1.Yleistä

1.1. Käsiteltävien asioiden rajaus

Tämä oppimateriaali ei tarkasti noudata minkään koulutusjärjestelmän mukaisia ohjeita. Materiaalin julkaisuhetkellä tosin on pyritty siihen, että esimerkiksi Suomen Melontakouluttajien koulutusjärjestelmään liittyvät asiat ovat sillä hetkellä voimassa. Koulutusohjeet ja vaatimukset voivat kuitenkin muuttua vuosittain, mutta oppimateriaalissa pitää pyrkiä siihen, että sen ajankohtaisuus säilyisi mahdollisimman pitkään.

Puhuttaessa ohjaajista,oppaista ja kouluttajista näyttää kuin kyseessä olisivat Suomen Melontakouluttajien normit. Näin ei kuitenkaan tarkasti ottaen ole. Suomessa ei harjoiteta oppimateriaalin ennakkosensuuria, ei edes voimakkaimmin yhteiskunnan säätelemässä peruskoulussa. Opetussuunnitelma (tässä tapuksessa Kanoottiliiton turvaryhmän laatimat ja Melontaturvallisuuden Neuvottelukunnassa hyväksytyt ohjeet ohjaaja/opas koulutuksen järjestämisestä ja sen sisällöistä) määrittelee toimivaltaisen päätöksentekijän tahdon suhteessa oppisisältöihin eivät oppikirjat tai muut vastaavat oppimateriaalikokonaisuudet. Tässä oppimateriaalissa esitetyt näkemykset koulutuksesta ja ohjaajiin/oppaisiin liittyvistä taito/tieto vaatimuksista ovat kirjoittajan ja kommentoijien perusteltuja mielipiteitä siitä, mikä heidän mielestään on järkevää. Tämä oppimateriaali ei sitoudu tarkasti minkään systeemin mukaisiin tutkintovaatimuksiin, vaan on oppimateriaalia laajemmin soveltuen moniin erilaisiin koulutuksellisiin tavoitteisiin. Tässä tavoitteena on tarjota niin itseopiskelijalle, kurssilaiselle kuin opettajallekin näkökulmaa siihen, millaisesta oppisisällöstä yleisemmin on kyse. Tärkeä painopiste on ammattimelojien (ohjelmapalveluyrityksessä melontaoppaina työskentelevien) kouluttamiseen ja itseopiskeluun liittyvän oppimateriaalipuutteen korjaaminen.

1.2. Melonnan eri muodot

Tämän aihealueen opettamisessa on tärkeää, että oppilaat pääsevät käytännössä näkemään ja kokeilemaan erilaista kalustoa. Melontaopastasolla ja siitä ylöspäin, tavoitteena pitää olla, että tutkinnon suorittaneelle ei mikään kanoottityyppi tai melontamuoto ole täysin vieras. Näin sanoo terve järki. Melonta-opas on ylimmän tason yleisasiantuntija ja siksi alkeet pitää olla laajasti hallinnassa. Melontaopas, joka ei pysty ollenkaan melomaan eri melontalajien kilpakalustolla: ratakajakeilla, syöksykajakeilla, freestylekajakeilla, pujottelukajakeilla… tai vastaavalla c-kalustolla, ei ole asiansa tasolla. Vielä pahemmin asiat ovat, jos melontakouluttaja, joka pitää ohjaaja- ja opastason kursseja, ei pysty melomaan em. välineillä. Jos opas/kouluttaja tunnistaa tästä heikkoutensa, hänen pitää oma-aloitteisesti laajentaa taitojaan. Paljon jotakin melonnan osa-aluetta harrastanut oppii varsin helposti muita osa-alueita. Jos olet taipuvainen hyväksymään itsesi melontaoppaan ja/tai kouluttajan roolissa kapea-alaisena johonkin melonnan erityismuotoon keskittyneenä, niin tuskinpa voit parhaalla mahdollisella tavalla edistää kurssilaistesi melontaharrastusta, sillä heistä ei kovinkaan moni halua erikoistua melontaan juuri sillä tavalla kuin sinä olet tehnyt.

Tästä luvusta melontaohjaajatason opiskelijan on hallittava yleispiirteet eli osattava luetella eri melontamuodot suhteessa veteen (virtaava/virtaamaton) ja erilaisiin kajakkeihin ja kanootteihin. Hänellä on oltava kattavat perustiedot aihealueesta. Melontaoppaan on osattava luvun jaotus täydellisesti ja pystyttävä keskustelemaan jonkin verran eri melonta- alueiden kehityslinjoista. Merimelontaoppaan on hallittava edellisen lisäksi erityisesti merimelonnan kehityslinjat. Vastaavasti koskimelontaoppaan on hallittava koskimelonnan uutuudet. Melontaoppaan, koskimelontaoppaan ja merimelontaoppaan osalta oppimisvaatimus tarkoittaa, että heidän on koko ajan seurattava aikaansa.

1.2.1. Kilpamelonta

1.2.2. Retki- ja kuntomelonta

Melontaoppaiden ja kouluttajien on oltava tyydyttävästi perillä kilpamelonnan valmennusmenetelmistä ja jo ohjaajatasolla on hyvä aloittaa perehtyminen näihin melonnan osa-alueisiin.

Melontaopastasolla ja kouluttajatasolla on osattava välittää koulutettaville kuva siitä, millä tavalla vaativa retkeily ja retken kesto ovat yhteydessä toisiinsa.

2. Melontatekniikka

Puhuttaessa melontaretkeilystä, melonnan ohjaajista, oppaista ja kouluttajista luulisi melonnan olevan ilmiselvä pääasia. Näin ei 1990-luvun puolivälissä alkaneessa maastoliikuntalajien ja seikkailuliikunnan turvallisuuskeskustelussa suinkaan aina ole ollut. Edelleen Kanoottiliitonkin koulutusjärjestelmä heijastelee sitä tosiasiaa, että suurelta osalta melonnan harrastajien ulkopuolelta luotiin kiirettä ja painetta saada suomalaiselle retkeily- ja maastoliikunnalle siihen mennessä melko vieras turvallisuuskoulutusjärjestelmä. Pahimmillaan sen seurauksena on toisaalla pidetty kursseja, joilta ei ole saanut todistusta (kurssin vastaavalla pitää olla sen verran kanttia, että kurssin pidettyään antaa siitä nimellään varustetun todistuksen eli ottaa vastuun kouluttamisestaan. Jos tätä kanttia ei löydy, ei kurssia pidä järjestää ollenkaan.) ja toisaalla on pidetty sääntöjen mukaisesti ohjaaja I-kursseja, joilta todistuksen saaneiden melontataito on jäänyt taka- alalle ja siinä saattaa olla vakaviakin puutteita.

Tilanne sinänsä ei ole kummallinen, koska varsinkin melontaturvallisuuden neuvottelukunnassa, mutta myös Kanoottiliiton melontaturvallisuustyöryhmässä (turva sanan korostuessa jo elimien nimissä) toiminnan ensimmäisinä vuosina on turvallisuustyö korostunut niin voimakkaasti, että koko toiminnan mielekäs lähtökohta melonta on jäänyt osittain taka-alalle. Konkreettisesti luotiin heti moniportainen koulutusmalli ja Merenkulkulaitoksen nimissä julkaistu turvaohje ja se, mitä nämä paperit käytännössä tarkoittivat jäi osittain avoimiksi kysymyksiksi. Onneksi 2000 luvun alku on tässä suhteessa ollut jo tervettä paluuta siihen, että melonnan ykkösasia on melonta. Tämä pitäisi olla myös kaikkien viranomaistahojen mielessä kirkkaana, sitä kirkkaampana mitä vähemmän melonnasta osaavat (tieto on näissä ympyröissä aina pinnallista ja osaamiseen nähden toissijaista). Yleisesti tässä on kysymys siitä, että nykyisin tavanomainen verbalisoituun oppimateriaaliin perustuva koulutus/norminmuodostuskulttuuri toimii varsin tehottomasti know how (osaamis/taito) tyyppisissä tilanteissa se sopii paremminkin sinne missä on kysymys tiedosta know what eikä taidosta/osaamisesta know how. Tämä opetettavan aiheen (melonta) ja sen oppimisen kannalta perusteltu peruslähtökohta pitäisi toimia ohjenuorana kaikessa tämän alan koulutussuunnittelussa ja kouluttamisessa.

Hyväksi melonnan ohjaajaksi/oppaaksi tähtäävä henkilö kehittää vähitellen ainakin kohtuullisen melonnan taitotason myös "siihen toiseen" melontamuotoon eli vannoutunut kajakkimeloja opettelee kanadalaismelonnan perustekniikat ja päinvastoin.

2.1. Kajakkimelonta

Kanadalaismelontaa päälajinaan pitävän ohjaajan pitää kajakkimelonnan tekniikasta ymmärtää ennen muuta oikea melan pituus, perusmelonta ja kajakkiin menon ja sieltä poistumisen niksit. Opastasolla pitää huonommankin lajin perusvalmiudet olla tyydyttävät, vaikka sitä ei Suomen Melontakouluttajien koulutusjärjestelmässä tiukasti vaadita. Ohjaajien ja oppaiden kannattaa ajatella tilanteita, joissa kurssilainen/asiakas kysyy jotakin siitä toisesta melontamuodosta. Mitä vastaat, jos jo perusvalmiutesi ovat kovin heikot?

2.1.1. Kajakkiin ja sieltä pois

Erityyppisiin kajakkeihin istumista ja sieltä poistumista pitää melontaohjaajien ja oppaiden harjoitella paljon, koska he todennäköisesti ovat niitä henkilöitä, jotka tuovat vasta- alkajia lajin piiriin. Erityisesti ammattimaisessa ohjelmapalvelussa satunnaisen asiakkaan positiiviset tai negatiiviset ensikokemukset ovat ratkaisevia. Ammattimaisessa melonnassa asiakkaiden suuri enemmistö on samaan työyhteisöön kuuluvia ryhmiä, joilla vain osalla on henkilökohtainen motiivi tutustua juuri melontaan.

Melontataitokoe I tason kajakkiin meno ja sieltä pois tulo voidaan tehokkaasti järjestää ryhmätilanteena (otetaan monta taitokoetta vastaan saman aikaisesti) oheisen harjoituksen mukaisella tavalla.

2.1.2. Eteenpäin

Melontataitokoe I Eteenpäin melonta suoraan 100 m Melontataitokoe II melontatyyli, eteenpäin 100 m. Tavoitteena ja arvostelukriteerinä tehokas ja taloudellinen melonta, hyvä näyte valitun kaluston liikuttamisesta.

Vähintäänkin tyydyttävä perusmelontatekniikka eteen- ja taaksepäin kuuluu jokaisen melontaohjaajan perusvalmiuksiin ohjaustilanteen kalustolla. Opastasolla on syytä pitää vähimmäistavoitteena hyvää suoritusta ohjaustilanteen kalustolla ja vähintään tyydyttävästi pitäisi meloa kaikilla retkeily- ja virkistyskäyttöön soveltuvilla kanooteilla.

Seuraavan perusharjoituksen muodossa on helppo ottaa vastaan ryhmältä myös melojan taitotesti I eteenpäinmelontaosio ja sivutuuliolosuhteissa myös epäsymmetrisen melaotteen käyttö. Tarvittaessa testin vastaanotto voidaan muuttaa tällä tavalla myös opetustilanteen tyyppiseksi. Samaa harjoitusta voidaan käyttää ohjaajakurssin retkellä ohjaustehtävänä, jossa yksi kurssilaisista ohjaa muiden eteenpäinmelonta harjoitusta. Samoin voidaan opaskurssin tai meriopaskurssin retkellä harjoitella eteenpäinmelonnan ohjaamista – hyvän suorituksen arviointikriteerit vain muuttuvat vaativammiksi.

2.1.3. Taaksepäin

Tätä harjoitusta voidaan käyttää melontataitotesti I taaksepäin melontataidon arviointiin. Samoin harjoitusta voidaan käyttää melontaohjaajaretken ohjaustehtävänä jollekin kurssilaiselle. Kurssin vetäjän tehtävänanto voi olla tyyppiä: opeta muille kurssilaisille taaksepäin melontaa käyttämällä melottamalla ohjattavia rivimuodostelmassa. Suorituspaikkana voit käyttää tätä poukamaa. Samaa harjoitusta voidaan käyttää myös opastasolla vaativammissa olosuhteissa ohjaustehtävänä.

Virran nielussa pysäyttämistä ja siitä rantaan lossaamista voidaan helpossa harjoittelupaikassa (niva/koskiluokka I) käyttää jo koskimelonnan alkeiskurssilla tai melontaohjaajakurssilla (retkiosuus), jos se pidetään virtaavassa vedessä. Tämän melontatilanteen hallinta kuuluu myös melontataitotesti II koskimelontaosan kohtaan perälossaus. Voimakkaan pyörrelinjan ylitys akanvirrasta virtaan takaperin lossaamalla on jo selvästi pidemmälle ehtineen koskimelojan taitoja ja sitä voidaan käyttää harjoittelussa melontaopaskurssin virtaavan veden osassa ja vaativassa suorituspaikassa myös koskiopaskurssilla.

Sopiva harjoitus opaskurssin meriosuuteen tai meriopaskurssille.

2.1.4. Ohjaavat melanvedot ja melatuet

Kaikki tässä käsiteltävät ohjaavat melanvedot kuuluvat jo ohjaajatason taitovalikoimaan. Ne on hallittava ohjaajan toiminta-alueeseen kuuluvissa tehtävissä (helpot rannikko-/sisävesiretket, I koskiluokan jokiretket, lajiesittelyt, alkeiskurssit) vähintään vahvan tyydyttävästi. Myös eskimopyörähdyksen kohtuullinen hallinta on jo ohjaajatasolla suositeltavaa, vaikka sitä ei Suomen Melontakouluttajien normeissa vaaditakaan.

Opastasolla samojen perusasioiden hallintaa edellytetään vaativammassa melontatilanteessa. Vaatimustaso nousee edelleen siirryttäessä merioppaan tai koskioppaan taitotasolle.

Melontataitokoe I:ssä edellytettävä kaarivedon hallinta voidaan helpoimmin testata isoltakin joukolta tässä selostettavalla pujotteluharjoituksella. Siinä testattavat pujottelevat esteiden lomassa käyttäen myös kaarivetoa. Jossakin kohtaa rataa testin vastaanottaja arvioi jonossa melovien suoritukset. Samaan testisuoritukseen voidaan lisätä kajakin kallistaminen ohjautumisen tehostamiseksi. Kajakkia kallistetaan kaarivedon puolelle. Silloin sen kääntyminen tehostuu, koska ulkokaarteen puoleinen kylki keulasta auraa enemmän ja siten kääntää kajakkia. Tässä tilanteessa veitsimäinenkin merikajakin perä on siten kallistuneena, että se luistaa sivulle vähän paremmin.

Melontataitokoe I suorittamisessa vaadittava melaperäsin suoritus voidaan tehokkaasti ottaa vastaan kun testattavat melovat jonossa ja tekevät melaperäsimen testin vastaanottajan kohdalla kääntäen kajakkia ensin melapuolelle ja kaarroksen jälkeen tulevat uudestaan jonossa testaajan kohdalle ja kääntävät toiselle puolelle.

Melontataitokoe I kohta alatuen ottaminen paikallaan tarkoittaa sitä, että koetta suorittava osaa asettaa melansa alatukiasentoon ja ymmärtää, että alatuki paikalla oltaessa virtaamattomassa vedessä on paremminkin tasapainoa ylläpitävä tuki kuin tehokas väline tasapinon palauttamiseen horjahduksen jo tapahduttua. Tämä alkutesti voidaan suorittaa kätevästi rivimuodostelmassa. Paikallaan tehdyn alatuen aikana kajakkia käännellään lantiolla, alatuki lukitsee ylävartalon varsin liikkumattomaksi.

Varsinainen alatukeen liittyvä koesuoritus tehdään vauhdista. Se voidaan liittää aiemmin kuvattuun pujottelurataan, jossa arvostellaan kaariveto. Alatuki (kaariveto takaa eteen) tehostaa kaarivedon aloittamaa kajakin kääntymistä.

Melontataitokoe II yhteydessä alatukisuoritus voidaan kätevimmin testata koskimelontaosion yhteydessä kohdassa akanvirrasta virtaan ja virrasta akanvirtaan. Nämä virran rajan ylitykset on hyvä pyytää testattavia suorittamaan sekä kaariveto alatuki että kaariveto keulaperäsin yhdistelmillä ja pyytää vielä testattavalta suullinen arvio vaihtoehtoisten tekniikoiden piirteistä.

Melontataitokoe I suoritettava keulaperäsin voidaan kätevästi arvioida pujotteluradalla, jossa testiä suorittavat melovat peräkkäin. Kaarros oikealle aloitetaan vasemman puolen kaarivedolla ja sitä tehostetaan oikean puolen keulaperäsimellä, kaarros vasemmalle melanvedot päinvastoin. Testiä suoritettaessa tätä suoritusta on syytä verrata kaariveto alatuki yhdistelmään.

Toinen vähemmän opettava tapa ottaa vastaan kyseinen testisuoritus: testiä suorittavat melovat rivissä kohti testin vastaanottajaa ja merkistä (esim. pillin vihellys) tekevät kaariveto-keulaperäsin yhdistelmän ensin esimerkiksi vasemmalle ja sitten muutaman eteenpäin vedon jälkeen oikealle. Testin vastaanottaja pystyy seuraamaan muutamaa melojaa yhtaikaa.

Melontataitokoe II koskimelontaosuuden akanvirrasta virtaan ja virrasta akanvirtaan on hyvä suorittaa jo edellä kerrotusti samassa suorituspaikassa vertaillen kaariveto alatuki tekniikkaan.

Melontataitokoe I suoritukseen kuuluu alatuen lisäksi ylätuen ottaminen paikallaan. Tästä taitokokeesta voi kuitenkin selvitä vaikka ylätuki suorite ei onnistuisi. Melontataitokoe II tasostakin voi päästä läpi menettämällä pisteet ylätuesta ja eskimopyörähdyksestä. Silloin tosin lähes kaikesta muusta on saatava pisteet. Melontataitokokeet eivät siis ole kovin vaativia – peruseskimopyörähdys on permantovoimisteluun verrattuna vaativuudeltaan kuperkeikan tasoinen suoritus. Tästä syystä on hyvä, että opetuksessa ja testisuorituksissa motivoidaan panostamaan tekniikkaan. Lopputulos on huono, mikäli helpot taitokokeet ymmärretään viestiksi melatekniikoiden vähämerkityksellisyydestä.

Monipuolinen ja opettava tapa ottaa vastaan melontataitokokeen (II) testisuoritus ylätuesta ja eskimopyörähdyksestä on niiden yhdistäminen siten että ylätukea verrataan suorituksessa alatukeen. Testitilanteessa testattava ottaa ensin alatuen ja nojaa siihen niin paljon paikallaan, että tasapainon pitäminen/palauttaminen alatuella ei ole enää mahdollista. Kun alatuki pettää käännetään ranteilla mela ylätukiasentoon ja jälleen nojaa kasvatetaan niin paljon, että lopulta seuraa kaatuminen (jos seuraa). Kaatumisesta toivutaan eskimopyörähdyksellä. Tuennat tehdään luonnollisesti molemmille puolille. Testattavat voivat olla rivissä testin vastaanottajan edessä. Yhdellä kertaa pystyy seuraamaan muutamaa testisuoritusta.

Melontataitokoe I sivuttaissiirtymiskokeen vastaanotto käy kätevästi, kun testiä suorittavat ovat jonossa, josta he aloittavat sivuttaissiirtymisen ja etenevät kohti testin vastaanottajaa. Suuntaa vaihdettaessa testin vastaanottaja meloo toiselle puolelle jonoa nähdäkseen suorituksen. Oppimisnäkökulmasta olisi hyvä testitilanteessakin tuoda esiin sekä veto- että 8-tekniikka.

Luonnollinen ohjaaja tason sivuttaissiirtymisen harjoittelu liittyy vesille meno tai vesiltä tulo tilanteeseen. Ohjaajakurssin retkellä pitäisi tähän kiinnittää huomiota: Kuinka rantautumistilanteissa vastuussa oleva ohjaajakandidaatti opastaa tilannetta ja kuinka muut kurssilaiset toimivat.

Opastason kurssin virtaavan veden ohjaustilanteeseen sopiva sivuttaissiirtymisharjoitus on esimerkiksi virran rajan ylittäminen tällä tekniikalla siirryttäessä pitkittäissurffaamaan helppoon seisovaan aaltoon. Melontakouluttaja seuraa tilanteesta vastaavan opaskandidaatin ja muiden kurssilaisten toimintaa. Välillä pidetään yhteisiä palaute- ja kyselytaukoja. Koskiopaskurssilla voidaan käyttää aivan samaa harjoitetta, mutta ylitettävä virran raja on vaativa ja surffiaaltokin luonnollisesti toista luokkaa.

Meriopaskurssilla aallokkomelonnassa vaativia sivuttaissiirtymistilanteita syntyy esimerkiksi kokeiltaessa hinausta. Hinattavan melojan lähestyminen hinausköyden kiinnittämiseksi tai irrottamiseksi ei jyrkässä ja korkeassa aallokossa ole aina ongelmatonta.

2.1.5. Eskimopyörähdys

Melontataitokoe II suoritukseen kuuluvan eskimopyörähdyksen vastaanotto on jo selostettu ylätuen yhteydessä. Kansallinen eskimopyörähdystaitotaso on korkeintaan tyydyttävä ja siksi juuri tämän testisuorituksen yhteydessä on oltava tarkkana. Testi on syytä ottaa vastaa opettavalla tavalla eli siten, että eskimopyörähtäjä saa mahdollisimman kattavan palautteen suorituksestaan ja muutaman avainvinkin taitonsa parantamiseen. Erityisesti englantilaisessa etueskimossa on kiinnitettävä testattavan huomio siihen, toimiiko hänen melansa pinnassa. Normaalisti testattavat tekevät juuri mainitun eskimon, mutta käsieskimo tai takakannen eskimo tai mikä tahansa onnistunut eskimo tuottaa tietysti testikohdasta annettavan pisteen.

2.1.5.1. Perusmelaeskimo etunojasta sivukautta takakannelle

2.1.5.2. Takakannelta lähtevä melaeskimo

2.1.5.3. Yhden käden melaeskimo ja takakannen käsieskimo

2.1.5.4. Re-entry & roll

Tämän tekniikan tulisi kuulua jokaisen merioppaan taitovalikoimaan.

2.1.6. Lossaus

Melontaohjaajatasolle (jos ohjaajaretki pidetään virtaavassa vedessä) ja koskimelonnan peruskurssille sopiva lossausharjoitus on jo vuolaasti virtaavan joen ylitys.

Melontataitokoe II tasolla vaadittava lossaaminen tarkoittaa I-II luokan koskessa selkeän virrankielen ylittämistä hallitusti. Testi voidaan ryhmälle tehokkaasti toteuttaa saman virrankielen peräkkäisinä ylityksinä. Testin vastaanottaja seuraa akanvirrassa. Perälossaamisen testaamisessa riittää pysähtyminen virtaan ja siitä perälossaus akanvirtaan.

Lossaaminen ja murtautumien johonkin keskemmällä koskea olevaan seisovaan aaltoon (koskiluokka I-II) pitkittäissurffaukseen on sopiva opas tason koskimelonnan ohjaukseen liittyvä harjoitus. Myös aallossa lossaaminen on sopiva opaskurssin koskiosuuden harjoite.

2.1.7.Toveripelastustekniikat

Kanoottiliiton koulutusjärjestelmään liittyvät melontataitokokeet määrittelevät ohjaajien ja oppaiden toveripelastusvalmiuksia. Ohjaajatason taitokoe I suoritetaan testattavan haluamalla (paremmalla) välineellä. Jo onnistuneesta hinaamisesta saa osan taitokokeen pisteistä, mutta täydet pisteet saa vasta toveripelastuksesta, jossa kaatuneen kanootti tyhjennetään vesillä ja sen jälkeen kaatunut nousee kanoottiinsa ja meloo rantaan. Melontataitokoe II tasolla pitää vesillä pystyä toimimaan sekä pelastajana että pelastettavana kanadalaiskanootilla ja kajakilla siten, että kaatuneen kanootti tyhjennetään, kaatunut kiipeää vesillä kanoottiinsa ja meloo rantaan. Taitokokeiden osaamisvaatimukset määrittelevät myös niihin liittyvien kurssien vaatimuksia. Ohjaajakurssilla vahvistetaan kurssilaisten jo taitokoe I:ssä osoittamaa osaamista näkökulmana toveripelastuksen opettaminen. Opaskurssilla vastaavasti taitokoe II:n määrittelemää osaamista. Meri- ja koskiopas kursseilla voidaan ja pitääkin pelastusmelontatilanteet siirtää opaskurssia vaativampiin kurssin teemaan liittyviin olosuhteisiin.

2.1.7.1. Hinataan rantaan

2.1.7.2. X-pelastus

2.1.7.3. Muunnettu x-pelastus

2.1.7.4. Jalalla aukosta ponnistaen kajakkiin

2.2. Kanadalaismelonta

Kajakkimelontaa päälajinaan pitävän ohjaajan pitäisi kanadalaismelonnan tekniikasta ymmärtää ennen muuta oikea melan pituus, perus melonta ja kanoottiin menon ja sieltä poistumisen niksit. Opastasolla pitäisi huonommankin lajin perusvalmiudet olla tyydyttävästi, vaikka sitä ei Suomen Melontakouluttajien koulutusjärjestelmässä tiukasti vaadita. Ohjaajien ja oppaiden kannattaa ajatella tilanteita, joissa kurssilainen/asiakas kysyy jotakin siitä toisesta melontamuodosta. Mitä vastaat, jos jo perusvalmiutesi ovat kovin heikot?

Jo ohjaajakurssilla, mikäli se on painottunut kanadalaismelontaan, on käsiteltävä erilaiset melonta-asennot.

Melonta-asennon tukijärjestelmien kehittämien ja soveltaminen on opas-, meri- ja koskiopas tason asiaa.

2.2.1. Inkkariin ja sieltä pois

Kanadalaiskanoottiin meneminen ja sieltä poistumien on hyvä ohjaajatason koulutukseen (ohjaajaretki) liittyvä harjoitus, koska ohjaajan toimenkuvaan kuuluvissa lajiesittelyissä, alkeiskursseilla ja helpoilla retkillä, on kanadalaismelontaan liittyvä kaatumisriski suurimmillaan rantatilanteissa.

Melontataitokoe I kanoottiin meno ja siltä pois tulo vastaavasti kuin kajakkimelonnassa. vaihtaa etu- ja perämelojan pitää vaihtaa paikkaa, niin että suoritus tulee testattua molemmissa rooleissa.

2.2.2. Eteenpäin

Melontataitokoe I Eteenpäin melonta suoraan 100 m. Melontataitokoe II melontatyyli, eteenpäin 100 m. Tavoitteena ja arvostelukriteerinä tehokas ja taloudellinen melonta, hyvä näyte valitun kaluston liikuttamisesta.

Vähintäänkin tyydyttävä perusmelontatekniikka eteen- ja taaksepäin kuuluu jokaisen melontaohjaajan perusvalmiuksiin ohjaustilanteen kalustolla. Opastasolla on syytä pitää vähimmäistavoitteena hyvää suoritusta ohjaustilanteen kalustolla ja vähintään tyydyttävästi pitäisi meloa kaikilla retkeily- ja virkistyskäyttöön soveltuvilla kanooteilla.

Taitokokeen (I ja II) eteenpäin melonnan testissä pitäisi olla sen verran aikaa, että testi suoritetaan tässä estettävän kolmiorata harjoituksen tyyppisesti, jotta melojan/melontaparin taidot tulevat esiin melottaessa erilaisiin tuulen suuntiin. C2 kalustolla testi on suoritettava kaksi kertaa, jotta parin jäsenet ovat sekä keula- että perämelojina. Taitokoe II tasolla pitäisi suorituspaikalla olla jonkin verran tuulta, jotta kanootin todellinen hyvä hallinta tulee esiin. Testattavat voivat meloa jonossa radalla. Testin vastaanottaja kykenee seuraamaan saman aikaisesti muutamia. Kolmioradan kulmissa voidaan testata myös taitokokeeseen liittyviä erilaisia käännöksiä.

Jo taitokoe I tasolla kanootin suuntaa pitää eteenpäin melottaessa kontrolloida j-vedolla.

Melontataitokoe II tasolla (jos suorituskalustona on inkkarit) pitäisi testata myös yksikkömelontaosaamista.

Opaskurssin käytännön osuudessa pitää harjoitella myös kanadalaisyksiköllä, jos kurssin pääkalustona ovat inkkarit.

2.2.3. Taaksepäin

Melontataitokoe I tason taaksepäin melontataidoksi riittää c2 kalustolla 50 m suoraan takaperin mutta melontataitokoe II tasolla pitäisi taaksepäin suorituksessa tehdä jokin ennalta määritelty käännös, sillä siinä vasta näkyy, kuinka taaksepäin meloessa melontaparin yhteistyö pelaa. Näissä testeissä pitää luonnollisesti parin taidot testata sekä keula- että perämelojina.

2.2.4. Kanadalaiskanoottia ohjaavat melanvedot ja melatuet

Melontataitokoe I sivuttaissiirtyminen, kaariveto, mela peräsimenä, keulaperäsin, ja alatuki testataan saman tyyppisissä harjoitustilanteissa, jotka on jo selostettu kajakkimelonnan yhteydessä. Hyvä harjoittelufiilis saadaan taitokokeenkin tilanteessa aikaan pujotteluradalla. Kanadalaiskaksikoilla testiä suoritettaessa aikaa pitää varata kajakkimelontaan verrattuna varmasti kaksinkertainen määrä, koska melontaparin pitää näyttää taitonsa sekä perä että keulamelojina. Testin vastaanottaja ei kykene yhtaikaa seuraamaan kuin 1-2 inkkariparia.

Melontataitokoe II alatuki, ja ylätuki tulevat kätevästi testattua koskimelontaosassa vaadittavissa akanvirrasta virtaan ja virrasta akanvirtaan käännöksissä.

Testit pitäisi ensisijaisesti suorittaa c2 pareina, koska se on vallitseva inkkarimelontamuoto.

2.2.5. Lossaus

Melontataitokoe II tasolla testattavat lossaustaidot voidaan arvioida samalla tavalla peräkkäisinä I-II luokan kosken virrankielen ylityksinä. Perälossauksessa riittää pysäytys virtaan ja siitä lossaaminen rannan akanvirtaan.

2.2.6. Kanadalaismelonnan toveripelastustekniikat

Melonnan ohjaaja- ja opaskoulutuksessa kanadalaiskanoottien pelastustekniikat pitää hallita sekä henkilökohtaisena taitona että sen opettamisena viimeistään opas tasolla. Jo ohjaajakoulutuksessa pitää kanadalaisten pelastusmenetelmiin kiinnittää huomiota, jos kurssi painottuu c-melontaan. Koskiopas kurssilla teemana pitää olla myös sekapelastukset. Jos meriopaskurssilla käsitellään myös kanadalaismelontaa, niin silloin c- pelastustekniikat merimelontatilanteessa ovat erittäin keskeistä sisältöä. Ne asettavat rajat, joissa kanadalaisilla voidaan meriolosuhteissa toimia.

2.2.6.1. Avokanoottipelastus hinaamalla

Hinaaminen avokanoottien pelastustekniikkana on niin rajoittunut keino, että millään ohjaaja/opaskoulutuksen tasolla ei kurssilla, jolla käsitellään kanadalaismelontaa pidä pelastustekniikan opetusta jättää hinaamisen tasolle.

2.2.6.2. Kaatuneen avokanootin tyhjennys vesillä

2.2.6.3. Kuinka uimarit nousevat tyhjennettyyn kanoottiinsa

2.2.6.4. Sekapelastus

3. Välineet, käyttö ja sopivuus

3.1. Kanootti- ja kajakkityypit

Jo ohjaaja tasolla on tiedettävä eri käyttötarkoituksiin soveltuvien kanoottien ja kajakkien perusominaisuudet, niin että osaa fakta tasolla esitellä eri tarkoituksiin soveltuvien kanoottien peruseroja. Melontaoppaalta vaaditaan erilaisten kanoottityyppien ja niiden rakenteisiin ja muotoon liittyvien ratkaisujen ymmärtämistä siten, että opas osaa tarvittaessa kertoa jostakin kanootista sen todennäköiset melontaan eniten vaikuttavat ominaisuudet jo nähdessään kanootin kuivalla maalla ja kanootilla melottuaan pystyy yhdistämään sen muodoista ja rakenteesta päättelemänsä ”teoreettiset ominaisuudet” melontakokemuksiinsa ja kertomaan niistä tarvittaessa. Merimelontaoppaalta ja koskimelontaoppaalta edellytetään jo edellä käsitellyn arvioivan tiedon entistä parempaa hallintaa sillä erityisalueella, johon opas on perehtynyt. Tarkempia vinkkejä opettajille ja opiskelijoille esitetään kanoottityyppien perusasioiden yhteydessä.

Kaikilla ohjaaja/opas/kouluttaja tasoilla on osattava tasoittaa retkelle/kurssille osallistuvien fyysisiä ominaisuuksia ja kaluston ominaisuuksia siten, että pahin tapaus: heikkokuntoisimmalla on surkeimmat välineet ja kovakuntoisimmalla parhaat välineet, ei pääse toteutumaan.

3.1.1. Runkoon liittyvät perusasiat

Jo melonnan ohjaajan on tiedettävä kanootin pituuden, kaarimuotojen, märkäpinnan ja runkonopeuden sekä kevytkulkuisuuden perusfysiikka. Opastasoilla ja kouluttajana tämän tiedon on oltava kattavampaa ja syvempää, niin että sen avulla pystyy arvioimaan kaluston käyttäytymistä suunnitellun vaativankin melontatapahtuman olosuhteissa.

Jo melonnan ohjaajan on oltava selvillä kanootin kaarimuotojen perusvaikutuksesta kiikkeryyteen. Ohjaajatason faktojen tietämisestä osaaminen jalostuu opas- ja kouluttajatasolla kyvyksi arvioida kanootin rungon kiikkeryysominaisuuksia jo pelkän näköhavainnon pohjalla ja kyvyksi liittää nämä havainnot omaan melontakokemukseen ja kykyyn yhdistää rungon muodot ja melontakokemus arvioksi kanootin suorituskyvystä erilaisissa melontatilanteissa. Merimelontaopas osaa erityisesti arvioida merikalustoa ja koskimelontaopas koskikalustoa.

Ohjaaja tasolla on tiedettävä kanootin rungon perusominaisuuksiin kuuluvien pituuden, syväyksen ja rungon käyryyden vaikutus ketteryyteen. Opas ja kouluttaja tasoilla on pystyttävä arvioimaan kanoottien ketteryysominaisuuksia sekä kanootteja katsomalla että melomalla . Merimelontaopas erikoistuu merikalustoon ja koskimelontaopas koskikalustoon.

3.1.2. Eri tarkoituksiin suunnitellut kanootit

Jo ohjaaja tasolla on pystyttävä karsimaan kulloiseenkin melontatilanteeseen soveltumattomat kanootit ja pystyttävä kuvaamaan tilanteeseen parhaiten soveltuva kalusto. Opas- ja kouluttajatasoilla tämä tieto on syvempää ja antaa paremmat arviointivalmiudet.

3.1.2.1. Merikajakit

Merikaluston perusominaisuuksien tuntemusta edellytetään jo ohjaaja tasolla, koska ohjaajan tehtäväalueeseen kuuluu suojaisten rannikkoretkien opastaminen. Melontaopas ja erityisesti merimelontaopas tasolla pitää pystyä arvioimaan kaikkia merikajakin runko-ominaisuuksia (pituus, käyryys, kaarimuodot, perän ja keulan veitsimäisyys ja korkeus) suhteessa sen melottavuuteen erilaisissa olosuhteissa.

Merimelontaoppaan on osattava surffata merikajakeilla ja tunnettava merikajakkien surffauksen kannalta tärkeitä runko-ominaisuuksia.

3.1.2.2. Koski- ja jokikajakit

Koskikaluston ominaisuudet koskevat oikeastaan jo kaikkia ohjaaja/opas/kouluttaja tasoja. Vaikka ohjaaja koulutus voidaan ja varmaan tavallisimmin järjestetäänkin virtaamattomassa vedessä, niin ohjaajan henkilökohtaisten melontataitojen näkökulmasta koskikokemus (koskiluokat I-II) ja välineiden ominaisuuksien tuntemus olisi suotavaa. Koskimelontaan liittyvien kaluston perusasioiden tuntemus on välttämätöntä, jos ohjaaja toimii hänelle sallituissa I luokan koskissa. Hänen on ymmärrettävä erilaisten kajakkien soveltuvuus helpolle jokiretkelle, jossa lasketaan nivoja ja I luokan koskia (esimerkiksi pitkät pätkät Ounasjokea kesävedellä, varsinaisesti poisluettuna vain Molkoköngäs). Hänen on myös tiedettävä perinteisen joki/koskikajakin perusominaisuuksiin, ketteryyteen ja selväpiirteiseen aallokkokäyttäytymiseen vaikuttavat runkomuodot.

Koskikaluston ominaisuuksien laajempi ymmärtäminen ja niiden melonnallinen soveltaminen liittyy vasta opas- ja kouluttaja tasoille, koska näillä tasoilla edellytetään kykyä ohjata ryhmää II luokan koskessa. Suomen Melontakouluttajien vaatimuksissa edellytetään tällä tasolla hyvää melontataitoa II luokan koskessa. Tämä tarkoittaa myös sitä, että ryhmän ohjaajan melontataidon on ainakin tyydyttävästi riitettävä III luokan koskiin. Koskiluokissa II ja III on jo riittämiin sellaista koskivettä, jossa kaluston erilaiset ominaisuudet tulevat selvästi esiin.

Suomen Melontakouluttajien nykyisessä opasluokitustaulukossa koskimelontaoppaan edellytetään ohjaavan ryhmää koskiluokissa I-III. Koskioppaalta edellytetään hyvää melontataitoa koskiluokassa III. Tämä tarkoittaa ilman muuta myös sitä, että koskioppaan on kyettävä melomaan myös IV luokan koskia.

III luokan koskessa voidaan jo harjoitella kaikki mahdolliset koskimelonnan tekniset piirteet vaativimpiin temppuihin saakka. On tervettä turvallisuusajattelua, että ohjattu toiminta, jossa ohjaajan rooliin kuuluu vastuu ohjattavista rajataan päättyväksi koskiluokkaan III. Jo vaativissa eri tyyppisissä III luokan koskissa tulevat esille kaikki koskimelonnan kalustoon liittyvät erityispiirteet. Oikeata moraalia mielestäni on se, luokkaa III vaikeammissa koskissa jokainen meloo ensisijaisesti omalla vastuullaan ja melojia yhdistää vain vapaehtoinen veljellinen etiikka eikä virallisesti organisoitu opas – opastettava suhde.

Kalustotuntemuksen kannalta tämän tason ohjattu koskimelonta asettaa huomattavia vaatimuksia. Koskioppaan on tunnettava rungoltaan erilaisten koskikajakkien ominaisuudet perusteellisesti ja kyettävä opettamaan nämä asiat ohjattaville.

3.1.2.3. Kanadalaiskanootit

Kajakki- ja kanadalaismelonnan eroihin Suomen Melontakouluttajien ohjaaja/opas/kouluttaja rakenteessa ei juuri ole kiinnitetty huomiota. Rakentui koulutus kursseilla miten tahansa, on jokaisen ohjaajan/oppaan/kouluttajan omavastuisesti ymmärrettävä avokanootin ja kajakin suuret erot järjestettäessä retkiä erilaissa olosuhteissa. Erojen ymmärtäminen alkaa perehtymällä kumpaankin melontamuotoon.

Jokaisen ohjaajan/oppaan/kouluttajan pitäisi olla selvillä myös itselleen vieraammasta melontamuodosta: kajakkimelojan kanadalaisista ja päinvastoin. On muistettava, että melonnan järjestötoiminnan ulkopuolella järjestäytymättömien melojien ja vuokrakalustolla satunnaisesti melovien keskuudessa kanadalaismelonta on ylivoimaisesti suositumpaa kuin kajakkimelonta. Esimerkiksi omassa yritystoiminnassani melontakaluston vuokrauksesta ja asiakkaille järjestetyistä ohjatuista melontaretkistä yli 80% koskee kanadalaiskalustoa, vaikka monipuolinen kajakkivalikoima on myös asiakkaille tarjolla.

3.1.2.4. Testaus

Jo Suomen Melontakouluttajien ohjaajatutkinnon läpäisseellä tulisi olla selvä käsitys mutu menetelmän ja erilaisten mittaustapojen periaatteellisista ongelmista, niin että hän osaa kysyttäessä vetämillään kursseilla kehottaa mahdollisia tästä teemasta kiinnostuneita asiakkaitaan tarkkaavaisuuteen testejä lukiessaan. Opas- ja kouluttajatasolla tässä käsitellyt testausmenetelmät muodostavat yhden tavan opetella luotettavalla tavalla ymmärtämään erilaisten kanoottien/kajakkien erilaisia ominaisuuksia. Jo yksinkertaisetkin testit, tarkat mittaukset (ei tarvita varianssianalyysiä, vaikka se onkin tavallinen menetelmä ja mukana mikrotietokoneiden tilasto-ohjelmistoissa) verrattuna mutu tuntumaan saattavat antaa hyvän pohjan analyyttiselle keskustelulle opiskelijaryhmässä.

3.2. Varusteet ja niiden pakkaaminen

Jo ohjaaja tasolla on tunnettava erilaiset melontaan liittyvät varusteet, niiden soveltuvuus eri käyttötarkoituksiin ja varusteiden pakkaaminen erilaisia melontatilanteita varten. Ohjaajan on kyettävä vähintäänkin tyydyttävästi ennakkoon arvioimaan vetämänsä ryhmän käyttämien varusteiden toimivuus niissä todennäköisissä olosuhteissa, joissa retkeillään. Opas, meriopas, koskiopas ja melontakouluttaja tasoilla on oppimistavoitteena kyky arvioida ja asettaa tärkeysjärjestykseen kaikentyyppisiä melontavarusteita suhteessa johonkin melontatapahtumaan, tilanteeseen tai retkeen. Luonnollisesti koskioppaan asiantuntemus painottuu koskimelontaan ja merioppaan asiantuntemus merimelontaan.

Voidakseen palvella asiakkaitaan on melontaoppaiden ja kouluttajien hyvä perehtyä myös melonnan varustetietouden fysikaaliseen ja kemialliseen osa-alueeseen.

Monipuoliset varusteiden korjaamistaidot kuuluvat opastason valmiuksiin. Vaativin varustepuolen oppimistaso on kyky itsenäisesti laatia testi, jolla varusteita asetetaan paremmuusjärjestykseen joidenkin ominaisuuksien suhteen tai taito itse kehittää uusia varusteita. Viimeksi mainittujen osaamisalueiden pitäisi kuulua joidenkin seniorioppaiden/kouluttajien harrastuspiiriin. Heiltä, jotka kenties eivät enää kykene samoihin fyysisiin suorituksiin kuin nuoremmat kollegat, melontakokemus ehkä parhaiten siirtyy uusille sukupolville kykynä arvioida varusteita ja kykynä kehittää niitä.

Seuraavassa melontaan liittyvistä varusteita esitellään kansallisessa turvaohjeessa (Melontaturvallisuuden neuvottelukunnan Suomen Kanoottiliiton esityksestä hyväksymä ohje 24. 4. 2002) luetellut varusteet kattavasti.

3.2.1. Melat

Mela kuuluu kansallisen turvaohjeen mukaisesti kanootin perusvarustukseen (ohjeen kohta 3.1) eli esimerkiksi kanootteja vuokrattaessa hyvä toimintatapa edellyttää melan liittyvän kanoottiin erottamattomasti.

3.2.2. Melontaliivit

Olosuhteisiin ja melojalle sopiva hyväksytty kelluntapukine kuuluu kansallisen turvallisuusohjeen mukaan kanootin perusvarustukseen (ohjeen kohta 3.1) eli se on samalla tavalla erottamaton osa kanoottia kuin mela. Toisaalta saman ohjeen kohdassa 4.1 sanotaan: "Melojan varusteisiin kuuluu melonta- tai pelastusliivi tai kelluntapukine aina ja olosuhteiden mukainen melonta-asu päälle puettuna”. Turvaohjeessa melontaliivi siis korostuu sekä kanoottiin että melojaan liittyvänä pakollisena varusteena.

Kaikilla ohjaaja/opas/kouluttaja tasoilla tulee hallita perustiedot EN 393:1993 normin mukaisista 50 N kelluntapukineista. Tämä melonnassa toistaiseksi tärkeimmän kelluntapukineluokan turvallisuusnormi tullaan korvaamaan uudella standardilla ISO/DIS 12402-5:2000. Uusi normi tulee voimaan luultavasti 2007. Vähempimerkityksisiä PFD standardeja melonnan kannalta ovat (nykyisin voimassa oleva ensin mainittuna): EN395:1993 – ISO/DIS 12402-4:2000 100 N kelluntapukine, EN 396:1993 – ISO/DIS 12402 –3:2000 150 N kelluntapukine, EN 399:1993 – ISO/DIS 12402 –2:2000 275 N kelluntapukine sekä uusi ISO/DIS 12402-1:2000 kelluntapukine. Oppaiden ja kouluttajien tulee pystyä arvioimaan viranomaissääntöjen mukaisten liivien käyttökelpoisuutta erilaisissa melontatilanteissa.

3.2.2.1. 50N liivit

Jo melonnan ohjaajien on hallittava 50 N normin mukaisten kelluntapukineiden ominaisuudet ja vaatimukset.

Liivien kelluvuuskokeet sopivat myös SKAL:in koski- ja merioppaiden, oppaiden ja kouluttajien koulutustilaisuuksiin tai itseopiskeluun. Sekä vaativaa melontaa (koski tai meri) opettaviin oppilaitoksiin.

3.2.2.2. Muut liivinormit

Melontaoppaiden, koski- ja merimelontaoppaiden ja Kanoottiliiton kouluttajien tulee tietää keskeiset asiat 100N, 150N ka 275N normien mukaisten kelluntapukineiden soveltuvuudesta melontaan.

3.2.3. Kypärät

Kypärä kuuluu Melonnan turvallisuusohjeen mukaan melojan harkinnanvaraisiin varusteisiin: ” kypärä koskessa melottaessa ja muissakin tilanteissa, joissa olosuhteet sitä edellyttävät” ohjeen kohta 4.2.

Suomen Kanoottiliiton melonnan ohjaaja/opaskoulutusjärjestelmän kaikilla tasoilla toimivilla tulee olla perustiedot koskimelontaan sopivan kypärän käytöstä.

3.2.4. Märkä- ja kuivapuvut ja muut melontapukineet

Melojan pukeutumisesta melonnan turvaohjeessa todetaan seuraavaa:

1. Olosuhteiden mukainen melonta-asu päälle puettuna (ohje kohta 4.1).
2. Varavaatetus vesitiiviisti pakattuna (4.2)
3. Kuiva- tai märkäpuku, jos kaatumistilanteessa hypotermian vaara on todennäköinen (4.2).
4. Lisäksi melojan on heijastimilla, kirkasvärisillä vaatteilla… huolehdittava näkyvyydestään kaikissa sää- ja valaistuolosuhteissa.

3.2.5. Jalkineet

Sopivat jalkineet ovat olennainen osa melontaa. Melontaan sopivine jalkineiden ominaisuuksien perustietous edellytetään jo melonnan ohjaajilta. Oppailla ja kouluttajilla tiedon on oltava syvempää ja laajempaa.

3.2.6. Aukkopeitteet

Melonnan turvallisuusohjeen mukaan (kohta 3.1) aukkopeite jokaiseen aukkoon kuuluu kajakin perusvarustukseen.

Turvallisuusohjeen vaatimuksesta seuraa että kaikilla melonnan ohjaaja/opas/ kouluttaja tasoilla on tunnettava niiden aukkopeitetyyppien ominaisuudet, jotka liittyvät ohjaajan/oppaan/kouluttajan toiminta-alueeseen. Ohjaajalle riittää tyydyttävä yleistietämys erilaisista aukkopeitteistä, oppaalla tämän tiedon on oltava kattavampaa. Meri- ja koskioppailta edellytetään heidän toimintaansa liittyvien erikoistuneiden aukkopeitteiden ominaisuuksien tuntemista.

3.2.7. Kanoottiin kiinteästi liittyvät pääasiassa turvallisuutta lisäävät varusteet

Opas ja kouluttaja tasoilla on suotavaa, että melontaharrastus suuntautuu myös melontavarusteiden omatoimiseen valmistamiseen. Omien varusteiden rakentelu antaa paljon ymmärrystä siihen, millaiset ratkaisut ovat luotettavia ja kestäviä. Tämä ymmärrys on arvokasta, kun arvioidaan tehdasvalmisteisia varusteita ja opetetaan varustetietoutta toisille.

3.2.7.1. Kellukkeet

Jo ohjaaja tasolla on osattava tarkastaa melontaturvallisuusohjeessa määritelty kanootin kelluvuus vesilastissa (kelluu vaakasuorassa, vesilastissa 100N kelluttava voima kutakin melojaa kohti ohjeen kohta 3.1). Ohjaaja tason retkillä kanootin kelluvuudeksi riittää ohjeen minimi. Vaativammilla retkillä (opastaso, koski ja meri) vaaditaan kalustolta olosuhteiden sitä edellyttäessä huomattavasti minimiä suurempaa kelluvuutta.

3.2.7.2. Tartuntakahvat keulassa ja perässä ja/tai kansinarut sekä melapidike

Tartuntakahvat ja kansiköysistö ovat melonnan turvaohjeen kohdassa 3.1 kanootin perusvarustukseen kuuluvaksi määrättyjä asioita. Niihin liittyvät perusasiat on hallittava ja melonnan ohjaajan. Oppaiden, koski- ja merioppaiden ja kouluttajien on tunnettava asiat perusteellisemmin ja ymmärrettävä mitä vaatimuksia erilaisissa vaativissa melontatilanteissa tartuntakahvojen ja kansiköysien on täytettävä.

3.2.7.3. Peräsinlaitteisto/peräevä

Peräsinlaitteistot ja peräevät eivät ole melontaturvaohjeessa lueteltuja kanootin varusteita. Ne ovat sellaisia lisävarusteita, joista melonnassa on sopivissa olosuhteissa erityisesti melonnan tehokkuutta tavoiteltaessa hyötyä. Kuitenkin jo ohjaaja tasolla on oltava perustiedot näistä laitteista. Niiden toimintakunnon tarkastaminen kuuluu jokaisen ohjaan osata. Melontaoppaan, meri- ja koskioppaan ja melontakouluttajan pitää hallita erilaisiin peräsinlaitteisiin ja peräeviin liittyvät ratkaisut laitteen toimivuuden arvioinnin tasolla.

3.2.7.4. Jalka- reisi- ja selkätuet

Jalka- , reisi- ja selkätukien teknisiin ratkaisuihin liittyvä osaaminen on melontakoulutuksessa oltava esillä vastaavalla tavalla kuin peräsinlaitteisiin ja peräeviin liittyvä osaaminen.

3.2.8. Muut ensisijaisesti melontaturvallisuuteen liittyvät varusteet

Tässä kohdassa käsiteltävät varusteet ovat melontaturvallisuusohjeessa lueteltuja joko kanootin tai melojan varusteita. Niihin liittyvät perusasiat tulee hallita jo melonnan ohjaajan. Opastasolla ja melontakouluttajilla tiedon ja osaamisen on oltava ainakin omalla erityisalueella varusteen käyttökelpoisuutta arvioivalla tasolla.

3.2.8.1. Tyhjennyspumppu

Tyhjennyspumppu tai muu tyhjennyslaite on melonnan turvaohjeen kohdassa 3.1 Kanootin perusvarustus mainittu laite.

3.2.8.2. Pilli tai muu äänimerkinantolaite

Pilli tai muu äänimerkinantolaite on melonnan turvaohjeen kohdassa 4.2 melontatilanteen johtajan harkinnan mukaan melojalle kuuluvia varusteita.

3.2.8.3. Valkoinen valo

Myös valkoinen valo on melonnan turvaohjeen kohdan 4.2 varusteita. Sen lisäksi on todettava, että vesiliikennelaki edellyttää, että myös meloja tekee itsensä huonoissa näkyvyysolosuhteissa näkyväksi näyttämällä tarvittaessa valkoista valoa.

3.2.8.4. Melakelluke

Myös melakelluke kuuluu turvaohjeen kohdassa 4.2 lueteltuihin melontatilanteen johtajan harkinnan mukaan tarpeellisiin varusteisiin Tällä perusteella jo melonnan ohjaajalla pitäisi olla perustiedot melakellukkeen toiminnasta. Tosin hänen toiminta-alueellaan: helpot retket suojaisissa olosuhteissa, lajiesittelyt, alkeiskurssit pelastautuminen mahdollisen kaatumisen sattuessa voidaan järjestää niin, että melakelluketta ei tarvita. Oppaiden ja merioppaiden ja melontakouluttajien pitää tietää ja tuntea melakellukkeen hyvät ja huonot puolet. Koskimelonnassa melakelluke ei ole tarpeellinen.

3.2.8.5. Hinausvyö ja hinausköysi

Melonnan turvaohjeessa hinausvyö ja hinausköysi katsotaan melontaretken johtajan varusteisiin kuuluviski välineiksi. Niihin liittyvien perusasioiden tuntemus kuuluu jo melonnan ohjaajan taitovaatimuksiin, mutta varsinaisesti niiden todelliset käyttötilanteet liittyvät melontaoppaan, koski- ja merioppaan toiminta-alueeseen. Jos ohjaajatason melontatilanteissa retkillä tai alkeiskurssilla joudutaan tilanteeseen, jossa hinausvyön ja köyden käyttö on välttämätöntä, niin silloin on mitä luultavimmin kyse muusta kuin suojaisista saaristoretkistä tai alkeiskurssittamisesta, Melonnan ohjaajan pitää tuntea välineiden ominaisuudet kyetäkseen ennen muuta opettamaan niiden käyttöä harjoitusmielessä. Vasta melontaoppaiden, koski- ja merioppaiden toimenkuvaan kuuluu hinausvyön ja köyden käyttö tarvittaessa tositilanteessa.

3.2.8.6. Heittoliina

Heittoliina mainitaan melonnan turvaohjeessa kohdassa 4.3 koskimelontaan liittyvänä retken johtajan varusteena. Heittoliinan varsinainen tilanteen mukainen käyttö on opas- ja koskiopas tason toimintaa. Melonnan ohjaajan toiminta-alueeseen liittyvä melonta korkeintaan I luokan koskissa ei tyypillisesti edellytä heittoliinan käyttöä. Ohjaaja tasolla heittoliinan käytön hallinta liittyy paremminkin heittämisharjoituksiin, kuin todellisessa vahinkotilanteessa sen käyttämiseen koskimelonnan pelastustekniikkana. Peruste tähän on se, että koskeen heitettävät köydet vaivat myös lisätä vaaraa. Asiaansa hallitsemattomalta (kosken virtaustilanteiden puutteellinen ymmärtäminen) heittoliina voi vaarallisesti sotkeutua sekä veden varassa olevaan uhriin että kosken kiviin.

3.2.8.7. Hätäraketit tai soihdut

Hätäraketit ovat melontaturvallisuusohjeen kohdan 4.3 mukaan retken johtajan tai kouluttajan varusteita, kun melotaan merellä tai suurilla sisävesillä.

3.2.8.8. Kanootin paikkaustarvikkeet ja korjausvälineet

Kanootin paikkaustarvikkeet ovat turvaohjeen kohdan 4.3 retkenjohtajan ja kouluttajan varusteita. Ohjaajatason toiminnassa paikkaustarvikkeeksi riittää rulla ilmastointiteippiä. Opas- ja erityisesti koskiopas joutuvat erämaaolosuhteissa erityisesti jokireiteillä tilanteisiin, joissa kanootteihin tulleita pahojakin murtumia on pystyttävä korjaamaan.

3.2.9. Muut melonnan turvaohjeessa luetellut varusteet

Melonnan turvaohjeen kohdassa 4.3 luetellaan jo tässä käsiteltyjen melontavarusteiden lisäksi joukko yleisesti retkeilyyn liittyviä varusteita, joilla on melontaturvallisuutta lisäävää merkitystä. Melontaohjaajien, oppaiden ja kouluttajien on hallittava näiden välineiden käyttö siinä laajuudessa kun ohjattava melontatilanne edellyttää.

3.2.10. Muut erityisesti melontaretkeilyyn liittyvät varusteet

Tämän kohdan varustetietämys on jokaisella ohjaaja/opas/kouluttaja tasolla oltava hallinnassa vähintään siinä laajuudessa, kun varusteta käytetään ohjaajan/oppaan/kouluttajan johdolla erilaisissa melontatilanteissa.

Kanootin/kajakin pakkaaminen retkivarustuksella kuuluu ohjaaja/opas/kouluttaja koulutukseen siinä määrässä, mitä kunkin tason retkien vetäminen edellyttää. Jo ohjaaja tason perusteissa on lähdettävä siitä, että pakkaaminen on olennainen osa retken turvallisuutta.

3.2.11. Muu retkivarustus

Muu melontaretken varustus on normaalia eräretken varustusta, majoitusvälineistöä, vaatteita ja muonaa. Melonnan ohjaaja- ja opas koulutusten minimituntimäärissä ei näihin asioihin pystytä syventymään kuin esimerkkien avulla.

4. Melontaturvallisuus

4.1. Yleistä

4.1.1. Luonnossa tapahtuvien liikunta-aktiviteettien turvallisuussuunnittelun perusteista

4.2. Melontaturvallisuus kansallisen melontaturvallisuusohjeen mukaisesti ryhmiteltynä

4.2.1. Soveltaminen

Melontaturvallisuuden neuvottelukunta on Suomen Kanoottiliitto ry:n esityksestä antanut seuraavan ohjeen melonnan turvallisuudesta (ohje korvaa aikaisemman Merenkulkulaitoksen vastaavan ohjeen):

4.2.1.1.

Tätä ohjetta sovelletaan ansiotarkoituksessa, järjestötoiminnassa tai muutoin järjestetysti tapahtuvaan melontaan. Ohjeen soveltamisala kattaa kanootin vuokrauksen, melontaretkeilyn, -koulutuksen, ohjelmapalvelut ja muut vastaavat toiminnot. Muuhun melontaan tätä ohjetta sovelletaan jäljempänä kohtien 4.2.2., 4.2.3. ja 4.2.4.1. osalta.

Melontatilanteella tässä ohjeessa tarkoitetaan kanootin, melontavarusteiden, melontapaikan, sääolosuhteiden sekä melojan ja melojaryhmän taitojen yhdistelmää.

4.2.1.2.

Kilpailutoiminnassa ja siihen liittyvässä harjoittelussa noudatetaan erikseen vahvistettuja eri melontalajien turvallisuusohjeita.

4.2.2. Kanootin rakenne

4.2.2.1.

Kanootilla tarkoitetaan tässä ohjeessa kajakkia, avointa kanoottia tai muuta vastaavaa melalla liikuteltavaa vesikulkuneuvoa lukuun ottamatta melalla liikutettavia kumilauttoja.

4.2.2.2.

Kanootista vastuussa olevan eli tilanteesta riippuen omistajan, vuokralle antajan, vuokraajan tai muun käyttäjän on pidettävä kanootti melontakelpoisena ja asianmukaisessa kunnossa. Kanootin rakenteen, varusteiden, lujuuden ja vakavuuden on oltava sellaiset, että se on turvallinen niissä olosuhteissa, missä sitä käytetään.

4.2.2.3.

Kanootissa tulee olla kellukkeet tai vedenpitävät laipiot ja sen tulee olla niin rakennettu ja varustettu, että se vedellä täytettynä ja kutakin henkilöä kohti 100 Newtonin voimalla kuormitettuna pysyy pinnalla vaakasuorassa.

Koskessa melottaessa tulee käyttää sellaisia kanootteja ja varusteita, jotka soveltuvat kyseiseen koskimelontatilanteeseen.

4.2.3. Kanootin varusteet

4.2.3.1.

Kanootin perusvarustukseen kuuluvat: - mela(t), - olosuhteisiin ja melojalle sopiva hyväksytty kelluntapukine tai pelastusliivi kullekin melojalle

- kajakissa aukkopeite jokaiseen aukkoon

- tartuntakahvat tai vastaavat keulassa ja perässä ja/tai kansinarut,

- tyhjennyspumppu, äyskäri tai muu tyhjennyslaite ja

- kypärä, jos kanoottia käytetään koskessa tai muissa sellaisissa tilanteissa, joissa olosuhteet sitä edellyttävät

- melottaessa avokanootilla olosuhteissa, joissa on ilmeinen riski kanootin täyttymisestä vedellä on kanootissa oltava kiinnitetyt niin kantavat kellukkeet, että kanootti säilyttää melontakelpoisuutensa vesilastissakin.

4.2.3.2.

Kanootissa tulee olla kiinnitettynä turvaohje: "Käytä meloessasi aina melontaliiviä, tarkista kellukkeet ja pidä tyhjennysväline mukana. Ne lisäävät turvallisuutta. Använd alltid flytväst vid paddling och tag med länsningutrustning samt granska flytmedlen. Detta ökar säkerheten.

4.2.4. Melojan varusteet

4.2.4.1.

Melojan varusteisiin kuuluu melonta- tai pelastusliivi tai kelluntapukine aina ja olosuhteiden mukainen melonta-asu päälle puettuna.

4.2.4.2.

Muita varusteita ovat melontatilanteen johtajan harkinnan mukaan: - varavaatetus vesitiiviisti pakattuna, - kuiva- tai märkäpuku, jos kaatumistilanteessa hypotermian vaara on todennäköinen,

- kypärä koskessa melottaessa ja muissakin tilanteissa, joissa olosuhteet sitä edellyttävät,

- pilli tai muu äänimerkinantolaite,

- kompassi ja kartta,

- valkoinen valo tarvittaessa, ja

- melakelluke, jonka käyttöä on etukäteen harjoiteltava.

Lisäksi melojan on heijastimilla, kirkasvärisillä vaatteilla, viirillä tms. huolehdittava näkyvyydestään kaikissa sää- ja valaistusolosuhteissa.

4.2.4.3.

Retkenjohtajan ja kouluttajan varusteisiin kuuluvat 4.1 ja 4.2 kohdissa mainittujen lisäksi:

- hinausvyö tai -köysi,

- koskenlaskussa heittoliina,

- hätäraketit tai soihdut, kun melotaan merellä tai suurilla sisävesillä,

- lämpösuojain (lämpöpeite),

- ensiapupakkaus,

- kanootin paikkaustarvikkeet ja korjausvälineet,

- puukko tai katkaisuveitsi,

- matkapuhelin,

- radio säätiedotusten kuuntelua varten,

- varamela(t) ja

- tulentekovälineet

Retkenjohtajan tai kouluttajan on huolehdittava siitä, että ryhmällä on mukana riittävä määrä kohdissa 4.2 ja 4.3 mainittuja varusteita.

Turvavarusteet on pakattava käyttötarkoituksen mukaan tarkoituksenmukaisesti saataville.

4.2.5. Melontaretkelle osallistuvien henkilömäärä

4.2.5.1.

Melontaretken johtajalla saa olla suoraan vastuullaan korkeintaan 16 hengen ryhmä korkeintaan 10 kanootissa. Tätä suuremmissa ryhmissä melottaessa johtajalla on oltava nimettyjä, kyseiseen melontatilanteeseen riittävän päteviä avustajia niin, että edellä kerrottu ohjaajien ja ohjattavien lukumääräsääntö toteutuu.

Vaativassa melontatilanteessa turvallisuus voi vaatia, että johtajalla on edellä kerrottua pienempi ryhmä vastuullaan. Kanooteissa, joissa meloo vähintään 4 henkilöä, on jokaisessa oltava nimetty vastuuhenkilö, joka kykenee pitämään kanootin halutulla kurssilla.

4.2.6. Koskiluokitus

4.2.6.1.

Kosket jaetaan luokkiin I-VI ja X Suomen Kanoottiliitto ry:n vahvistaman koski- luokituksen mukaisesti. Vedenkorkeuden vaihtelu voi muuttaa koskiluokitusta. Koskiluokituksen määrit- telyn eri koskissa suorittaa Suomen Kanoottiliitto ry:n hyväksymä koskiluokittelija.

4.2.7. Turvallisuussuunnitelma

4.2.7.1

Melontaretken tai -tapahtuman järjestäjällä tulee olla turvallisuussuunnitelma, josta ennalta on tehty selkoa tapahtuman osallistujille. Yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa suullista ohjeistusta, esimerkiksi kuinka lähellä rantaa melotaan, kuinka ylitetään vilkas veneväylä ja miten toimitaan kaatumistapauksessa.

Vaativalla retkellä tai toistuvasti samalla alueella toimittaessa turvallisuussuunnitelman pitää olla huolellisen, ennalta tehdyn riskikartoituksen tulos ja jokaisen retkikunnan jäsenen pitää osaltaan tuntea suunnitelma.

Turvallisuussuunnitelmasta tiedotetaan tarvittaessa viranomaisille.

4.2.7.2.

Vaativaa melontaretkeä tai -tapahtumaa varten on selvitettävä osallistujien kokemus, taito ja kestävyys. Turvallissuusuunnitteluun on kiinnitettävä erityistä huomiota ja osanottajille on ennakkoon selvitettävä, millaisia vaatimuksia melontatilanne terveydentilalle asettaa. Melottaessa vaikeassa koskessa tai avomerellä tämä voi tarkoittaa esimerkiksi ennakkoon järjestettyjä tilanteenmukaisia pelastautumisharjoituksia. Helpommissa vesistöissä melottaessa, jos ryhmässä on henkilöitä, joilla on vähän melontakokemusta, tämä voi tarkoittaa keskimääräistä tiukempaa ohjeistusta ja sen noudattamisen valvontaa. Melonnan vaativuutta voidaan kompensoida esimerkiksi ulkopuolisilla turvajärjestelyillä, turvaveneillä ja rantapelastajilla.

4.2.7.3.

Kohdassa 1.1 tarkoitetun toiminnan järjestäjän tulee pitää kirjaa onnettomuustapauksista ja niitä analysoimalla muuttaa toimintatapoja tarvittaessa.

4.2.8. Toiminnan toteuttajat

4.2.8.1.

Kohdassa 1.1 tarkoitetun toiminnan järjestäjän turvapäälliköllä tai muulla vastuuhenkilöllä on oltava tehtävän luonteen edellyttämät henkilökohtaiset ominaisuudet, sekä riittävä taito, kokemus ja tieto, jotka osoitetaan Suomen Kanoottiliitto ry:n myöntämällä melontaohjaajan tai -oppaan pätevyystodistuksella tai vastaavalla todistuksella. Henkilön tulee olla vähintään 18 vuoden ikäinen.

4.2.8.2.

Melontatoiminnan järjestäjä voi hakemuksesta saada Suomen Kanoottiliitto ry:n todistuksen suoritetusta turvatarkastuksesta.

4.2.8.3.

Vuokrakanoottia ei tule luovuttaa henkilölle, jolla ilmeisesti ei ole sen käyttöön tarvittavaa kykyä ja taitoa tai jonka varusteet olosuhteisiin nähden ovat puutteelliset. Kanootin vuokraajille on tiedotettava melonnan turvallisuusvaatimuksista.

4.2.8.4.

Toiminnan laadusta ja laajuudesta riippuen pidetään suositeltavana järjestäjän vastuuvakuutuksen ottamista.

4.2.9. Osallistujan velvollisuudet

4.2.9.1.

Melontatapahtuman osallistujan tai kanootin vuokralle ottajan tulee noudattaa saamiaan neuvoja ja ohjeita sekä ottaa omassa toiminnassaan huomioon myös muiden osallistujien turvallisuus.

1.2.10. Poikkeukset

4.2.10.1.

Melojien taitoon nähden helpoissa olosuhteissa voidaan melontaretken tai - tapahtuman johtajan harkinnan mukaan poiketa näistä ohjeista lievempään suuntaan. Vastaavasti erittäin vaativissa melontaolosuhteissa on aina harkittava tiukempia turvanormeja ja ääritapauksessa luovuttava aiotusta melontatapahtumasta kokonaan.

4.2.11. Ohjeen käyttöönottaminen

4.2.11.1.

Tämä ohje otetaan käyttöön 24.4.2002 ja se korvaa aikaisemman Merenkulkuhallituksen antaman ja 1.4.1997 voimaan tulleen ohjeen.

5. Melontaretkeily

Melonta-oppaan ja merimelontaoppaan tutkintojen suorittamiseen liittyy ennakkoehtoina melontaretkien tai vastaavasti melontaleirien (koskimelonta, melontakoulutus) vastuuhenkilönä toimiminen.

Merimelontaoppaalta vaaditaan opastason jälkeen ennakkoehtona vähintään 5 vrk ja 7 henkilön opastason retken suunnittelua ja vastuuhenkilönä toimimista sekä erityisesti merimelontaa vähintään 3500 km, jossa mukana (osallistuja taso riittää) yksi 500 km retki tai vastaavasti kaksi 250 km retkeä.

Kanoottiliiton turvaryhmä joutuu vuosittain pohtimaan näiden vaatimusten mielekkyyttä. Toisaalta erityisesti pitkiä meriretkiä tekevien piireistä tulee palautetta, että vaatimukset ovat varsin kevyet ja toisaalta koulutuksen piiriin pyrkivien taholta tulee säännöllisesti kritiikkiä vaatimustason kovuudesta.

Tässä lienee syytä hieman perustella näitä opaskoulutuksen retkeilyyn liittyviä ennakkoehtoja.

Lähtökohtana on todettava, että koko koulutusjärjestelmä perustuu sille, että varsinaiset opaskurssit ovat melko lyhyitä. Niillä ehditään vain viimeistellä mukana olevien valmiuksia. Tästä syystä on perusteltua, että koulutukseen tulemisessa on melko vaativia ennakkoehtoja. Jos niitä olennaisesti lievennettäisiin, niin vastaavasti kurssien tuntimääriä pitäisi kasvattaa tason säilyttämiseksi.

Melontaoppaan koulutuksessa ennakkovaatimuksena on vähintään kahden 5 vuorokauden mittaisen melontaretken suunnittelu ja johtaminen tai vaihtoehtoisesti kaksi 3 vuorokauden ja yksi 5 vuorokauden retki. Suoritukseksi kelpaa myös vastaavan mittaisen melontaleirin suunnittelu ja vastuuhenkilönä toimiminen. Johdettavia/opastettavia näillä retkillä pitää olla vähintään 2.

Kritiikkinä tätä vaatimusta kohtaan on esitetty, että esimerkiksi Lapissa ei voi jokireiteillä edes toteuttaa kahta 5 vuorokauden retkeä. Tällaisen kritiikin esittäjä ei varmaankaan tule ajatelleeksi, että menestyäkseen melonnan ohjaaja/opaskoulutusjärjestelmän on vaadittava ja tuotettava sellaista osaamista, joka vähitellen tuottaa järjestelmälle sen tarvitsemaa statusta. Kun Meloja-lehdessä joka vuosi julkaistaan yli 100 nimen tonnarilista henkilöistä, jotka ovat kuluneena melontakautena retkeillet vähintään 1000 km, niin kahden 5 vuorokauden vähintään 3 melojan retken johtaminen on melko pieni vaatimus opastasolle, joka käytännössä on toistaiseksi opaskoulutuksen ylin taso. Meri- ja koskiopastasolla on toistaiseksi järjestetty vain yhdet kokeilukurssit. Sitä paitsi Lapin suuret järvet ja jokivesitöistä erityisesti Kemijoki sisältävät hyviä ohjaajatason retkikohteita.

Merimelontaoppaan koulutukseen hakeutuvan melontaoppaan on ennakkoon osoitettava suunnitelleensa ja johtaneensa vähintään 7 henkilön ja viiden vuorokauden opastason retken ja tämän lisäksi hänen on pitänyt meloa merellä vähintään 3500 km ja pitänyt olla mukana vähintään yhdellä 500 km mittaisella meriretkellä tai kahdella 250 km mittaisella meriretkellä.

Näitä vaatimuksia kohtaan esitetty kritiikki: liikaa tai liian vähän perustunee kummastakin suunnasta yksipuoleiseen käsitykseen melonnasta. Luultavimmin ne kritisoijat, jotka kärkkäimmin arvostelevat retkien vaativuutta tulevat melonnan ammattikäytännön (ohjelmapalveluyritysten, ohjelmapalveluiden ammattilaisia kouluttavien) piiristä. Heidän näkökulmastaan melko vaatimattomatkin retket koulutuksen ennakkoehtoina tuntuvat paljolta, koska kaupallisessa melontatyössä hyvin harvoin joutuu useita päiviä kestävälle retkelle.

Ehkäpä näin ajattelevien olisi kuitenkin syytä harkita sitä, millä perusteella he ottavat kantaa esimerkiksi kanootin vuokraaja-asiakkaaseen, joka kertoo aikovansa lähteä viikon kahden retkelle ja kysyy kommentteja suunnitelmansa mielekkyydestä/vaativuudesta. Tai vaikka ei kysyisikään, niin eikö kansallisen melontaturvallisuusohjeen henki edellytä kaikissa vuokraustilanteissa ajatustenvaihtoa asiakkaan ja vuokraamon välillä asiakkaan melontasuunnitelmien järkevyydestä. Miten melonnan ammattilainen voi tällaista keskustelua käydä, jos hän ei ole koskaan organisoinut ja johtanut edes sitä määrä melontaretkiä, joka on opastason koulutuksen ennakkoehtona.

Melontaretkeily on ehkä keskeisin osa kaikessa kilpaurheilun ulkopuolelle jäävässä melonnassa. Millainen on tämän alueen melonnan asiantuntija (=opas) joka ei ole juurikaan retkeillyt.

Myös niiden kritiikkiin, jotka haluaisivat ennakkoehdoiksi paljon vaativampia retkisuorituksia on huomauttamista. Tämän kritiikin edustajat katsovat asioita luultavimmin meren rannalta. Siellä on luonnollisinta edellyttää kunnolliselta melonnan osaajalta kykyä suunnitella ja johtaa pitkiä retkiä. Kaikki vaativakaan virkistysmelonta ei kuitenkaan ole vain meriretkeilyä tai vastaavaa toimintaa suurilla sisäjärvillä. Osa joki/koskimelonnan harrastajista ei ole edes joilla viehättynyt pitkien suvanto-osuuksien kauhomisesta (=jokimelontaretkeilystä), vaan rajaa harrastuksensa jokien kaikkein koskisimpiin jaksoihin. Heidän näkökulmastaan nykyistä vaativammat retket opastason koulutuksen ennakkoehtoina tuntuisivat vierailta.

Kilometrejä ja retkivuorokausia arvostava meriretkeilijä voi miettiä tätä siitä lähtökohdasta, olisiko hän valmis siihen, että opastason koskimelontaosuuden vaativuutta nostettaisiin.

Nykyisellään opastason ennakkovaatimuksia voi pitää suhteellisen lievinä. Kuten jo edellisestä voi päätellä perustelu on tähän se, että opastaso on haluttu pitää yleisenä, vasta seuraavalla tasolla erikoistutaan. Koska melojista suurin osa on kuitenkin jollakin tavalla erikoistuneita, niin silloin yleiset vaatimukset on pidettävä suhteellisen lievinä, että ne eivät karsi koulutukseen hakeutuvia liikaa. Toisaalta näillä suhteellisen lievilläkin vaatimuksilla on haluttu viestittää koko virkistysmelonnan alueen tuntemuksen tärkeyttä pyrittäessä asiantuntemukseen ja vastuuseen toisten ohjaamisesta, opettamisesta ja opastamisesta.

On myös esitetty ajatus, että jo opastasolla pitäisi eriyttää voimakkaammin joki/koskimelonta ja toisaalta merimelonta. On syytä kysyä onko tässä muuta ajatusta takana kuin se, että silloin kapea-alaiset harrastajat pääsevät helpommin koulutuksessa eteenpäin. Eriyttämistä vastaan puhuu moni seikka:

1. Yleensä millä tahansa aihealueella laaja-alaisesti opitut valmiudet luovat paremman pohjan kehittymiselle, niin melonnassakin. Eri melontalajien tilanteet tukevat toisiaan oppijan kehityksen kannalta.
2. Suomalainen melontakulttuuri on jo nykyisellään lokeroitunutta. Eri lokeroista puhutaan koko ajan toisten ohi. Olisiko opaskoulutusjärjestelmässä sittenkin syytä tehdä kaikki mahdollinen lisälokeroiden estämiseksi.
3. Pienen maan koulutusjärjestelmä on syytä pitää yksinkertaisena. Muuten parhaat resurssit tuhlataan helposti järjestelmän hallintoon ja ylläpitoon.
4. Muissakin lajeissa, esimerkiksi alppihiihdossa opas/hiihdonopettaja koulutusjärjestelmä vaatii monipuolisia valmiuksia.

5.1. Jokiretkeily

5.1.1. Koskimelonta jokiretkeilijän kannalta

Koskimelontaopaskurssin pitää sisältää sekä koskimelontaleirin organisointiin ja opetustilanteisiin liittyviä harjoituksia että vaativaan koskimelontaretkeilyyn liittyviä harjoituksia. Minimikehyksen 4 koulutuspäivää voidaan jakaa eri aiheisiin aika vapaasti, mutta molempia edellä kuvattuja koskimelonnan päälinjoja on kurssin sisällössä oltava.

5.1.2. Vastavirtaretkeily

Vastavirtaretkeilyn käsittely ei oikeastaan sovi opaskoulutusjärjestelmän kurssien sisältöön minimituntimäärien puitteissa millekään tasolle. Minimissään vastavirtamelonnan ymmärtäminen yhtenä melontaretkeilyn erityisteemana vaatii kokonaisen retkipäivän. Vasta silloin on mahdollisuus saada alustava ymmärrys siitä, miten retki etenee vastavirtaan, millaisia esteitä todennäköisesti kohdataan ja miten ne vaikuttavat etenemisnopeuteen, millaista kuntoa ja taitoa retkeilijöiltä vaaditaan.

Vastavirtamelontaa pitää kuitenkin käsitellä jo opaskurssin virtaavan veden osuudella ja vielä enemmän koskiopaskurssilla. Vastavirtamelonnan perustekniikka kuuluu jo melontaoppaan taitovalikoimaan koskioppaasta puhumattakaan. Minimituntikehystä laajemmalla jokiretkeilyyn keskittyvällä koskiopaskurssilla olisi hyvä käsitellä vastavirtamelontaa siinä laajuudessa, että kurssilaiset ymmärtävät mitä vastavirtaretkeily tarkoittaa.

5.1.2.1. Melominen vastavirtaan

5.1.2.2. Sauvominen

5.1.2.3. Rannalta hinaaminen

5.1.2.4.Kantaminen, kärryt ja raahaaminen

Jokiretkeilyyn painottuvalla opas- tai koskiopaskurssilla voidaan minimituntikehyksen ulkopuolelta opetusta kohdistaa myös melontakaluston kantamiseen. Kajakkien tapauksessa tämä ei muodosta erityistä kysymystä. Jokainen melontaretkeilyn harrastaja huomaa itsekin kuinka joidenkin kajakkien aukonreunat istuvat olkapäällä paremmin kuin toiset ja joidenkin melontaliivien olkatoppaukset toimivat paremmin kuin toiset. C2 kanadalaiskanoottien kantaminen sen sijaan muodostaa pohtimisen arvoisen aihealueen.

5.1.3. Pienvesistöretkeily

Pienvesistöretkeilyn erityiskysymyksiin ei ohjaaja- opaskoulutuksen minimituntimäärissä juuri ehdi puuttua. Toisaalta kuitenkin on niin, että mikään ei estä pitämästä jo melonnanohjaajan koulutuksen 8 tunnin retkipäivää suurelta osalta pienvesistöolosuhteissa, jos kurssilaiset sitä haluavat. Varsinkin melonnan ammattilaiskentässä esimerkiksi eräopaskoulutuksen yhteydessä järjestetyllä melonnanohjaajakurssilla tähän saattaisi olla tarvettakin. Ohjelmapalveluyrityksissä melotaan usein pienvesitöissä tai niihin rinnastettavissa mahdollisimman suojaisissa rantaolosuhteissa.

5.1.4. Suunnistaminen jokivesitöissä

Jokimelontaympäristössä työskentelevän melonnanohjaajan on ymmärrettävä jokiretkeilyyn liittyviä suunnistamisen erityiskysymyksiä. Vielä enemmän tämä on totta melontaoppaan kohdalla koskimelontaoppaasta puhumattakaan. Ohjaaja- ja opaskoulutuksen minimituntimäärissä jokimelontaan liittyviin suunnistamisen ja reitinvalinnan erityiskysymyksiin ei ehditä panostaa tarpeeksi oppitunteja kuin sellaisilla kursseilla, joilla kurssin käytännön harjoitteet ovat jokimelontapainottuneita. Koulutuksen läpi käyneille on muistettava kertoa, että koulutus käytännössä pätevöitti vain niihin vesistötyyppeihin, joissa kurssilla melottiin. Muulta osalta saavutettu pätevyys on vain itseopiskelijan jatkoharjoittelulupa. Vastuuntuntoisen ohjaajan/oppaan pitää itse perehtyä siihen osaan melonnan todellisuutta, jonka käsittely kurssilla jäi vähäisemmäksi ennekuin lähtee asiakkaiden kanssa itselleen outoihin melontaympäristöihin.

5.1.5 Retkivarusteiden pakkaaminen jokiretkellä

Varusteiden pakkaaminen olennaisena osana melontaretkeä tulee luonnollisella tavalla esiin vasta useampipäiväisissä käytännön koulutuksissa eli jokimelontaan painottuvassa opaskoulutuksessa sekä koskiopaskoulutuksessa.

5.1.6. Leiriytyminen jokiretkellä

Leiripaikan valintaan liittyvät kysymykset tulevat koulutuksessa tarkastelun arvoisella tavalla esiin tilanteissa, joissa todella leiriydytään jokivarteen eli jokimelontaa painottavassa minimikehystä laajemmassa opaskoulutuksessa ja koskiopaskoulutuksessa.

5.1.7. Jokiretken suunnittelu ja johtaminen

5.2. Meri- ja järviretkeily

Kanoottiliiton melonnanohjaajien ja oppaiden koulutuksessa meriretkeilyn käytäntöön pystytään kurssien minimituntimäärien puitteissa perehtymään varsin vähän. Ohjaaja kurssin 8 tunnin päiväretki ohjaaja melontaolosuhteissa on olemattoman lyhyt aika opettaa kurssilaisille meriretkeilyn käytäntöä. Päiväretken aikana opettaja voi vain kontrolloida erilasilla tehtävillä jo olemassa olevaa osaamista. Tätä päiväretken olennaista sisältöä on jo käsitelty tämän pääluvun alussa 5. .

Opastason kurssilla tilanne on jo vähän parempi. Yhdessä jaksossa järjestetty opaskurssi kestää 4 vuorokautta ja tästä ajasta vajaat 2 vuorokautta voidaan kohdistaa merimelontaa. Kolmen yöpymisen retkellä päästään jo aitoon retkeilytilanteeseen ja merimelonnan osalta asiaa parantaa se, että luontevimmin kahden melontapäivän ja yhden yöpymisen meriretki on jakson lopussa.

Meriopaskurssi yhdessä jaksossa järjestettynä tarkoittaa neljän vuorokauden retkeä. Tässä ajassa voidaan jo toteuttaa oikea meriretki. Parasta olisi meloa aluksi pari päivää kohti ulkosaaristoa ja sitten takasin. Keliolosuhteet luonnollisesti ratkaisevat, mitä tehdään. Kovassa tuulessa vaikeutta löytyy jo suojaisemmastakin saaristosta ja paremmalla kelillä merioppaan koulutukseen liittyvää vaativuutta voidaan hakea ulkoluodoilta.

Kokonaisuutena parhaassakin tapauksessa koko opaskoulutusjärjestelmässä ohjaajasta merioppaaksi meriretkeilypäiviä on niin vähän (7), että niiden aikana vallitsevat retkeilyolosuhteet eivät luonnollisella tavalla tuota tarpeeksi haasteita kulloisellekin kurssiryhmää vetävälle kurssilaiselle. Retkellä tapahtuvan koulutuksen on siten perustuttava kurssia vetävän melontakouluttajan laatimiin tehtäviin ei vain ohjaajatason päiväretkellä vaan myös siitä eteenpäin. Eri koulutustilanteisiin kuuluva vaativuustaso on saavutettava tehtävillä oli melontakeli rasvatyyni tai melontakelpoisuuden rajoilla puhaltava myrsky.

5.2.1. Merimelonnan erityisvarusteet

Opastasolla on tunnettava merimelontaan liittyvien varusteiden perusominaisuudet ja osattava käyttää varusteita. Meriopas tasolla varustetietouden pitää olla syvempää ja pitää kyetä arvioimaan eri varusteiden ominaisuuksia. Eri koulutustasojen varustetietouden vaatimuksia on käsitelty pääluvussa 3..

5.2.2. Merimelontaan liittyviä erityistekniikoita

Erilaisten melontatekniikoiden osaamisvaatimuksia ei koulutustasoilla on käsitelty melontatekniikkaan perehdyttävässä pääluvussa 2.. Tässä esitettävät erityiset merimelontaan liittyvät tekniikat pitää merioppaan hallita ja niiden perusteiden osaaminen kuuluu jo opas tasolle. Kaikilla kursseilla luonnon olosuhteet eivät tarjoa edellytyksiä kaikkien tekniikoiden käsittelyyn. Siksi on korostettava kurssilaisten omavastuullisuutta melontataitonsa kehittämisessä.

5.2.3. Merimelontaan parhaiten soveltuvat toveripelastusmenetelmät ja niiden käyttö

Toveripelastustekniikoiden hallintaa suhteessa koulutustasoon on käsitelty niille omistetuissa tekniikkaluvuissa kajakkien osalta 2.1.7. ja avokanoottien osalta 2.2.6. . Pelastusharjoitukset toteutetaan usein liian helpoissa olosuhteissa.

5.2.4. Suunnistaminen ja meriteiden säännöt

5.2.4.1. Maisemanavigointi kartan avulla

5.4.2.2. Kompassi kartan avulla tapahtuvan maisemanavigoinnin tukena ja avomerimelonnan suunnan näyttäjänä

5.2.4.3. Meriteiden säännöt ja väylämerkinnät