi suunnitteluprosessiksi. Ainakin joiltakin osin Kuluttajaviraston ohje käy tästä esimerkkinä. Jos näin ei ole, niin silloin pitäisi voida osoittaa, että ohjeessa on otettu huomioon esimerkiksi käyttäytymishäiriöisten erityisryhmien useita vuorokausia kestävä maastoliikunta esimerkiksi melontaretki tai patikkaretki. Käytännössä lienee niin, että jokainen tämän tyyppistä nuorisotyötä tekevä tietää toimivansa todella liian suuressa määrässä "omalla vastuulla". Toimintaan käytettävissä olevat rahat ovat yksinkertaisesti niin vähäisiä, että rahapulan takia turvallisuudessa on aina huomautettavaa. Silti toiminnan hyödyt nähdään niin suuriksi, että toimintaa harjoitetaan eikä pitäydytä byrokraattisessa ohjeiden myötäilyssä. Juuri tämä ristiriita, joka dialektisesta lähtökohdasta katsottuna on siis objektiivinen: turvallisuus ja riskinotto (useampipäiväsien retken toteuttaminen) ovat ristiriidassa toistensa suhteessa monella tavalla: Esimerkiksi taloudellisten resurssien niukkuus johtaa vähäisellä miehityksellä toimimiseen, joka saattaa vahingon sattuessa toiminnan toteuttajat helposti kyseenalaiseen valoon turvallisuuden näkökulmasta. Toisaalta tosiasia on kuitenkin se, että useampipäiväisillä retkillä ohjaajia on tyypillisesti vähän taloudellisista syistä. Ympäröivä yhteiskunta siis vaatii pahimmillaan turvallista toimintaa, jota annetulla budjetilla ei voi toteuttaa. Lievemmässä tapauksessa toiminnan toteuttajat näkevät kasvatukselliset hyödyt niin suuriksi, että toimivat, vaikka tietävät resurssipulan johtavan turvallisuusnäkökulmasta vajaaseen resursointiin.

    Tämän tyyppisiä retkiä järjestävät ovat varmaan osittain taipuvaisia hyväksymään tämän tilanteen myös siksi, että runsas resursointi = tehokas valvonta ja kontrolli, jotta turvallisuus säilyy on sinällään helposti ristiriidassa seikkailukasvatuksellisten tavoitteiden toteutumisen kanssa.

    Objektiivinen ristiriita turvallisuuden (turvallisuutta vaarantavan riskin toteutumistodennäköisyys=0) ja ihmiseksi kehittymiseen liittyvän hyväksyttävän riskin välillä liittyy ihmislajin lajityypilliseen piirteeseen oppimiseen. Ihminen on ennen muuta oppiva. Ihmisen varttuminen lapsesta aikuiseksi kestää kauan, koska kehittyminen perustuu jokaisen yksilön oppimiseen eikä valmiiden automaattisten toimintakaavojen (vaistojen) käyttöönottoon. Oppiminen sisältää aina epäonnistumisen mahdollisuuden (muutenhan ei olisi kyse oppimisesta, vaan ennakolta varmasta toimintakaavasta). Osa tästä oppimisesta on sellaista, jota ei mitenkään voida tehdä ulkoa päin turvalliseksi eli oppimisprosessia ei voida ohjelmoida ennalta tunnetuiksi askeleiksi. Kaikkein olennaisimmin tämä pitäisi huomata lausahduksesta vain minä voin tulla minäksi – on kyse ainutkertaisesta prosessista, jota ei voida ulkoa päin ennustaa ja ohjelmoida. Ainakin siinä määrässä kuin luontoliikunta- aktiviteeteissa läsnä oleva oppimismahdollisuus liittyy jokaisen omaan sisäiseen oppimisprosessiin, on toiminta riskialtista. – Käsittääkseni vakavasti otettavassa seikkailukasvatuksessa on juuri tästä kyse eivätkä kai melontaseuroissa melontaa harrastavat tai vain itsekseen melovatkaan rinnasta melonnasta saamaansa tyydytystä huvipuiston riskittömistä laitteista saataviin elämyksiin. Käsittääkseni myöskin yritykset, jotka maksavat henkilökunnalleen tai asiakkailleen järjestetyistä luontoon liittyvistä liikunnallisista ohjelmapalveluista tavoittelevat rahoilleen aivan toisen tyyppistä vastinetta, mitä huvipuiston laitteet tarjoavat. Liikunnallisissa luontoelämyksissä asiakas on aina aktiivinen toimija, joka oppii koko ajan ja oppiminen on lähes sama asia kuin riskinotto.
Kriittinen suhtautumiseni 1990-luvulla alkaneeseen turvallisuuskeskusteluun ei tarkoita sitä, että pitäisin teemaa jotenkin vähämerkityksisenä tai turvallisuusvaatimusta ylikorostuneena arvona. Kritiikkini ydin on siinä, että turvallisuuskäytäntöjä ei voida lainata muualta eikä niitä voida juurikaan parantaa ylhäältä päin vallankäytöstä lähtevällä säätelyllä, vaan ne on luotava siitä todellisuudesta, jossa toimitaan. Jos sisältä päin rakentamisen periaatetta ei kunnioiteta riittävästi, niin arvioin sen johtavan kaksijakoiseen turvallisuuskulttuuriin – turvallisuusnormien kirjaimen noudattaminen ja varsinainen turvallisuus ovat kaksi eri asiaa.

Luonnossa tapahtuvien liikunnallisten aktiviteettien turvallisuuden perusteiden pohtiminen ansaitsisi tärkeytensä vuoksi kunnollisen panostuksen, johon tässä ei ole mahdollisuutta. Toivon jo edellä sanotun kuitenkin antavan osalle tämän oppimateriaalin käyttäjistä aineksia omakohtaisiin pohdintoihin – näiden asioiden opettamisen kanssa tekemisissä oleville näkisin esittämieni pohdintojen jatkamisesta olevan arvoa. Toivottavasti keskeinen havaintoni siitä, että teollisen kulttuurin ennen muuta työturvallisuus ja tuoteturvallisuus lainsäädännössä ilmenevän turvallisuuskulttuurin siirtämien luontoliikunta-aktiviteetteihin ei ole mitenkään ongelmaton ja suoraviivainen toimenpide – tähän mennessä on oltu tässä mielessä liikkeellä aivan liian vähäisillä eväillä.

Lähinnä itsekseen melovan jokamiesmelojan (ei organisoi retkiä edes kaverilleen, vaan meloo aika organisoitumattomissa ryhmissä) tervettä mieltä edustaa se, että hän ajattelee edellisten pohdintojeni olevan lähes turhan aikaista pyörittelyä – kenties osoitus melontataidon puutteesta. Tavallisen Masan ja Lissun melontaturvallisuus opas on kuitenkin ydin sanomaltaan hyvin lyhyt kirja: Pidä liivit aina päällä vesillä. Älä melo yksin. Opettele ensin kunnon melontataito ja lähde sitten vasta pidemmille retkille. Hanki perustaidot jo osaavilta henkilöiltä. Ole selvillä välineistä, joita käytät. Älä aliarvioi luonnon yllätyksellisyyttä eli ole aina valmis pakenemaan turvalliseen suuntaan ja kääntymään takaisin. Siirtäessäsi rajojasi kauemmaksi harrastuksessasi (oppimisen aiheuttama riski) tee se aina pienin askelin ja tilanteessa, jossa muut riskit ovat pienet. Tilanteessa, jossa luonto yllättävällä tavalla pakottaa sinut ottamaan paljon suuremman riskin, mitä haluaisit pysy rohkeana ja säilytä taistelumieli. Hyvinkin vaarallisista tilanteista moni selviää jo keskinkertaisilla ratkaisuideoilla ja toiminnalla, kun ei vajoa päättämättömyyteen.


4.2. SKaL | Melonta |

4.2. Melontaturvallisuus kansallisen melontaturvallisuusohjeen mukaisesti ryhmiteltynä


4.2.1. SKaL | Melonta |

4.2.1. Soveltaminen


4.2.1.1. SKaL | Melonta |

4.2.1.1.


4.2.1.2. SKaL | Melonta |

4.2.1.2.

Tätä teemaa on parasta opettaa kursseilla "iltanuotiolla". Parasta oppia saadaan aikaan johdattelemalla kurssilaiset keskustelemaan aiheesta omien todellisten melonta kokemusten perusteella. Ohjaaja- ja opas kurssien minimituntimäärissä keskusteluaika vain jää valitettavan lyhyeksi.


4.2.2. SKaL | Melonta |

4.2.2. Kanootin rakenne


4.2.2.1. SKaL | Melonta |

4.2.2.1.

Myös tätä aihetta on hyvä lähestyä kurssilaisten omiin kokemuksiin perustuvalla keskustelulla.


4.2.2.2. SKaL | Melonta |

4.2.2.2.

Erityisesti sellaisilla ohjaaja- ja opaskursseilla, joilla osallistujina on luontomatkailun ammattilaisia, on syytä keskustella kirjallisen vuokrasopimuksen sisällöstä. Seuratoiminnassa lienee paikallaan korostaa sitä, että seuran kalustovajalla on nähtävissä melonnan turvallisuusohje ja seuran yleisen kaluston käyttöehdot.


4.2.2.3. SKaL | Melonta |

4.2.2.3.

Koulutuksessa on syytä korostaa ohjaajien/oppaiden ja yleisesti melontatilanteesta vastuussa olevien osavastuuta tilanteeseen sopivasta kalustosta. Ei ole olemassa helppoja mekaanisia sääntöjä siitä, mikä melontakalusto sopii mihinkin tilanteeseen.


4.2.3. SKaL | Melonta |

4.2.3. Kanootin varusteet


4.2.3.1. SKaL | Melonta |

4.2.3.1.

Ehjän kelluntapukineen päällä pidon tärkeyttä ei voida melontakoulutuksessa ylikorostaan ainakaan niin kauan, kun harvat kuolemaan johtaneet melontaonnettomuudet olisi voitu välttää liivejä käyttämällä.

Melonnan ohjaaja ja melontaopaskursseilla kanootin lähtötarkastus, jonka yhteydessä tähän teemaan liittyviä asioita on luonnollista käsitellä suoritetaan helposti koulutuksen näkökulmasta liian pintapuolisesti, koska joku kurssilaisista toimii ohjaajana ja helposti ajattelee, että totta kai ohjaaja/opas kurssille tulleilla on henkilökohtainen varustus kunnossa. Kouluttajien tulee huolehtia siitä, että lähtötarkastus ei jää liian pintapuoliseksi, vaan siinä tulee esiin kuinka helposti matkaan lähdetään siten, että jotakin olennaistakin voi puuttua ja jokin varusteen yksityiskohta on juuri rikkoutumassa – ja tällä tavalla ristitasoa huolimattomuudella nostetaan. erityisesti ohjaajakurssin 8 tunnin retkellä kanootin varustetarkastus on ensimmäisiä harjoitteita. Ohjausvuorossa oleva kurssilainen kokee tilanteen helposti teennäiseksi ja vieraaksi eikä siksi tee tarkastusta niin kuin se pitäisi tehdä esimerkiksi melonnan alkeiskurssilla tai lähdettäessä ns. helpolle retkelle vähän melontaa harrastaneen ryhmän kanssa.


4.2.3.2. SKaL | Melonta |

4.2.3.2.


4.2.4. SKaL | Melonta |

4.2.4. Melojan varusteet

Kanootin lähtötarkastuksen yhteydessä on syytä tarkastaa myös melojien henkilökohtainen varustus, ryhmävarusteiden jakautumien ryhmässä sekä retken johtajan varusteet. Myös näissä varusteasioissa on pyrittävä ohjaaja- ja opas kurssilla toden mukaiseen kontrolliin. Tilanne luiskahtaa helposti liian pintapuoliseksi tarkastukseksi samoista syistä, jotka on jo kanootin varusteiden yhteydessä selostettu.


4.2.4.1. SKaL | Melonta |

4.2.4.1.


4.2.4.2. SKaL | Melonta |

4.2.4.2.


4.2.4.3. SKaL | Melonta |

4.2.4.3.

Varustetarkastuksen yhteydessä ryhmän jäsenten ja erityisesti apuohjaajien/oppaiden pitää päästä selville myös retken johtajan varusteita.

Turvavarusteiden tarkoituksenmukainen pakkaaminen, niin että ne ovat tarvittaessa helposti saatavilla on koulutuksellinen teema, joka helposti jää liian vähälle huomiolle varsinkin ohjaajatason 8 tunnin retken yhteydessä. Kouluttajan tulee miettiä ohjaajatason retken tehtäviä siten, että ne testaavat myös turvavarusteiden oikeaa pakkaamista ja sijoittelua.


4.2.5. SKaL | Melonta |

4.2.5. Melontaretkelle osallistuvien henkilömäärä


4.2.5.1. SKaL | Melonta |

4.2.5.1.


4.2.6. SKaL | Melonta |

4.2.6. Koskiluokitus


4.2.6.1. SKaL | Melonta |

4.2.6.1.

Jokaisen vaatimattoman ja/tai vaativan koskimelonnan kanssa tekemisissä olevan melontaoppaan/koskimelontaoppaan tai näihin tehtäviin henkilöitä kouluttavan melontakouluttajan tulisi huolella perehtyä ja omaksua seuraavaa argumentaatiota, joka liittyy koskiluokitteluun. Muutamat seuraavassa koskiluokittelusta esitetyt havainnot ja väitteet ovat suurelta osalta tilastotieteellisiä eikä niiden kumoaminen ole siten mitenkään tekemisissä koskimelontataidon ja tiedon kanssa, vaan oikeutettu kritiikki on esitettävä pohtimalla tilastotieteen (luokitteluasteikkojen) näkökulmasta koskiluokittelun sisältöä.


4.2.7. SKaL | Melonta |

4.2.7. Turvallisuussuunnitelma


4.2.7.1. SKaL | Melonta |

4.2.7.1


4.2.7.2. SKaL | Melonta |

4.2.7.2.


4.2.7.3. SKaL | Melonta |

4.2.7.3.

Melonnan ohjaaja- ja opaskoulutuksessa ei voida liikaa korostaa käytäntöä. Todellista turvallisuutta on vasta se, että käytännössä toimitaan turvallisesti. Oli paperille pantu suunnitelma miten hyvä tahansa, niin vasta se toimitaanko käytännössä hyvän suunnitelman mukaisesti tai jollakin muulla toimivalla tavalla ratkaisee toiminnan laatutason. On hyvä muistaa, että vähäinen dokumentaatio voi aivan hyvin johtaa korkeatasoiseen toimintaan, jos vastuuhenkilöillä on käytännön taidot ja he asennoituvat oikein. Toisaalta paraskaan ennakkosuunnitelma ei paranna toiminnan tasoa, jos haveri tilanteessa ei kyetä toimimaan sen viitoittamalla tavalla. Dokumentoidussa turvallisuuden ennakkosuunnittelussa ei saa olla asioita, joita ei käytännössä pystytä toteuttamaan. Ne luovat lisää vaaraa, koska luovat osallistujille valheellisia turvallisuusmielikuvia.

Kaiken tasoisessa melontakoulutuksessa on pohdiskeltava käytännön tilanteiden jälkeisissä palautetilanteissa seuraavan tyyppisiä teemoja.

Äärimmilleen viety turvallisuusajattelu on selvässä ristiriidassa retkeily- ja seikkailutoiminnan jännityskomponentin kanssa. Puhe täysin turvallisesta, mutta silti jännittävästä seikkailusta sisältää manipulaation hyväksyvän ihmiskäsityksen. Seikkailun aitoutta on se, että riskikin on aito, muuten seikkaileminen ei eroa mitenkään huvipuiston laitteissa saaduista kokemuksista (sitä paitsi huvipuistonkin insinöörien laskemassa keinotodellisuudessa tapahtuu aina joskus onnettomuuksia). Aidon riskin rehellinen esille tuominen korostaa jokaisen tervejärkisen osallistujan omavastuullisuutta. Melontaretkeläinen ei ole passiivinen kuluttaja, vaan aktiivinen itsestään ja muistakin vastaava osallistuja.

Tilanne voi jo nykyisinkin pahimmillaan olla sellainen, että varsinainen asia saattaa unohtua erilaisen turvatarkastus- yms. laatunormien, erilaisten suunnitelmien ja raportointien alle. Tämä riski on olemassa silloin, kun käytännön ammattitaito on vähäinen suhteessa papereilta opiskeltuun turvallisuustietoon. Esimerkiksi melonnan ohjaaja kurssin retkelle lähdettäessä paperilla kaikki on ok, mutta käytännössä kanoottien varustetarkastuksessa on heti lähtötilanteessa puutteita. Paperilla hyvältä näyttävä kanoottien melontakelpoisuuden tarkastaminen melontaturvaohjeen mukaisesti voi käytännössä olla niin huolimatonta, että osalla kurssilaisista on puutteellisesti varustetut kanootit. Pahinta tässä ei suinkaan ole se, että jostakin kanootista puuttuu varusteita, vaan se, että paperilla kaikki on ok eli luodaan mielikuva paremmasta varustautumisesta, mistä todellisuudessa on kyse.

Tärkeintä kaikessa turva-ajattelussa on aktiivinen turvallisuus, joka ei juurikaan riipu suunnitelmista. Aktiivinen turvallisuus melonnassa tarkoittaa sitä, että melojat ovat taitavia ja asenteeltaan terveitä eli he osaavat meloa teknisesti taitavasti, tunnistavat vaistomaisesti melontatilanteen vaarat ja hallitsevat esimerkiksi eskimopyörähdyksen suvereenisti. Terve asenne tarkoittaa myös sitä, että ei melota vaarahakuisesti. Kaikkein pahin asenne on kilpailla siitä, kuinka vaarallisesti uskaltaa meloa. On melko ristiriitaista verrata pääasiassa erilaisissa turvallisuuteen liittyvissä projekteissa luotuja toiveita monimutkaisista turvasuunnitelmista ja samalla huomata, kuinka aliarvostettu melojan tärkein itsepelastuskeino eskimopyörähdys on.

Erilaisia turvallisuuteen liittyviä suunnitelmia on riippumatta käytetystä ohje/viranomaisterminologiasta loogiselta luonteeltaan kolmenlaisia:

  1. Viranomaisten tai muiden tapahtuman taustajoukkojen kassa ennakkoon tehdyt suunnitelmat, esimerkiksi kulkuyhteyksien ja viestintälaitteiden kuuluvuuden analysointi ennakkoon pelastustapauksia varten.
  2. Retkiryhmän kanssa tai sitä varten ennakkoon laadittu suunnitelma, Vaativilla retkillä (jonka tason hommat Suomessa eivät yleensä ole kaupallista toimintaa) suunnitelma voi olla kirjallinen tai muuten etukäteen esimerkiksi pelastusharjoituksissa opeteltu. Helpohkoissa olosuhteissa riittää retken johtajan suullisesti retken alkutilanteessa jakamat turvallisuuteen liittyvät vastuut.
  3. Vahingon tapahduttua tilanteessa laadittava suunnitelma siitä, kuinka vahingosta toivutaan mahdollisimman hyvin. Suunnitelma syntyy luonnollisella tavalla lyhyessä suullisessa palaverissa. akuutissa alkutilanteessa retken johtajan käskytyksestä ja osallistujien omasta aloitteellisuudesta. Tässä tilanteessa hyvät ennakkosuunnitelmat voivat auttaa. Toisaalta tärkeää tällaisessa haveritilanteessa on se, että tilanne ei pääse siksi pahenemaan, että liikaa suunnitellaan. Osa ryhmästä voi jo toimia, kun toiset suunnittelevat jatkotoimenpiteitä. Hyvissä ennakkosuunnitelmissa on tiedostettu se, että pahin psykologinen tilanne syntyy silloin kun ryhmän opas/oppaat ovat menettäneet normaalin toimintakykynsä osittain tai kokonaan.
On olennaista oivaltaa, että melkein mitä tahansa voi sattua eli mahdollisia onnettomuus skenarioita on rajattomasti, joten mikään ennakkosuunnitelma ei voi niitä tyhjentävästi kuvata. Mutta toisaalta todennäköisiä onnettomuuden aiheuttajia voi olla varsin vähän. Tärkeää on siis tunnistaa olennaiset vaaratekijät ja tuottaa sellainen psykologinen tila retkiryhmään, että niiden kassa ei leikitä ja niiden suhteen ollaan koko ajan tietynlaisessa valmiustilassa. Esimerkiksi koskimelonnassa olennainen vaaratekijä on melonta välittömästi vaaranpaikan yläpuolella erityisesti olosuhteissa, joissa vaaranpaikan luonnetta ei tunneta: surffataan aallossa aivan silta- arkun yläpuolella tietämättä, onko arkussa veden alla törröttäviä betonirautoja. Merimelonnassa olennainen vaara voi syntyä esimerkiksi siten että ei osata ajatella riskitekijöiden yhteisvaikutusta. Esimerkiksi lähdetään ylittämään 20 km saaretonta osuutta osana 40 km päivämatkaa, vaikka jo edellisenä päivänä olisi pitänyt huomata yhden ryhmän jäsenen selvä väsyminen 30 km melontamatkalla. Säätiedotus lupaa mahdollisesti huononevaa keliä ja ukkospuuskia.

Pahat haveritilanteet syntyvät yleensä monien tekijöiden yhteisvaikutuksena esimerkiksi mela katkeaa, kun ollaan talvisella merellä surffaamassa (tapahtui Stig Biskopille talvella 2002 Ahvenanmaalla). Tämän tyyppisiä yllättäviä tapahtumia ei voi koskaan etukäteen huolellisella valmistautumisella rajata kokonaan pois. Ainoa konsti joka toimii tämän tyyppisissä tilanteissa on "ylimääräinen" turvallisuus eli ollaan varauduttu joillakin keinoilla (Biskopin tapauksessa hätäraketti) yleisesti sellaisia tilanteita varten, joita ei pitäisi sattua lainkaan.

Terve retkeilyasenne ja henkilökohtainen taito ratkaisevat paljon enemmän kuin paperit. Ihmiset ovat yksilöitä ja rakentavat omat toimintamallinsa oman psyykeensä mukaisella tavalla. Joku saattaa rakentaa turvallisuuden ennakkoon tehdyillä papereilla paljon suuremmassa määrässä kuin toinen, joka taas perustaa enemmän kokemuksen tuomaan rikkaaseen mielikuvavarastoon. Kaikkien on hyvä muistaa se, että mitä suuremmasta haasteesta on kyse, sitä vaikeampi on luopua tavoitteen saavuttamisesta ja kääntyä takaisin, vaikka juuri se päätös saattaisi olla todella rohkeutta osoittava ja ryhmän havereilta säästävä.


4.2.8. SKaL | Melonta |

4.2.8. Toiminnan toteuttajat


4.2.8.1. SKaL | Melonta |

4.2.8.1.

Melonnan ohjaaja- ja opaskoulutuksessa tulisi tätäkin teemaa ainakin vähän käsitellä. toimiva lähestymistapa lienee keskustelu, jossa käsitellään seuraavia ja muita vastaavia turvallisuudesta vastaavan henkilön ominaisuuksia:

  1. harkitsevainen luonne
  2. liiallisten melonnallisten intohimojen puuttuminen
  3. melontataito
  4. melontakokemus ja
  5. melontatieto ja kaikki tämä suhteutettuna tehtävän vaativuuteen.
Suomessa ei ole juurikaan koulutusmonopoleja, joten muukin taho voi kouluttaa vastaavalla tavalla kuin Kanoottiliitto.


4.2.8.2. SKaL | Melonta |

4.2.8.2.

Toistaiseksi ei ole suoritettu yhtään turvatarkastusta, mutta Kanoottiliiton turvaryhmällä on tarvittaessa valmiudet suorittaa tässä käsiteltävän uusitun turvaohjeen mukainen melontatoiminnan organisointiin keskittyvä tarkastus. Tarkastuksesta laaditaan pöytäkirja, johon kirjataan turvaohjeen linjauksiin perustuvat havaitut puutteet ja niiden vakavuus.

Suomen Kanoottiliiton turvaryhmän suorittama turvatarkastus keskittyy turvaohjeen mukaisiin melonnan turvallisuuskysymyksiin.

SETLA (seikkailutoiminnan laadun arviointi), joka toimii OB Finlandin yhteydessä suorittaa laajempia seikkailuliikuntaa toteuttavien organisaatioiden turvallisuusanalyysejä. Toiminta on muutaman vuoden ikäistä ja vasta hakemassa muotojaan. Toistaiseksi suurin osa tarkastetuista organisaatioista on ollut julkisrahoitteisia. Tällä hetkellä näyttää siltä että, turvatarkastukset eivät juurikaan jatku. Perustan seuraavan arvioni siihen, että yleisesti tiedetään, että organisaatiokulttuuria on vaikea noin vain siirtää toiseen ympäristöön. Setlan toiminnan ongelmana on liiallinen tukeutuminen kansainvälisen OB järjestön turvallisuuskulttuuriin (joka heijastelee Suomea suurempien maiden organisaatioajattelua). Jos tämä oivallettaisiin ja pyrittäisiin supistamaan turvallisuustarkastukset suomalaisesta taustasta lähtemällä aivan olennaiseen, niin toiminta voisi menestyä paremmin. Setlasta tai jostakin muusta saman ajatuksen jatkajasta voisi jatkossa kehittyä turvallisuutta edistävä kansallinen toimija, mutta sen edellytyksenä on, että nyt käytössä olevasta englantilaisesta esikuvata irtaannutaan huomattavassa määrässä ja rakennetaan turvallisuuskulttuuri kansallisten luonnon erityisolosuhteiden ja kansallisen retkeily- ja liikuntakulttuurin tuntemukselle.


4.2.8.3. SKaL | Melonta |

4.2.8.3.

Erityisesti sellaisilla melonnan ohjaaja- ja opaskursseilla, jotka järjestetään ammatillisessa mielessä eli kurssilaiset valmistuvat johonkin luontomatkailun ammattiin tulisi myös tähän asiaan kiinnittää huomiota. Melonta-aktiviteetit ja kanoottien vuokraaminen ovat kaikkein tavanomaisimpia kesäiseen luontomatkailuun liittyviä palveluita. Opiskelijoiden kanssa on hyvä keskustella hyvästä kanootin vuokraustavasta. Parasta opetusaineistoa ovat opiskelijoiden omat kokemukset kanootin vuokrauksesta sekä vuokraamo yrityksen että kanootin vuokraajan näkökulmasta.


4.2.8.4. SKaL | Melonta |

4.2.8.4.

Erityisesti sellaisilla melonnan ohjaaja- ja opaskursseilla, jotka liittyvät luontomatkailualan ammatilliseen koulutukseen ja erityisesti tilanteissa, joissa kurssilla on nykyisiä tai tulevia alan yrittäjiä pitäisi korostaa sitä, että myös vastuuvakuutuksissa edellytetään toimintaa huolellisen miehen tavalla. tämä tarkoittaa sitä, että vahingon sattuessa ja uhrin vaatiessa toiminnan järjestäjää tuottamuksellisuudesta vastuuseen tulee vastuuvakuutus kyllä väliin suojaamaan toiminnan järjestäjän taloutta, mutta tämän prosessin päätyttyä voi vakuutusyhtiö vielä lähteä perimään tapauksen aiheuttamia kustannuksia vastuuvakuutuksen ottajalta, jos tämä on toiminut sillä tavalla huolimattomasti, että sitä vastuu vakuutus ei katakaan.


4.2.9. SKaL | Melonta |

4.2.9. Osallistujan velvollisuudet


4.2.9.1. SKaL | Melonta |

4.2.9.1.

Nykyisessä asenneilmastossa omavastuullisuus unohtuu helpommin kuin aikaisemmin.

Melonnan ohjaaja- ja opaskoulutuksessa on toisaalta korostettava tulevan ohjaaja/oppaan vastuullisuutta, mutta tämän rinnalla myös sitä, että ohjaajan/oppaan turvallisuutta lisäävänä tehtävänä on koko ajan pyrkiä lisäämään osallistujien omavastuullisuutta. Helposti vastuuta ottava ja omaa vastuutaan korostava ohjaaja voi luoda asennelimapiirin, jossa osallistujien omavastuullisuus jää vaarallisen alhaiseksi.

Nykyajalle on kovin tyypillistä, että haverin sattuessa aina joku toinen on sen aiheuttanut ja vastuussa, en minä. Liikunnallisissa luontomatkailun ohjelmapalveluissa tämän tyyppinen asenne on erittäin vaarallinen. Melontaretkellä pienessäkin ryhmässä asiakkailla on suurimman osan ajasta täydet mahdollisuudet tehdä jotakin varaa aiheuttavaa siten, että opas ei siihen ajoissa ehdi puuttua. Vuokraajan tilanteessa tilanne on tietysti vielä enemmän niin, että turvallisuuden ratkaisee asiakas omavastuullisesti eikä kanootin vuokralle antaja.


4.2.10. SKaL | Melonta |

1.2.10. Poikkeukset


4.2.10.1. SKaL | Melonta |

4.2.10.1.

Tähän aiheeseen liittyvä koulutuksen keskeinen sisältö on sen korostaminen, että kaavamainen turvaohjeen noudattaminen ei ole kovinkaan toimiva tapa melontaturvallisuuden edistämisessä. Melontatilanteesta vastuussa olevan on ymmärrettävä oma vastuunsa myös velvollisuutena tarvittaessa tehdä radikaaleja muutoksia ohjeen suosittamasta linjasta. Ankarissa luonnon olosuhteissa tämä tarkoittaa melontatapahtuman voimakasta supistamista/ rajoittamista/muuttamista ennakkoon aiotusta tai äärimmillään peruuttamista kokonaan. Toisaalta muutaman hehtaarin kokoisella lammella voi aikuisten uimataitoisten melontaryhmässä olla avokanootilla/ riittävän suuriaukkoisilla kajakeilla melottaessa hyvinkin yli 16 melojaa yhtä ohjaaja kohden. Sama pätee avokanooteilla melottaessa rauhallisesti virtaavaan pieneen suvantojokeen


4.2.11 SKaL | Melonta |

4.2.11. Ohjeen käyttöönottaminen


4.2.11.1. SKaL | Melonta |

4.2.11.1.


5. SKaL | Melonta |

5. Melontaretkeily

Melontaretkeilyn opettaminen sujuu luontevimmin käytännön tilanteessa retkellä. Tähän nykyinen Kanoottiliiton koulutusjärjestelmä antaa minimituntimäärien puitteissa varsin vähän mahdollisuuksia. Erityisesti ohjaajatasolla minimikoulutukseen kuuluva 8 tunnin päiväretki on varsin vähän. Tämän päiväretken aikana koulutuksessa on käytävä läpi monia yleisesti melontaan liittyviä asioita, esimerkiksi tämän oppimateriaalin lukujen 2 (melontatekniikka), 3 (välineet, käyttö ja sopivuus) ja 4 (melontaturvallisuus) yhteydessä annettujen opetusesimerkkien tyyppisellä tavalla. Turvallisuuden, kaluston ja sen valinnan, melontatekniikan lisäksi erityisesti retkeilyyn liittyvät kysymykset kuten vähänkin vaativampi suunnistaminen, ryhmän hallinta vähänkin pidemmillä etapeilla, väsymisilmiöiden esiinmarssi tilanteissa joissa melotaan retkeilijöille tavanomaisia päivämatkoja (20-50 km), leiripaikkojen valinta vieraissa olosuhteissa, jne. jäävät 8 tunnin koulutuksessa hyvin vähälle tarkastelulle tai ne on kokonaan sivuutettava.

Tilannetta voi jokainen ohjaajakursseja pitävä kouluttaja yrittää parantaa omalla aktiivisuudellaan.

Varsin hyvä keino on yrittää myydä minimituntikehystä pidempiä kursseja. Esimerkiksi siten, että jo ohjaaja tasolla retki kestäisi yli yön tai vaikkapa koko viikonlopun. Erityisesti luontomatkailun ammatillisessa koulutuksessa opiskelijoiden harrastustausta on varsin kirjava. Kaikki eivät kurssille tullessaan ole retkimelojia – vaan paremminkin aloittelijoita. Siksi olisi syytä välttää minimikoulutuksia. Missään tapauksessa ei pidä katsoa läpi sormien puuttuvaa melontataitoa ja antaa minimituntimääräisen kurssin perusteella luontomatkailualan ammattiin opiskelevalle ohjaajatodistusta (opastodistusta), jos hän on onnistunut teoriatentissä ylittämään riman. Tämä menettely on varma tapa pitää koko Kanoottiliiton koulutusjärjestelmän arvostus aallon pohjassa. Tuntimääriltään pidemmillä kursseilla on paljon paremmat edellytykset opettaa ja samalla kontrolloida, pääseekö oppija sille tasolle, että hänet voidaan hyväksyä.

Tilanteessa, jossa koulutus on syystä tai toisesta järjestettävä minimiajassa on käytettävä toisia keinoja. Huolellinen kouluttajan ja kurssilaisten valmistautuminen ennakolta mahdollistaa tehokkaamman ajankäytön. Ohjaajakurssin teoriaosuuden yhteydessä kurssilaisille voidaan jakaa melontaretken suunnitteluun liittyvät etätehtävät, jotka on palautettava ennen käytännön retkeä. Esimerkiksi etätehtävästä käy ennakkoon määritellyn tyyppisen retken retkisuunnitelman teko, alkeiskurssin sisältösuunnitelman teko, jonkin melontatapahtuman (kurssin, retken) turvasuunnitelman teko. Retkipäivän aikana kouluttaja pystyy käytännön pikku tehtävillä kontrolloimaan ja tarkastamaan kurssilaisten etätehtävissään esittämien ajatusten toteutumista käytännössä ja tällä tavalla varmistamaan oppijoiden retkeilyosaamista lyhyessäkin ajassa.

Kurssilaiset on myös tehokkaasti orientoitava retkipäivän merkitykseen jo teoriaosuudella. Teoriapäivän yhteydessä on syytä antaa tehtäväluettelo asioista, joita retkipäivän aikana käydään läpi ja harjoitellaan. Tämä tehtäväluettelo voi kurssin koon mukaan sisältää enemmän tai vähemmän seuraavan tyyppisiä ohjaamistehtäviä:

  1. Ryhmän esittely/tutustuttaminen.
  2. Päiväretken sisällön lyhyt läpikäynti.
  3. Melontakaluston turvatarkastus, päivän retken turvasuunnitelman esittely, ks. tarkemmin luvusta 4. .
  4. Veteen meno – ryhmän hallinta lähtötilanteessa.
  5. Melontaryhmän organisointi ja melonta ensimmäiseen välietappiin (keulameloja, perämeloja, sivumelojat, etäisyydet, merkit).
  6. Tekniikkaharjoittelutilanteen organisointi käyttämällä hyväksi luonnon tarjoamia mahdollisuuksia, pintakiviä veden päälle taipuneita puita, mutkittelevaa kalliorantaa… taitotesti I tasoisia harjoitteita ks. tarkemmin luvusta 2.
  7. Rantautuminen tauolle, taukotilanteen organisointi.
  8. Käytetyn melontakaluston melontaominaisuuksien esittely ks. tarkemmin luvusta 3.
  9. Hinaaminen
  10. Pelastustilanteen organisointi. Katso tarkemmin luvuista kajakkipelastuksesta 2.1.7. ja avokanoottipelastuksesta 2.2.6.
  11. Erilaiset suunnistustehtävät ja niihin liittyen mahdolliset reittivalinnat. Katso tarkemmin suunnistuksesta luvut 5
Asiansa hallitseva melontakouluttaja voi tilanteen mukaan kehitellä juuri kulloiseenkin koulutusretkeen sopivia tehtäviä. Ne vaihtelevat sen mukaan missä melotaan (järvellä, merellä , joella I luokan koskessa) ja millaisissa olosuhteissa, tyynellä, tuulella, kevät/syyskylmällä vai helteellä.

Jokainen kurssilainen pääsee vuorollaan ohjaamaan muita liittyen johonkin tämän tehtäväluettelon teemaan. Tällainen menettelytapa saa kurssilaiset oivaltamaan, että käytännön osuudelle ei voi lähteä vain "meloskelemaan", vaan 8 tunnin päiväretki onkin jatkuvaa retkeilyvalmiuksien testausta. Jos teoria ja retkipäivä ovat kalenterissa etäällä toisistaan, niin tässä kuvattu järjestelmä varmasti motivoi ainakin osaa kurssilaisista itseopiskeluun ennen retkipäivää.

Opastasolla ja sen jälkeen erikoistumistasoilla merimelontaoppaaksi ja koskimelontaoppaaksi on tilanne jo minimituntimäärien (kussakin 8 teoriatuntia ja 24 käytännön tuntia) puitteissa hieman parempi.

Myös teoriatunnit kannattanee lähes aina näillä kursseilla sirotella käytännön joukkoon. Tällä tavalla kursseista saadaan neljän päivän retki/leirikokemuksia. Tässä ajassa huolellisesti valmistauduttaessa pystytään jo käsittelemään varsin monia asioita. Varsinaista sisällä pidettyä "teoriaa" tarvittaneen vain pari tuntia: kurssin organisointi ja tulevien päivien sisällön lyhyt läpikäynti sekä alkumotivointi kurssin sisältöön. Vielä enemmän kuin ohjaajatasolla on näillä kursseilla lähdettävä siitä, että kurssilaiset itse ohjaavat ja opettavat toisiaan. Kanoottiliiton kouluttajan roolina on toimia taustalla katalysaattorina ja pitää huoli siitä että kurssin sisältö tulee tasapuolisesti käsiteltyä.

Opettamisen ja organisoinnin kannalta vaativin näistä kursseista on opaskurssi, koska sen sisältö on laajin ja silti kurssilaisten kanssa aiheita pitäisi pystyä käsittelemään jo melkoista osaamista edellyttävällä tasolla. Merimelontaopas- ja koskimelontaopas kurssilla pystyään keskittymään suppeampaan aihekokonaisuuteen ja siksi opeteltavia asioita voidaan helpommin syventää.

Aivan olennaista näiden kurssien onnistumiselle on kurssipaikan ja ajan valinta.

Kevät- ja syyskylmät vedet ovat useimmissa tapauksissa sopimattomia useista eri syistä, seuraavassa muutamia perusteita:
  1. Kylmissä olosuhteissa vaativien harjoitteiden kunnollinen läpikäynti vaikeutuu jo siitä syystä, että muutenkin vaativassa melontatilanteessa jääkylmä vesi lisää riskin sille tasolle, että kurssin vastuutahon näkökulmasta toiminta muuttuu kyseenalaiseksi. Lisäksi oppiminen vaikeutuu, koska osa kurssilaisista alkaa aidosti pelätä (=on sinänsä hyvin terve reaktio). Melonta muuttuu heidän kannaltaan kylmyyden vuoksi liian vaativaksi ja siksi oppimistulokset kärsivät. Kylmän veden erikoistilanteiden hallinta on vain yksi osa kurssien sisällöstä. Siksi se ei saa dominoida ja samalla pilata kurssikokonaisuutta.
  2. Kevätkylmillä kaikki melojat sekä opettajat että kurssilaiset ovat talven jälkeen heikossa melontavireessä. Siksi on parempi odottaa vesien lämpiämistä.
  3. Todennäköisyys on keväällä ja syksyllä paljon suurempi kuin kesällä, että kurssiaikaan sattuu sääjakso (tuulinen ja kylmä), joka osaltaan pilaa kurssin toteuttamismahdollisuuksia.
Myös onnistunut kurssipaikka on aivan olennainen kurssin onnistumisen kannalta.

Erityisesti opaskurssilla, jossa pitää käsitellä sekä virtaavaa vettä, että merimelontaa, ovat hyvät kurssipaikat harvassa. Oikeastaan Kymijoen alaosa – Kotkan saaristo on ainoa paikka, jossa kurssi voidaan hyvin toteuttaa yhtenä melontaretkenä lähes aina. Kymijoessa vettä riittää tähän tarkoitukseen kuivana kesänäkin ja Kotkan saaristo tarjoaa suojaa siten, että meriosuus voidaan tuulten mukaan toteuttaa enemmän tai vähemmän sisäsaaristossa. Kaikkialla muualla on paljon suurempi todennäköisyys joutua ongelmiin joko kuivuuden aiheuttaman jokiosuuden vesipulan tai tuulilta suojaavan saariston puutteen vuoksi. Jakamalla kurssi kahtia kahteen eri paikkaan lisääntyvät toteuttamiskelpoiset alueet huomattavasti. Silloin menetetään kuitenkin yhtenäinen neljän päivän retkitilanne, vaikka kurssi olisi ajallisesti yksi kokonaisuus. Kesätulvan sattuessa lähes mikä tahansa Pohjanlahteen laskevista isohkoista joista yhdistettynä joen suulta alkavaan merimelontaan sopii kurssipaikaksi. Osassa merialue voi olla hankalan avointa kovien länsituulien sattuessa.

Meriopaskurssin pitämiseen soveltuvia alueita on rannikoillamme runsaasti. Paikan valinnassa pitää kiinnittää huomiota siihen, että kurssi voidaan ilmoitettuna ajankohtana lähes kaikissa tuuliolosuhteissa järjestää. Kurssipaikan saariston on tarjottava riittävä suoja erittäin tuulisillakin säillä tuulen suunnasta riippumatta. Meriopaskurssilla tuulinen sää on luonnollisesti erittäin toivottavaa, jotta harjoitteita päästään toteuttamaan riittävän vaativissa olosuhteissa. Kurssin kannalta paras tuulialue lienee 8-12 m/s. Parasta kurssialuetta on sellainen saaristo, jossa suojaisemmat vedet ovat koko ajan suhteellisen lähellä. Se rohkaisee kurssilaisia yrittämään parastaan ja mahdollistaa vaativienkin harjoitteiden käyttämisen suhteellisen turvallisesti. Tiheästi liikennöidyt laivaväylät (rahtilaivat ja matkustaja-alukset) ja huviveneliikenne tulee sovittaa merimelontaopaskoulutukseen ja osittain opaskoulutukseen siten, että päästään toteuttamaan riittävän vaativia väylän ylityksiä, mutta toisaalta meriliikenne ei saa haitata kurssin muuta sisältöä. Esimerkiksi hinaus- ja pelastusharjoituksille on löydyttävä sellaisia alueita, joilla vaativissakin olosuhteissa voidaan harjoitella eikä tarvitse pelätä ajautumista vilkkaasti liikennöidyille väylille.


5.1. SKaL | Melonta |

5.1. Jokiretkeily


5.1.1. SKaL | Melonta |

5.1.1. Koskimelonta jokiretkeilijän kannalta

Myös virtaavan veden opetuksessa on pidettävä huolta retkeilynäkökulman säilymisestä. Vaikka ehkä suurin osa varsinaista koskimelojista on ainakin perinteisestä retkeilynäkökuomasta katsottuna aika kaukana retkeilystä eli kosken rannalle tullaan autolla, harvemmin yövytään edes teltassa ja muutaman kilometrin suvannot ovat jo toivottoman pitkävetisiä, niin silti koskimelonta on myös retkeilyä.

Koulutuksessa on painotettava sitä, että retken yhteydessä tapahtuva koskimelonta on suhteessa kosken vaativuuteen verrattuna aina vaativampaa ja vaarallisempaa kuin vastaava melonta siten että kosken rannalle on tultu autolla. Tähän on lukuisia syitä. Seuraavassa muutamia niistä:

  1. Lastatulla kanootilla/kajakilla kosken laskeminen on aina vaativampaa kuin saman kosken laskeminen tyhjällä kalustolla.
  2. Jokiretkeilyyn sopiva kalusto on aina kompromissi, se ei ole parasta koskipuljauskalustoa.
  3. Retkellä kohdattavat kosket ovat tavanomaisesti oudompia ryhmän jäsenille kuin koskipuljauspaikat. Eihän retkeilyn kannalta ole mitään mieltä meloa aina samoja joki- ja koskipätkiä, vaan hakeutua uusille ja tuntemattomille reiteille.
  4. Retkellä ollaan usein kaukana maantiestä ja asutuksesta ja siksi haverin sattuessa ollaan jatkotilanteen kannalta huomattavasti huonommassa asemassa kuin normaalissa koskimelonnassa.
  5. Tavanomaisessa koskimelonnassa koskeen voidaan tutustua vähitellen tuntumaa ottaen. Retkellä koski joko lasketaan tai sitten mennään maata pitkin. Tämän tyyppinen päätöstilanne on aina aika kova juttu, kun liikutaan ryhmän vähiten meloneiden jäsenien suorituskyvyn ylärajan tuntumassa usein kaukana maanteistä.
  6. Parhaat jokiretkeilyedellytykset lähes kaikkialla Suomessa sijoittuvat kovimpaan tulva-aikaan keväällä lumien sulaessa, jolloin vesi on jääkylmää ja kosket muutenkin vaarallisimmillaan.
Virtaavan veden melontaopetuksessa tästä pitäisi seurata ymmärrys, että kosken laskeminen (kerran ja outo koski) on aivan eri asia kun samassa koskessa tai samassa aallossa tapahtuva free style melonta tai sen karvalakkimuoto koskipuljailu.

Minimituntikehyksen puitteissa pidettävällä opaskurssilla edellinen tarkoittaa sitä että jokiretkeilyyn pitäisi uhrata neljästä kurssipäivästä yksi. Melottavalla jokiosuudella pitää olla reilusti virtaavia suvantoja hitaampia ja nopeampia ja lisäksi koskia jotka pääasiassa sijoittuvat koskiluokkiin I-II. Joku vaikeampikin koskipätkä III-III+ lienee paikallaan antamaan kurssilaisille käytännön näkemystä siitä, millä tavalla hallitun melontatilanteen organisointi olennaisesti muuttuu siirryttäessä II luokan koskesta vain luokkaväli vaikeampaan päin. Samalla voidaan kokea tulevan oppaan kannalta todennäköisesti myös se arvokas tilanne, että joku kurssilainen alkaa harkita jonkun koskipätkän ohittamista maata pitkin. Opaskurssin jokiretkipäivän aikana pitää kaikki kosket hyödyntää tarkasti retkellä tapahtuvan koskenlaskun opettamisen kannalta:
  1. Toiminta laskettavan kosken niskalla
  2. Mela- ja käsimerkit, huudon kuuluvuus
  3. Laskujärjestys, etäisyydet
  4. Lähtölupa laskuun
  5. Pelastusjärjestelyt.
Kosken niskalla on aina huolehdittava siitä, että tarvittaessa ryhmä saadaan kokoon ennen kuin kukaan ajautuu edessä olevaan koskeen.

Retkipäivän alussa viimeistään ensimmäisen kosken niskalla kerrataan mela- ja käsimerkit. Kaikkein tärkeimpiä merkkejä on kolme: seis, kokoon ja sallittu/ hyvä laskureitti tai toisinpäin vaarallinen laskusuunta.

Laskujärjestyksessä on kurssilla syytä noudattaa kurinalaisuutta ja systemaattisuutta. Joku kurssilainen on aina vuorollaan vastuussa laskujärjestyksestä: aluksi joku kokenut meloja, lopuksi myös kokenut meloja ja kosken niskalla joku kokenut vastuussa laskujärjestyksestä ja etäisyyksistä. Pitkissä koskijaksoissa on syytä harjoitella välikokoontumisia ennalta tiedettyyn sopivaan akanvirtapoukamaan tai vastaavaan. Pidemmät koskijaksot välikokoontumisineen ovat luonnollinen tilanne melamerkkien harjoitteluun.

Tavanomainen melontaretken koskenlaskuun liittyvä pelastusjärjestely on kosken laskemin paloittain ja tarvittaessa kokeneempien alussa laskevien melojien sijoittuminen laskettavan jakson vaativimpien kohtien läheisyyteen sopivaan pelastusmelonta-asemaan. Tyypillisin kyseeseen tuleva pelastustekniikka on rannalle hinaaminen. Kosken loppupään pelastuksissa on hyvä harjoitella myös x-pelastusta. Heittoköyden käyttö jokiretkeilyssä laskettavien koskien turvajärjestelyjen osana on jo siinä määrin erikoistekniikka, että opaskurssin minimituntimäärässä sen harjoittelu retkitilanteessa on rajatapaus. Sen sijaan opaskurssin peruskoskimelontaharjoituksissa heittoköyden käyttö on olennaista.

Opaskurssin jokiretkeilypäivän pituuden tulisi joesta riippuen olla vähintään 15 mieluummin 20 km. Tämä siksi, että kurssilla nähdään myös se, mitä vauhtia koskinen jokiretki etenee.

Koskimelontaoppaiden kurssilla joki/ koski koulutukseen on käytettävissä 4 päivää.

Kurssiolosuhteiden tuli koskimelonnan vaativuuden kannalta sijoittua koskiluokkiin 1-III. IV luokan koskipätkät ovat tervetulleita viestittämään kurssilaisille, kuinka paljon organisoitu ja vastuullinen toiminta hankaloituu siirryttäessä koskiluokasta III luokkaan IV. Sopivat koko kesän käyttökelpoiset koulutusympäristöt ovat vähissä. Kuusamossa Kitkalla riittävän vaativat olosuhteet löytyvät aina. Samoin Tornionjoen alaosa Vuento, Matkakoski ja Kukkola on aina käyttökelpoinen kurssipaikka, samoin Inarin keskustaan päättyvä Juutuan joki. Tulvalla ja korkean veden aikana sopivia kurssipaikkoja löytyy runsaasti. Tällä tasolla myöskään jääkylmä tulvavesi ei ole samalla tavalla rajoittava tekijä kuin vielä opastason kurssilla. Sopivilla (mahdollisimman vaativilla) harjoitteilla koskimelontaopas kurssi toki voidaan pitää edellä lueteltuja vaihtoehtoja jonkin verran helpommissa olosuhteissa esimerkiksi Ruunalla ja Kymijoen alaosassa.

Ajankäytön jakautuminen samassa paikassa tapahtuvaan koskipuljaukseen ja/tai koskiretkeilyyn voi onnistuneenkin kurssin puitteissa vaihdella aika paljon. Koulutuksessa on huomattava, että kyseessä on erikoistumiskoulutus, jossa alan pitkälle ehtineet osaajat kokoontuvat hiomaan taitojaan. Tällä tasolla pitää olla itsestään selvyys, että jokainen käyttää koskimelontaoppaan toimintavaltuutusta juuri itselleen sopivissa olosuhteissa. Siksi kaikkien koskimelontaopaskurssien ei tarvitse olla samanlaisia. Jollakin kurssilla voidaan perehtyä enemmän paikallaan tapahtuvaan jokamiehen puljailuun tai free syle melontaan, toisella kurssilla pääpaino voi olla vaativassa koskiretkeilyssä. Jonkun kurssin pitopaikka voi olla pieni creek tyyppinen kaltevuudeltaan jyrkkä tulvajoki ja toisaalla taas melotaan massiivisissa koskissa. Olennaista on se, että painotettaessa jotakin koskimelonnan osa-aluetta ei muita alueita kokonaan unohdeta. Hyvään kurssiin kuuluu monipuolisuus. Kurssilla pitäisi meloa sekä pienivetisiä jyrkkiä koskia, että massiivista vettä. Samoin kurssi ei saisi pysytellä 4 päivää vain yhdessä paikassa, vähintään 1 retkipäivä pitää olla ja toisin päin koskimelontaretki ei myöskään täytä hyvän kurssin ehtoja, päivä tai kaksi pitäisi retken lomassa keskittyä yhdessä paikassa tapahtuvaan koskimelontaan. silloin kurssilaiset saavat enemmän tuntumaa teemoihin, kuinka opetan vaativaa koskimelontaa ja kuinka organisoin ja opetan koskimelontaan liittyviä pelastustekniikoita vaativissa olosuhteissa.

Opaskurssin virtaavan veden osiossa ja erityisesti jokiretkipäivän aikana voidaan koskenlukutaitoja harjoitella. Jokainen kurssilainen vuorollaan pääsee selostamaan laskureitin jossakin koskessa ja ohjaamaan muun joukon tätä reittiä koskesta alas. Vaativissa koskissa laskureittiä tarkastellaan aluksi maalta. Esimerkiksi Kymijoella erityisesti Langinkoski on pituudeltaan ja näkyvyydeltään sellainen koski, jonka ennakkotarkastelu maalta on hyvä opetustilanne. Tähän harjoitukseen liittyy olennaisesti erilaisten vesimuodostelmien: v-aaltojen, poikittaisten aaltojen, henäsuovien, stoppareiden jne. tunnistamien erityyppisistä katselukulmista.

Koskiopaskurssilla koskenlukutaidon pitää olla monipuolista sekä maalta että kanootista tapahtuvaa. erityisesti pitää opiskelijoiden huomiota kiinnittää siihen, kuinka maalta tapahtuvan tarkastelun ja meloessa tehtävien havaintojen yhdistäminen muuttuu vaikeammaksi siirryttäessä II luokasta III luokkaan ja edelleen vaikeutuu siirryttäessä vaikeampiin koskiin. Osana koskenlaskuharjoituksia on käsiteltävä rannalta tapahtuvaa kosken mieleen painamista ja sen liittämistä helposti meloessakin havaittaviin rannan muotoihin tms. maamerkkeihin.

Myös kiveen törmäämiseen liittyviä koskitekniikoita pitää koulutuksessa harjoitella. Kosken hännässä suvannon tuntumassa olevat suuret pintakivet ovat sopivia kohteita ottaa tuntumaa, miltä tuntuu ajautua poikittain kiveä vasten. Kiven yläpuolella on tyynyaalto, jonka logiikkaan totutteleminen on se olennainen oppi, joka tästä saadaan. Harjoittelukivien tulee olla ylävirran puolelta sellaisia, että niitä vasten ei hevillä kiilaudu (ei undercut tyyppisiä muotoja), vaan kaatunutkin meloja automaattisesti kiertää kiven. Saunamökin kokoisen kiven tyynyaallon yläpuolella olevat hitaat seisovat aallot ovat joskus mainioita pitkittäissurffausaaltoja.

Stoppareiden ominaisuuksien, stopparimelontatekniikoiden ja sopparimelontaharjoitteiden opiskelu ja opettaminen ovat koskimelontaopaskurssin aiheita, mutta niitä voidaan toki käsitellä myös opaskurssilla, jos kurssipaikalla on sopivan helppo stoppari.

Opaskurssin kannalta olennaisinta on kyky erottaa vaaralliset syvät stopparit suhteellisen turvallisista pintastoppareista. Tähän liittyen on myös ymmärrettävä kuinka jokiretkeilyyn sopiva isokokoinen melontakalusto muuttuu syvissä stoppareissa erityisen vaaralliseksi verrattuna free style melontaan soveltuviin pikku kajakkeihin.

Koskimelontaoppaan pitäisi edellisen lisäksi pystyä arvioimaan, millaisista stoppareista vielä kyetään vauhdilla laskemaan läpi (kajakeilla ja kanadalaiskanooteilla) ja millä tavalla perättäiset stopparit vaikeuttavat läpilaskua.

Stopparimelontaa ja stoppareiden ominaisuuksia voi opetella vain niissä melomalla. Siksi erityisesti koskimelontaoppaiden kurssituksen pitäisi tapahtua paikassa, jossa on monipuoliset mahdollisuudet helposta vaikeaan stopparimelontaan.

Melontaretkeilyn näkökulmasta stoppareiden ominaisuuksiin tutustumisen perusharjoituksia ovat pitkittäissurffaus, poikittaissurffaus, spinnaus ja stopparieskimo. Stopparitekniikoita käsitellään laajemmin koskimelontaa käsittelevässä pääluvussa.

Kirjassaan Elvepadling Flakstad ja Ongstad toteavat osuvasti putousten laskemisesta: "Often the main challenge here is to nerves more than to skill". Tätä on hyvä pitää ohjenuorana myös suomalaisessa melonnan opaskoulutuksessa. Putousmelontataitoja? pitäisi paremminkin opettaa siltä kannalta, mitä riskejä jo vaatimatonkin putousmelonta sisältää kuin siltä kannalta, kuinka putouksia lasketaan. Putousmelonnan ongelmat ovat kahtalaiset: korkeissa putouksissa putoamisliikkeen päättyminen vaaralliseen äkkipysäykseen ja kajakin kiilaantumien putouksen alla olevien kivien väliin (tyypillisesti matalien 1-3 m putousten vaara).

Korkeiden putousten laskeminen ei kuulu melontaopaskoulutuksen piriin. Sikäli kuin kohteita sattuu kurssilla melottavalle alueelle on parasta vain todeta useissa tapauksissa pienenkin epäonnistumisen kohtalokkaat seuraukset.

Matalien könkäiden laskeminen sen sijaan kuuluu jokiretkeilyyn. Koskimelontaoppaan koulutuksessa on käsiteltävä oikea tapa aloittaa putouslasku: otetaan reilusti vauhtia ja viimeisellä melanvedolla irrotetaan kajakki putoamaan vesiputouksen etupuolelle. viimeisellä melanvedolla meloja heittäytyy takakannelle ja samalla ikään kuin potkaisee kajakkiaan irti putoavasta vedestä. Matalissa putouksissa tämä johtaa siihen, että kajakki putoaa loivemmassa kulmassa putouksen alle ja siksi kiilautumisvaara on pienempi.

Ennen könkään laskuharjoitusta on tarkastettava paikan turvallisuus: vettä putouksen alla on riittävästi, könkään takaisinveto ei ole vaarallinen eikä putoamisalueella könkään alla ole kiviä, joiden väliin kajakki voi kiilautua.


5.1.2. SKaL | Melonta |

5.1.2. Vastavirtaretkeily


5.1.2.1. SKaL | Melonta |

5.1.2.1. Melominen vastavirtaan

Vastavirtamelonnan opetustilanne on luonnollinen jatke lossauksen opettelulle. Ei riitä, että joen (kosken) yli lossataan valumatta alavirtaan, päinvastoin, pitäisi päästä ylöspäin. Rantavirtausten akanvirtapitoisissa kivitarhoissa tämä onnistuu parhaiten kikkailemalla kiven takaa seuraavan taakse. Kurssilaiset on saatava ymmärtämään, kuinka kiven tai joen rantamutkan akanvirta melkein itsestään työntää kanootin keulan aika pitkälle ylävirtaan. Tästä tilanteesta on vieressä oleva virrankieli ylitettävä nopealla lossauksella ja päästävä kiinni seuraavaan akanvirtaan tai pyöräytettävä kanootti lähtökiven yläpuolelle patoveteen. Päävirran ylitykset onnistuvat parhaiten mutkittelevalla joella sisäkaarteen suuresta akanvirtakentästä toisen puolen ylemmän sisäkaarteen akanvirtakentän häntään. Perusharjoitus, jolla näitä asioita voidaan opettaa on jono, jossa seurataan johtomelojaa. Jos paikalla on kaksi opettajaa, niin toinen voi vetää jonoa ja toinen meloo etukäteen johonkin harjoittelureitin kohteeseen neuvomaan ja kannustamaan. Esimerkiksi Ahvion Martinkosken pienempien uomien puolelta löytyy tähän tarkoitukseen hyvä harjoittelureitti, jota voi meloa koko kosken ylös


5.1.2.2. SKaL | Melonta |

5.1.2.2. Sauvominen

Sauvominen on siinä määrin jokiretkeilyyn kuuluva erikoistekniikka, että sitä ei tarvitse esitellä tuntikehykseltään laajennetuillakaan opaskoulutuksen kursseilla. Joku voisi väittää perustellusti, että sauvominen ei ole melontaan kuuluva aisa laisinkaan.


5.1.2.3. SKaL | Melonta |

5.1.2.3. Rannalta hinaaminen

Koskipitoisesta vastavirtaretkestä ei yleensä selviä ilman rannalta tapahtuvaa kanoottien hinaamista. Useissa tapauksissa on lisäksi niin, että vaihtoehtoinen maaohitus on monin verroin työläämpää kuin vastavirtaan hinaaminen (tai myötävirtaan uittaminen). Tällä perusteella jokiretkeilypainotteisen koskiopaskurssin (laajennettu tuntimäärä) pitäisi siihen kuuluvan vastavirtamelontapäivän aikana sisältää myös hinaamisharjoituksia. Kahdella köydellä hinaaminen on kuin leijan lennättämistä. Yhdellä köydellä ja tässä kuvatulla uittoaisalla hinaaminen on paljon helpompaa. Kosken erilaiset virtaukset ymmärtävä kurssilainen oppii köysien ja aisojen kanssa pelaamisen harjoittelemalla. Hyvä harjoittelupaikka on sellainen, jossa rannat ovat hyvin käveltävissä eli harjoitellessa voidaan perehtyä pääasiaan.


5.1.2.4. SKaL | Melonta |

5.1.2.4.Kantaminen, kärryt ja raahaaminen

Kantamista kärryjen käyttöä ja raahaamista on parasta opettaa todellisessa retkeilytilanteessa. Raskaiden taakkojen siirtely vain opettelumielessä ei motivoi samalla tavalla toden tuntuiseen harjoitteluun kuin koulutustilanteeseen luotu aito tilanne, jossa melontakalusto on siirrettävä maakannaksen yli. Koulutuksessa kannattaa korostaa kantotaipaleiden järkevää ajoittamista esimerkiksi päivän ruokatauon tai yöpymisleirin yhteyteen. Näin toimimalla pitkistäkin kantotaipaleista selvitään melko joustavasti. Yhtälailla kantamisen valmistelu: mitä kannetaan, kuinka kannetaan ja kuka mitäkin kantaa on olennainen koulutusteema: Melontavarusteet ja kanootit on viritettävä sopiviksi taakoiksi juuri niille henkilöille, jotka niitä kantavat.


5.1.3. SKaL | Melonta |

5.1.3. Pienvesistöretkeily

Melomista pienvesistöissä voi opettaa vain aidoissa olosuhteissa. Puheen tasolla, kalvosarjoissa ja oppikirjan sivuilla aihetta toki voi käsitellä, mutta pienvesistömelonnan problematiikka muuttuu sujuvaksi osaamiseksi vain tilanteen mukaisesti harjoittelemalla. Jo niinkin yksikertainen kysymys kuin kuinka leveällä suopurolla on mahdollista meloa jäsentyy vain käytännössä kokeilemalla. Jos ohjaaja-opaskurssien pitopaikan vesistössä on mahdollisuus sujuvasti poiketa tunniksi pariksi pienvesistöön, niin se on suositeltavaa.

Turvallisuuden näkökulmasta pienvesistöt poikkeavat aivan olennaisesti muusta melonnasta. Vaarat ja riskit ovat lähes kokonaan toiset. Pienvesitöissä ei uhkaa kaukana rannasta tapahtuva kaatuminen tai massiiviseen koskeen tapahtuva kaatuminen. ranta on yleensä käden ulottuvilla ja usein veden syvyyskin on vain nilkkaan tai polveen. Sen sijaan risuista voi saada pusikkoisella joella silmävamman risujen seassa virtaavan tulvaveden vielä lisätessä tilanteeseen oman arvaamattomuutensa. Tiheässä suopuron pajukossa kanootin kaataminen voi myös olla vaarallista. Pienenkin tulvapuron virta painaa ja risujen seasta on vaikea nousta ylös. Louhikkoisella purolla noustaan jatkuvasti kanootista niljakkaille kiville ja taas kanoottiin. Silloin kaatumisvaara korostuu. Näiden ja muiden vastaavien olosuhdekysymysten merkitys tulee luonnollisella tavalla esiin todenmukaisissa harjoitteluolosuhteissa.


5.1.4. SKaL | Melonta |

5.1.4. Suunnistaminen jokivesitöissä

Tässä luvussa esitettävien jokiretkeilijän suunnistusniksien hallitsemisen edut tulevat esiin vasta useampipäiväisellä jokiretkellä vaihtelevissa olosuhteissa. Tältä kannalta on lähes mahdotonta järjestää minimituntikehyksen puitteissa sellaisia ohjaaja-, opaskoulutukseen liittyviä kursseja, joiden käytännön osuuksissa jokimelontaretkeilyn suunnistuksen problematiikka avautuisi kurssilaisille. Harjoitteet jäävät väkisinkin liian hetkellisiksi. Silti kursseja vetävän kouluttajan on pyrittävä tarkkaan hyödyntämään ne joen mutkat ja virran kielet, vastatuulipuhurit ja muut luonnon eteen heittämät haasteet, joilla saadaan aikaan luonnollisia harjoitustilanteita.


5.1.5. SKaL | Melonta |

5.1.5 Retkivarusteiden pakkaaminen jokiretkellä

Varusteiden pakkaamista kouluttaja voi "opettaa" kätevimmin opaskoulutuksien käytännön osuuksilla antamalla jollekin kurssilaiselle tehtäväksi opettaa muulle kurssille varusteiden pakkaamista. Erityisesti tilanteissa joissa kouluttaja huomaa ryhmässään pakkaamiseen liittyviä puutteita on edellinen tehtävä suositeltava. Pakkausopetusharjoituksen tulosta voi syventää palautetuokiolla. aihealue on sellainen, että se herättää osassa konkariretkeilijöitä voimakkaita käsityksiä "oikeasta tavasta". Koulutuksessa on syytä korostaa sitä että eri henkilöiden käsitykset sujuvuudesta ovat erilaisia – yhtä ja oikeaa tapaa retkivälineiden pakkaamiseen ei ole. Tässä luvussa on käsitelty muutamia pakkaamiseen liittyviä tärkeitä suuntaviivoja


5.1.6. SKaL | Melonta |

5.1.6. Leiriytyminen jokiretkellä

Leiripaikan valinta on luonnollinen tehtävä opaskurssilaiselle, joka on koulutettavan ryhmän johtovastuussa rantautumistilanteessa. Erilaisten leiripaikkojen hyviä ja huonoja puolia voidaan käsitellä vapaamuotoisesti iltakeskusteluissa.


5.1.7. SKaL | Melonta |

5.1.7. Jokiretken suunnittelu ja johtaminen


5.2. SKaL | Melonta |

5.2. Meri- ja järviretkeily

Hyvä lähtökohta järvi/meriretkeilyosuuksien opetukselliselle annille on siirtää ne pois kurssilaisten "vajarannasta" vieraampiin olosuhteisiin. Opas- ja meriopas koulutuksessa tämä yleensä toteutuu lähes automaattisesti, koska retkijaksot ovat pidempiä, tietyt alueet ovat kurssiretkelle muita parempia ja kurssilaiset tulevat laajalta alueelta.

Melonnanohjaaja kurssin päiväretkellä kurssilaisten enemmistön vajarannasta toteutettu retki on ansa. Enemmistö osaa retkeilyalueen ulkoa ja tästä syystä retkipäivän aikana teetettävistä tehtävistä osa menee osittain hukkaan. Aitoa suunnistamista ei saa aikaan, koska koko retki voitaisiin meloa kenen tahansa omasta vajarannastaan lähteneen johdolla ilman karttaa. Melontariskien arviointi (turvallisuussuunnittelu) omasta vajarannasta lähdettäessä on herkästi myös keinotekoista. Väylien ylitykset ovat liian tuttuja. Kaikki tietävät hyvät taukopaikat etukäteen, niitä ei tarvitse päätellä kartasta ja maisemasta. Tätä luetteloa voisi vielä jatkaa. Jokainen sen kohta on hyvä syy viedä päiväretki pois kurssilaisten enemmistön liian hyvin tuntemasta paikasta.

Ohjaajakurssin päiväretkellä ei tarvitse tavoitella kilometrejä. Päivän aikana koko ajan tehtäviä ratkottaessa melottu 15 km taival on jo riittävä.

Opas- ja meriopas koulutuksessa pitäisi retkipäivinä melottujen kilometrimäärien olla normaaleja. Tavanomaisissa keliolosuhteissa 25 km taivalta voi pitää miniminä. Kilometrejä tarvitaan siksi, että tilanne muuttuu aidommaksi. Jokainen kurssilainen alkaa käyttäytyä retkeläisen tavoin, kun retkellä edetään tavanomaisia päivämatkoja. Tällä tavalla tehtäviin tulee aitoutta. Toisaalta tästä seuraa ongelma kurssin kouluttajalle. Koska tehtäviä on tavanomaiseen retkeen verrattuna paljon enemmän, niin niiden rytmittäminen ja kurssilaisjoukon vireen ylläpitäminen ei ole helppo tehtävä. Koko ajan on vaarana, että vajotaan normaaliin retkeilyyn. Melotaan liian pitkiä etappeja, joilla ei ole mitään koulutuksellista merkitystä. Pitkän ylityksen jälkeen kallioisen luodon rantakuohuissa toteutettu tekniikkaharjoitus (joku kurssilainen vetää) ei välttämättä lähde hyvin käyntiin, koska liian moni miettii jo leiripaikalle saapumista. toteutetaanpa toveripelastusharjoitus missä vaiheessa tahansa, niin siitä voi tulla limbo. Aamupäivästä tai keskellä päivää kukaan ei halua oikeasti kastua ja yöleirin lähellä voi väsymys jo kiusata. Kouluttajan pitää ennakkoon motivoida kurssilaisia jatkuvaan yrittämiseen. Jo alusta hyvin alkanut tehtävien ratkomisvire säilyy, kun siihen ei tule liian pitkiä katkoja. Pahinta on jos kurssilaiset näkevät kouluttajan kesken päivää jo unelmoivan iltaleirin tunnelmista.

Opas- ja meriopaskurssien retkillä teetettävien tehtävien valmistelu voidaan hyvin siirtää kurssilaisille etätehtäviksi. Jokainen kurssilainen valmistelee tämän koulutusmateriaalin pääluvuista (tekniikka, välineet, turvallisuus, retkeily) sopivan määrän kurssiretken tehtäviä, jotka kouluttaja jakaa retkellä suoritettaviksi. Samalla kurssilaiset perehtyvät tähän materiaaliin.


5.2.1. SKaL | Melonta |

5.2.1. Merimelonnan erityisvarusteet

Merimelonnan erityisvarusteista ja niiden käytöstä sekä merimelontaan soveltuvien kanoottien/kajakkien ominaisuuksista pitää suunnitella opas- ja meriopas kurssien retkille harjoituksia. Pumput ja hinausköydet pitää saada sopivalla vaativuustasolla käyttöön. Teknisissä melontaharjoituksissa pitää näkyä myös käytetyn kaluston erilaiset ominaisuudet.


5.2.2. SKaL | Melonta |

5.2.2. Merimelontaan liittyviä erityistekniikoita

Kurssilaisille on jo ennakkoon kerrottava, että luonnon olosuhteiden ollessa suotuisat opas- ja meriopas koulutuksessa harjoitellaan myös sellaisia tekniikoita (hyljerantautuminen ja hyljelähtö), jotka eivät säästä kajakkia. Siksi ainakin kalustoaan varjeleville on hyvä suositella polyeteenistä merikajakkia. Sopivissa olosuhteissa hyljetekniikoita kannattaa kokeilla jo opaskurssin meriosuudella. Meriopas kurssilla teemasta pitäisi saada aikaan harjoituksia, jos olosuhteet suinkin ovat suopeat. Rantautumisten ja lähtöjen tyylisuunta siirryttäessä koulutuksessa vaativampaan suuntaan muuttuu huolellisesta kalustoa varjelevasta "näpertelystä" nopeaan tyrskyiselläkin rannalla toimivaan suoritukseen. Tyrskyjen puutteessa voidaan harjoitella lähdön ja rantautumisen nopeutta aukkopeitteen kiinnittäminen ja avaaminen mukaan luettuna.

Eri koulutustasoille sopivia melatekniikkaharjoituksia on käsitelty pääluvussa 2.


5.2.3. SKaL | Melonta |

5.2.3. Merimelontaan parhaiten soveltuvat toveripelastusmenetelmät ja niiden käyttö

Toveripelastusharjoituksia on käsittely niille omistetuissa tekniikkaluvuissa kajakkien osalta 2.1.7. ja avokanoottien osalta 2.2.6. . Viimeistään meriopas tasolla pitää toteuttaa kaikki nurin harjoitus. Sen organisointi on sopiva tehtävä kurssilaiselle.


5.2.4. SKaL | Melonta |

5.2.4. Suunnistaminen ja meriteiden säännöt


5.2.4.1. SKaL | Melonta |

5.2.4.1. Maisemanavigointi kartan avulla


5.2.4.2. SKaL | Melonta |

5.4.2.2. Kompassi kartan avulla tapahtuvan maisemanavigoinnin tukena ja avomerimelonnan suunnan näyttäjänä


5.2.4.3. SKaL | Melonta |

5.2.4.3. Meriteiden säännöt ja väylämerkinnät